Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu

Olavi Paavolainen, Synkkä yksinpuheluTässä istuu Pentti Hilli

Suomelaisen kirjahistorian tylyimpiä teilauksia oli Pentti Hillin arvio Olavi Paavolaisen Synkästä yksinpuhelusta. Nyt selviää, kuka Hilli todellisuudessa oli.

Suuri sodanjälkeinen kirjasota syttyi vuonna 1946, kun Olavi Paavolaisen teos Synkkä yksinpuhelu julkaistiin. Teos oli sota-ajan jälkiselvittelyjen huomattavin kirjallinen tilitys. Sen ympärillä käyty sanasota oli jopa kiihkeämpi kuin se, jonka muutamaa vuotta myöhemmin sytytti Väinö LinnanTuntematon sotilas.

Synkkä yksinpuhelu oli päiväkirjan muotoon laadittu teos, tulkinta tekijänsä sodanaikaisista tunnoista. Ne eivät sopeutuneet siihen kuvaan, joka oli tahdottu virallisesti antaa tapahtumista ja mielialoista. Synkkä yksinpuhelu sai hyvin asiallistakin kritiikkiä, mutta erityisesti lehtien pakinoitsijat löysivät Paavolaisen teoksesta paljon piikiteltävää. Kirjailijaa suretti ehkä eniten se, että eräät hänen ystävänsä asettivat teoksen aitouden kyseenalaiseksi. Joku taisi sanoa, että se oli ”sekoitus huhuja, totta ja valhetta”.

Rintamat syntyivät heti kirjan ilmestyttyä. Huomiota herätti Paavolaisen kirjailijatoverin Olavi Siippaisen vastaisku Suomen Kuvalehdessä. Nujertava kritiikki päätyi toteamukseen, ettei teos ollut ”sotaan aktiivisesti osallistuneen miehen tilitys”. Tosin Paavolainen oli halunnutkin luoda kuvan sodanaikaisesta ”henkisestä suuntauksesta”. Varsinainen sotatoimien todistaja hän ei ollutkaan, vaikka olikin seurannut tiedotusmiehenä joukkojemme etenemistä Itä-Karjalaan.

Keräilijä Paavolainen

Jatkosodassa Paavolainen palveli Mikkelissä Päämajan tiedotusosastolla. Siellä hänellä oli mahdollisuus tarkkailla tilanteen kehitystä ja ennen muuta lukea myös ulkomaisia lehtiä, joilla oli omat käsityksensä sodasta ja sen kulusta. Olavi Paavolainen oli koko kirjailijauransa ajan innokas aineiston keräilijä: lehtileikkeitä, liuskoja, muistiinpanoja vaikkapa tupakkalaatikon kanteen, kaikenlaisia lappusia aina ravintolalaskuja myöten.

Paavolaisen keräämä aineisto oli runsas, mutta olihan Synkkä yksinpuhelukin lähes tuhatsivuinen teos. Sen monet yksityiskohdat olivat niin tarkkoja, ettei tekijää voitu syyttää pelkästään jaarittelusta, niin kuin eräät pistelijät halusivat väittää. Ilman massiivista aineistoa tuollainen järkäle ei olisi voinut syntyä. Tosin Synkkä yksinpuhelu ei ollut päiväkirja sanan ankarimmassa mielessä. Laajan aineistonsa Paavolainen oli kuljettanut Tulenkantaja-ystävänsä Onni Hallan kansakouluun Otalammelle. Siellä hän saneli teoksen sihteerilleen.

Päiväkirja oli siis toimitustyön tulos, ja eräät arvostelijat saivatkin aiheen väittää, että teos oli jälkiviisautta. Paavolaiseen taisi vähän koskea sekin, että eräät hänen sodanaikaiset toverinsa muistelivat, miten hänen tunnelmansa olivat todellisuudessa joskus olleet erilaiset kuin kirjassa kuvatut. Eräs Paavolaisen sodanaikainen huonetoveri selitti minulle näitä tunnelmaeroja toteamalla, että Paavolainen asettui mielellään kulloisenkin keskustelukumppaninsa aallonpituudella ja koetti mukautua tämän reaktioihin. Joka tapauksessa kritiikki kävi eräässä vaiheessa niin kiivaaksi, että kirjan kustantaja WSOY taisi makuloida osan Synkän yksinpuhelun painoksesta. Professori V. A. Koskenniemi muuten kuului tuolloin kustantajan hallintoneuvostoon.

Pentti Hilli hyökkää

Ilkein hyökkäys Paavolaista vastaan tuli aikakauslehti Valvojassa, kun Pentti Hilli otti Paavolaisen teoksen tarkasteluunsa. Hän oli parin vuoden aikana kirjoittanut puolisen tusinaa kirjaesittelyä Valvojaan. Yleensä ne olivat myönteisiä, joskin Ruotsissa ilmestyneessä suomalaisen runouden esittelyssä kriitikko oli havainnut myös joukon epäasiallisuuksia. Synkän yksinpuhelun teilaus tuotti Pentti Hillile lähes herostraattisen maineen. Ruvettiin suorastaan muistelemaan August Ahlqvistin hyökkäystä Aleksis Kiveä vastaan.

Pentti Hilli kävi kiinni paitsi Synkän yksinpuhelun sanomaan myös kirjoittajan henkilöön. Kriitikko syytti Paavolaista ennen muuta oman pesän likaamisesta. Tähän syytökseen Paavolainen oli varautunut teoksensa esipuheessa, koska hän kertoi takertuneensa ”juuri ja miltei yksinomaan vain meidän tekemiimme virheisiin ja tyhmyyksiin”.

Pentti Hilliä närkästytti erityisesti kirjoittajan tapa ”halventaa maanpuolustustamme ja tervehtiä innostuksella vastustajan sotapropagandaa ja sotilaallisia menestyksiä”. Paavolaisen tekstistä paljastui Pentti Hillille kirjoittajan ”turhamielinen itsekeskeisyys” ja häntä kyllästytti ”ikävystyttävä tuttujen tosiasioiden toistelu”.

Mutta löytää Pentti Hilli jotain kiitettävääkin. Kirjan alussa oleva selostus käynnistä Neuvostoliitossa vaikutti hänestä asialliselta ja mielenkiintoiselta. Mutta ennen muuta rajantakaiset lyyriset maisemakuvat saivat kriitikon tunnustuksen. Mutta ennen muuta Synkästä yksinpuhelusta henkii lukijaa vastaan se naiivius, joka ”on pannut tekijän niin avuttomasti paljastamaan kritiikille persoonalliset heikkoutensa”.

HiIliä etsimässä

Nykyisen kritiikin avopuheisuuteen tottuneesta Pentti Hillin hyökkäys ei ehkä vaikuta kovin häijyltä, mutta runsas puoli vuosisataa sitten tuo kritiikki herätti paheksuntaa, varsinkin henkilöön kohdistuneen piikittelyn takia. Kymmenkunta johtavaa kirjallisuusarvostelijaa julkaisi vastalauseen Pentti Hillin ”epäasiallisesta ja matalamielisestä” kirjoituksesta, jossa kritiikki muodostui ”ala-arvoiseksi pistelyksi” ja jolle ”henkilökohtaiset ilkeämielisyydet” antoivat hallitsevan sävyn.

Pentti Hillin aiheuttaman hälyn takia syntyi pian käsitys, että Paavolainen oli joutunut todellisen ajojahdin kohteeksi. Paavolaisen serkun tytär Paula Paavolainen on tutkinut Synkän yksinpuhelun saaman lehdistökritiikin. Hänen laskelmiensa mukaan myönteiset ja kielteiset arvostelut olivat ainakin määrällisesti ottaen tasoissa.

Olavi Paavolainen vastasi itse muutamiin hyökkäyksiin, ei kuitenkaan Pentti Hillille. Liioittelua on kuitenkin käsitys, että Pentti Hillin arvostelu – vaikka se ilmestyikin arvovaltaisessa kulttuurilehdessä – olisi tehnyt lopun Paavolaisen kirjallisesta urasta. Kirjallisuusarvostelijoiden paheksumislausuntoon vastasi Valvojan päätoimittaja, professori V. A. Koskenniemi itse. Sen jälkeen nimimerkki Joukko kirjailijoita halusi tietää, miksi päätoimittaja oli vastannut Pentti Hillin puolesta eikä syytetty itse. Kyselijöitä oli muitakin. Niinpä Nya Pressenille Koskenniemi ilmoitti, että maisteri Hilli oli hänen entisiä oppilaitaan, joka kirjailijasalanimenään käyttää äitinsä nimeä. Maisteri Hilli ei asunut enää Turussa.

Omiin teksteihinsä Pentti Hilli ei ollut jättänyt sellaisia sormenjälkiä, joista olisi voitu päätellä hänen henkilöllisyytensä. Nyt oli siis päätoimittaja avannut hyvän johtolangan. Selvitysten tuloksena havaittiin, että Koskenniemen kaudella oli Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa opiskellut viisi Penttiä, mutta kenenkään äidin sukunimi ei ollut Hilli. Näistäkin vain kolme oli ollut Koskenniemen oppilaina. Yksi heistä oli kaatunutkin. Nimimerkki Joukko kirjailijoita toivoi nyt, että saataisiin sen verran tietoa, jonka perusteella Pentti Hillin olemassaolo voitaisiin todeta. Muuten lähtisivät huhut liikkeelle.

Vihdoin Pentti Hilli lähettikin oman vastineensa ja selvitti, miksi päätoimittaja oli vastannut hänen puolestaan. Hän vaati saada pitää salanimensä, niin kuin nimimerkki Joukko kirjailijoita sai pitää omansa. Pentti Hillin vastineessa oli myös omakätinen allekirjoitus, jonka Helsingin Sanomat painatti sellaisenaan. Grafologian asiantuntija saattoi todeta, että se hyvin voisi olla Koskenniemen käsialaa.
Tähän taistelu Pentti Hillistä itse asiassa päättyi ja vähitellen vakiintui käsitys, että maisteri Hilli olisi ollutkin Koskenniemi itse, vaikkeivät tämän varhaisemmat kritiikit siihen suoranaisesti viitanneetkaan. Joka tapauksessa Koskenniemi oli päätoimittajana päästänyt Pentti Hillin arvostelun lehteensä.

”Minähän se olin”

Kolmisenkymmentä vuotta sitten osallistuin Suomen Akatemian tukemaan projektiin, jossa haastateltiin vanhoja kirjailijoita ja kirjallisia vaikuttajia. Osalleni lankesi myös professorinrouva Vieno Koskenniemi. Pääasiassa keskustelimme V. A. Koskenniemen kirjallisesta toiminnasta ja vaimon osallisuudesta siihen. Näistä nauhoitteista lähetettiin myös radio-ohjelma. Professori Koskenniemen hiukan epämääräiset peittely-yritykset muistaen päätin nauhoituksen väliajalla ja ikään kuin pöytäkirjan ulkopuolella viitata myös Pentti Hilliin. Rouva Koskenniemen vastaus tuli suoralta kädeltä: ”Minähän se olin.” Päätoimittaja-aviomies oli tainnut tehdä kirja-arvioon joitakin tyylillisiä tasoitteluja. Kun Pentti Hilli oli puhunut Paavolaista aktiivisemmin sotatoimiin osallistuneista, viittasi se pariskunnan poikaan, myöhempään hovioikeudenneuvos Hannu Koskenniemeen, joka oli haavoittunut vakavasti pohjoisrintamalla.

Jälkeenpäin olen hieman harmitellut, että liiallinen hienotunteisuus esti minua jatkamasta kysymyksen käsittelyä, koska en voinut tietää, oliko aihe suuresti kunnioittamalleni haastateltavalle ehkä kiusallinen. En siis tullut kysyneeksi, minkä vuoksi salanimeksi oli tullut juuri Pentti Hilli. Synkän yksinpuhelun teilaamisen jälkeen Pentti Hilli katosi julkisuudesta. Enää yksi, ehkä ennen kohua valmiiksi tullut arvostelu ilmestyi Valvojassa. Kirjallisessa keskustelussa viitataan Pentti Hilliin enää harvoin.

Tilinpäätös

Päätoimittaja Koskenniemen peittely-yritykset Pentti Hillin henkilöllisyyden salaamiseksi olivat lähinnä surkuhupaisia. Päätoimittajana hänellä olisi ollut oikeus – ehkä velvollisuuskin – kieltäytyä paljastamasta nimimerkkiä ilman epämääräisiä kiertelyitä. Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ilmari Turja oli saanut suorastaan legendaarisen maineen, kun hän sodan aikana jyrkästi kieltäytyi paljastamasta avustajiaan.

Synkkää yksinpuhelua kirjoittaessaan Olavi Paavolainen oli tunnustanut, että sotaan osallistumisen henkilökohtainen elämys oli jäänyt häneltä kokematta. ”Sota on elettävä, nähtävä ja koettava henkilökohtaisesti, ei syrjästä tarkkailijana.”
Sotakirjeenvaihtajana toimiminen oli hänestä ollut sodan tragikoominen korvike. Jotain jäi häneltä puuttumaan: ”Ja kuitenkin tiedän, että vain aktiivinen osallistuminen sotaan olisi voinut antaa minulle tunnonrauhan – ja oikeuden olla kapinallinen.”
Ehkä Paavolaisen kärjekkäimmät arvostelijat eivät voineet antaa anteeksi, että hän Synkässä yksinpuhelussaan kuitenkin oli ollut kapinallinen.

Professori Eero Saarenheimo on kirjailija ja Yleisradion entinen ohjelmapäällikkö. 

Teksti: Eero Saarenheimo/ SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Olavi Paavolainen, Synkkä yksinpuhelu

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *