Mooses Mentula: Musta timantti

En muista milloin viimeksi piirsin sydämenkuvia kirjan marginaaliin. Nyt täytyi; niin kauniisti Mooses Mentulan Musta timantti (WSOY, 2011) -novellien mies ajattelee naisesta. Naiset ovat keijuja ja metsänneitoja, joiden yöpaidoissa on söpöjä kuvioita. Kosteissa silmissä kimmeltävät punainen tupa ja perunamaa.

Mentulan konstailemattomissa, surkuhupaisissa arkitarinoinassa on viehätysvoimaa – vaikka aiheena ovat miehisyyden koetinkivet.

Ensimmäisissä novelleissa näkökulma on lapsen. Mieltä jäävät kaihertamaan kertomukset onnettomista pikkuaikuisista, joiden täytyy turhan aikaisin ottaa vastuu. iPad ei auta kun äiti on poissa ja vyöryttää ”huoneen täyteen tarinoita, ettei sinne mahtuisi asiaa”. Pikkupoika pissaa leirikoulussa mielummin housuihinsa kuin uskaltaa tiedustella missä vessa on. Häpeä pistetään piiloon jo varhain. Salaillaan ja (etenkin aikuisena) uhotaan. Ettei kukaan vain huomasi tai tietäisi ettei oikein pärjääkään.

Mentula käy novelleissaan läpi suomalaisen miehen elon virstanpylväitä: poikuuden, villin vaihtarivuoden, parisuhteen, työelämän, sodan, vanhuuden. Eteen tulee klassisia tiukkoja paikkoja hometalosta sukupuolitautiin ja irtisanomiseen. Ilmankos Pasin, Pekan ja Markun kovalevylle tulee välillä häiriöitä.

Mentula taitaa koskettavan kerronnan. Välillä naurattaa ihan vietävästi. Esimerkiksi silloin, kun mies ja vaimo kiistelevät, pitääkö pihapiirissä käpypommeja sinkoava mänty kaataa. Mies saa puuraakista niin kovan pakkomielteen, että vaimo turvautuu seksileluun.

On se meidänkin suvussa nähty, puunkaatokiista (terveisiä vaan äidille ja isälle).

Hieman poikkeava tarina kokonaisuudesta on kertomus thaimaalaisista marjanpoimijoista. Pärjäämisestä tosin siinäkin näyttää olevan kyse: rahaa pitää saada, jotta vanhalle isälle voisi ostaa auton. Sympatiseerasin poimijoita heti. Voi kunpa he löytäisivät tarpeeksi marjoja!

Mietityttää tosin, mahtaako Mentula osua thaimaalaiseen mielenmaisemaan. Tai ehkä tarina kertoo sittenkin enemmän meistä suomalaisista, niukkaa palkkaa maksavasta marjayrittäjästä ja junttimaisesta toimittajasta, joka päättelee poimijoiden tuovan Suomeen ”kivaa eksotiikkaa”.

Suorastaan tärkeä puheenvuoro on tarina laiskanpulkeasta nuoresta miehestä, joka tyttöystävän pettymykseksi ei vietä tämän kanssa sossun maksamaa luppokesää vaan joutuu töihin dementikkojen hoitokotiin. Alaston vanhuus yllättää ja tulee niin liki, ettei käsittelykyky riitä.

Kun oikein tiukalle ottaa, keinot ovat vähissä:

Mäkelä kumosi loput sipsit pussista sohvanpöydälle, ojensi pussin ja sanoi: – Hengitä siihen.”

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: arviot, kirjat, lukeminen, mies & nainen, novellit, romantiikka, WSOY, yhteiskunta

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *