Oikeasti lahjakkaat ihmiset

Oikeasti, todella lahjakkaita ihmisiä on aika vähän, hahmottelee keskinkertaisuutta kavahtava ja asennehaasteellinen keittiöfilosofi Elli Mäkilä.

– Heitä myös yhdistää armoton itsekritiikki ja epäonnistumisen pelko. Nämä ihmiset tinkivät aina ensimmäisenä omasta mukavuudestaan, usein vain rangaistakseen itseään, sillä kriittisessä luomisvaiheessa se voi olla suorastaan välttämättömyys.

Mutta toisaalta, nämä ihmiset ovat myös tosielämän peterpaneja. Ihmisiä, jotka säilyttävät lapsenmielisyytensä ja repivät aikuisten-oikeasti-aikuisten hermot riekaleiksi.


Humoristi Mäkilä yrittää ylläpitää valheellista lahjakkuuden kuvaa syöksymällä pikkulapsille tarkoitettuun nallemereen vain todistaen, että lapsenmielisyys ja silkka typeryys ovat kaksi eri asiaa.

Minun käy sääliksi ihmisiä, jotka ovat antaneet vakavamielisyyden tehdä etäpesäkkeitä niin, että jokainen elämästä nauttiva solu nääntyy. Ei tarvitse olla vakavamielinen, jotta voi nauttia hetkittäisistä murheellisuuden tunteista. Niitäkin nimittäin tarvitaan.

Oikeasti lahjakkaat ihmiset kantavat sen sijaan perusmurheellista maailmankuvaa – impulsiivisesta luonteestaan huolimatta. He tarvitsevat sen, sillä muuten ei tarinaa synny. Oikeasti lahjakkaat ihmiset eivät elä oman taiteensa ehdoilla, vaan taide ON heidän ehto. Siitä on helppo erottaa oikeasti lahjakkaat ihmiset turhanpäiväisistä egoisteista, jotka käyttävät enemmän energiaa itsensä markkinointiin. Siis tarkoitan näitä ärsyttäviä näsäviisastelijoita, jotka kirjoittavat työkkäripapereihin ammatikseen ”kirjailija” julkaistuaan yhden suoraan pokkariksi menneen lirvakkeen. Sitten he paheksuvat suureen ääneen ”perseensä Salkkareille myyneitä” näyttelijöitä ja käsikirjoittajia, vaikka tosiasiassa kuuluvat itse siihen täysin tuntemattomien taikinanaamojen joukkoon, jotka lähettelevät Facebookissa kaveripyyntöjä Solar Filmsin tuottajille.

Ignore.

Hei. Ollaan realisteja. Suurin osa ihmisistä tarjoaa vaikka oman kehonsa tuotesijoitteluun, kun summasta sovitaan. Tarpeeksi kun voidellaan, niin sopimukseen päästään vaikka flyygelistä.

Mutta oikeasti lahjakkaat ihmiset karttavat viimeiseen saakka kaikkia sosiaalisia ympyröitä – myös virtuaalimaailmassa. He kirjoittavat kirjoittamisesta päästyään, rakastavat yksittäisiä kappaleita, vihaavat kömpelöitä lauseita ja pelkäävät kuollakseen, että asiat, joita he muka-fiktiivisessä tekstissään paljastavat, tuhoavat heidän sanaansa hengissä pitävän rakkauden.

Välillä pelätään, että taito on kadonnut. Henki on jättänyt taiteilijan ja seuraavaksi jättää varmaan muusakin.

Ei oikea muusa jätä. Mutta ei myöskään selkäydinnesteessä kuohahteleva pelko, joka pitää taiteilijan herkkänä. Tai kynsiään liitutauluun raapiva itsekritiikki. Se ei lähde oikeasti lahjakkaasta taiteilijasta edes krematoriossa vaan seuraa sielua siinäkin vaiheessa, kun varjo on jo jättänyt.

”Turhautumisen tunnoilta ei välillä voi välttyä. Tekee mieli heittää sikseen koko paska, kun alkuperäiset päämäärät peittyvät lässynlässyn alle, varsinainen KERTOMUKSEN ÄÄNILAJI hukkuu silloin tällöin outoihin soraääniin. Hätkähdän kun huomaan toisinaan paneutuvani VAKAVASTI asioihin, jotka pitäisi pelmuuttaa huumorin mattopiiskalla – paikoitellen teksti vääntyy omaksi parodiakseen…” tuskaili Arto Melleri työpäiväkirjassaan 30.12.1975, kun koputteli ensimmäisiä kertoa pitkän proosan jäätä.

Lähden nyt Melleri kainalossa Venäjälle.

Kuulin, että siellä myydään naisille omaa, helmikaulaista vodkaa.

Lainaus kirjasta ROMUA RAKKAUDEN VALTATIELLÄ Arto Mellerin elämä – Martti Anhava, Otava 2011.

 

Comments

Teksti:Elli Mäkilä
Avainsanat: Arto Melleri

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *