Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö, Teos

Monika Fagerholm kävelee ajatuksissaan Göteborgin lentokentän hohtavalla käytävällä. Hänen uusi romaaninsa Säihkenäyttämö on jatko-osa viiden vuoden takaiselle Amerikkalaiselle tytölle, mutta kirjaa voi lukea myös itsenäisenä teoksena. Ruotsalaiset tietävät jo mitä odottaa. Maan valtalehdet ovat tehneet laajoja etukäteishaastatteluja Tenholassa asuvasta suomenruotsalaisesta kirjailijasta ja kertoneet, että Glitterscenenissä tämä lopulta paljastaa kuka murhasi Eddie de Wiren. Jos totuudella on enää merkitystä.

Marc Jacobsit, Fagerholmin netistä tilaamat punaisen kiiltonahka-avokkaat kopsuvat lentokentän lattiaan. Hän ei kuule kun häneltä kysytään, näkeekin mitä näkee. Kenkien korot ovat korkeat ja on selvää, että ne tulevat vielä tuottamaan hänelle tuskaa messuhallin kivilattialla, vaikka hän on harjoitellut niillä kävelemistä kotona. Käsivarrellaan hänellä on leiskuvanpunainen vanha kesätakki. Hänelle se on tuki ja turva, mutta tuntemattomalle se viestii voimasta. Hän ei luovu takista hetkeksikään messuviikonlopun aikana. Muuten hänen asunsa on musta kuten myös hänen hiuksensa. Kokonaisuuden viimeistelee ruotsalaiset Snö-helmihelmet.

”Leikkiä, leikkiä.” Mutta myös totta. Göteborgin kirjamessut ovat hänelle tärkeät. Sen jälkeen hän voi taas palata kirjoittamaan, mutta nyt hänen on annettava kaikkensa. Hänellä on työn alla näytelmä, hänen ensimmäisensä, Göteborgin kaupunginteatterin tilaustyö. Näytelmä kertoo kuolemasta, myös surusta.

Tästä ei ole epäilystäkään. Monika Fagerholm on Ruotsissa tunnetumpi kirjailija kuin Suomessa. Tunnettu, arvostettu ja ihailtu. Hän on myös esikuva monelle nuorelle kirjailijan alulle. Varsinkin nuoret naiset fanittavat häntä. Pisimmälle kaikista menee Dagens Nyheter -lehden kulttuuritoimituksen päällikkö, joka julistaa tv-haastattelussa, että Fagerholm on nero. Ruotsalaiset ovat omineet hänet.

Fagerholm puristaa kainalossaan Göteborgs Posten -lehteä, jonka lentoemäntä oli antanut hänelle koneen ovella. Efterlängtat författare, odotettu kirjailija, kansiteksti kertoo. Kulttuurisivun pääjuttu, Tenholassa tehty. Lehti on jaossa myös messuilla.

”Vain juttu, ei arvostelu.” Vasta silloin Fagerholm saa tietää, että  Säihkenäyttämö on Ruotsissa arvosteluvapaa vasta Göteborgin kirjamessujen jälkeen. Hän vapautuu, alkaa hengittää. Hän haluaa lukea arvostelut yksin kotona. ”Mä olen silloin ihan beibi.”

Kirja tosin on jo myynnissä messuilla. Sitä jonotetaan sekä Fagerholmin ruotsalaisen kustantamon Bonnierin että suomenruotsalaisen kustantamon Söderströmin osastoilla. Liisa Ryömän suomentama romaani ilmestyy Teoksen kustantamana ensi viikolla. Fagerholm kaivaa mustasta, jo rispaantuneesta käsilaukustaan pirisevän puhelimen lentoasemalla. Bonnierista ilmoitetaan, että Ruotsin TV-nelosen kulttuuriohjelma peruisi Göteborgin haastattelun ja tulisi tekemään isomman ohjelman kirjailijan kotiin Tenholaan. Sopii. Nyt hän menee Aftonbladetin haastatteluun, sitten Svenska Dagbladetin, huomenna Eskilstuna Kurirenin. Dagens Nyheter on julkaissut jo pari päivää ennen messuja laajan ja perehtyneen artikkelin Fagerholmista, sekin kirjailijan kotona tehty.

Messuilla, jotka ovat Pohjoismaiden suurin kulttuuritapahtuma, häntä haastatellaan useaan otteeseen Bonnierin montterilla ja Suomen areenalla. On paneelikeskustelua ja seminaaria ja juhlaillallista. Sovittujen haastattelujen lisäksi hän antaa niitä lennossa. ”Messujen epämaailma vaatii kirjailijalta lähes maanista narsismia.” Hän raivaa tietään väenpaljouden läpi. ”Narsisimi on huono asia kirjoittamisen kannalta, koska kirjoittaakseni minun on unohdettava, että olen kirjailija.”

Miten voi talvipuutarha?

Fagerholm virnistää ilkikurisesti ja pöyhentää hiuksiaan, joiden pitäisi olla kuin hattara, mutta jotka ovat lässähtäneet lentomatkalla. Yhteyttä ei ole. Ei tässä hälyssä ja huminassa saa yhteyttä talvipuutarhaan. Ihmisiä on paljon, viikonlopun aikana satatuhatta messuvierasta, lähes 800 kirjailijaa. Palataan talvipuutarhaan myöhemmin.

Jo Fagerholmin ensimmäiset romaanit Ihanat naiset rannalla (1994) ja Diiva (1998) noteerattiin Ruotsissa. Se ei ole tavallista. Suomenruotsalaisenkin kirjailijan on helpompi tehdä läpimurto Saksassa tai missä tahansa muualla kuin Ruotsissa. Amerikkalainen tyttö (2005) räjäytti potin. Fagerholm sai teoksesta Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon August-palkinnon, Ruotsin kirjastoseuran Aniara-palkinnon ja Göteborgs-Postenin kirjallisuuspalkinnon. Romaani oli ehdolla myös Finlandia-palkinnon sekä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Tuskallinen ja suloinen, mutta myös lohdullinen ja vaarallinen. August-palkintoraati kehui perusteluissaan myös Amerikkalaisen tytön säteilevää kieltä sekä kiitti romaania eksistentiaalisesta syvyysnäöstä ja laajakuvakerronnasta. Kirja myi Ruotsissa yli 180 000 kappaletta. Se on paljon. Amerikkalainen tyttö otettiin haltioituneena vastaan myös Ranskassa. Ranskan Elle rinnasti haastattelussaan Fagerholmin islantilaiseen laulajaan Björkiin. ”Mitäs sanot!” kirjailijan silmissä pilkahtaa.

Ruotsin menestys oli tärkeä. Se pelasti hänelle ja hänen puolisolleen Hilding Nylyndille kodin. Hilding on rakentanut sen itse, rakennusmies kun on, mutta jo vuoden kuluttua heille selvisi, etteivät he selviäisi lainoista. ”No, rahaa onneksi tuli.” Äkkiä Fagerholm haluaisi olla kotona. Yksin yksinäistä työtä tekemässä, syömässä iänikuista suvisalaattia, porkkanaraastetta, kanaa, oliiveja ja ananaskuutioita, uimassa Gennarbyvikenin merenlahden mystisellä rannalla.

”Maaginen teos”, Eva Bonnier, Bonnierin vasta eläkkeelle jäänyt toimitusjohtaja kirjoitti sähköpostiviestissään Fagerholmille luettuaan likimain viimeisen version Säihkenäyttämöstä. ”Kieleltään vieläkin intensiivisempi kuin Amerikkalainen tyttö, suggestiivinen”, hän kehuu matkalla suojattinsa kanssa messujen yhteen kymmenistä ja kymmenistä seminaarista. Tällä kertaa hän itse, kirjallisuusinstituutio nimeltä Eva Bonnier haastattelee Monika Fagerholmia. Hän jopa kiusoittelee kirjailijaa: ”Kirjan Maj-Gunkin laihduttaa.” Fagerholm vasta laihduttanut onkin. ”Vyötäröstä kadonnut 30 senttiä.” Syö vain suvisalaattia vaikka rakastaa herkkuja. Mutta vaikka Maj-Gun Maalamaa on hänelle rakkain, ”puhuu paljon pälä pälä”, hän ei ole hän. Sen enempää kuin kukaan muukaan romaanin henkilöistä paitsi että ne kaikki ovat hän. Ne kaikki ovat kotoisin talvipuutarhasta.

Talvipuutarha? Se on saari kirjailijan pään sisässä, hyvin henkilökohtainen. Siksi siitä on lähes mahdoton puhua. Siellä asuvat myös kaikki romaanihenkilöt, kirjoitetut ja kirjoittamattomat. Talvipuutarha on myös leikki, jota Bengt ja amerikkalainen tyttö pelaavat. Leikki jossa on oma kieli, kuin oma maailma, unimaailma, haave. Omat säännöt, oma kieli. Talvipuutarha, joka ”on ja ei ole totta”on läsnä koko ajan romaanissa, mutta taka-alalla. Ainoastaan yksi romaanin henkilöistä, nuori Johanna, ei pääse sinne, vaikka asuu sen vieressä. Kirja alkaa Johannasta ja päättyy häneen vuonna 2012. Hän etsii äitiään ja löytää hänet. Syntyy uusia kertomuksia, raaempia, kauheampia, väkivaltaa, murhia.

Ennen Maj-Gunin, kioskinmyyjän ja puheliaan papin tyttären vyörähtämistä talvipuutarhaan Fagerholm oli jo jättänyt Säihkenäyttämön käsikirjoituksen suomenruotsalaiselle kustantajalleen. Nyt hän veti sen takaisin. ”Se ei ollut valmis.” Hän kirjoitti kirjan uudestaan. ”Kymmenentuhatta kertaa.” Ja laihtui. Kirja lihoi. Liuskanietokset täyttivät työhuoneen. Hän ajatteli kirjoittamalla. ”Jag skriver, jag skriver, jag skriver”, Fagerholm madaltaa ääntään kertoessaan työprosessistaan seminaariväelle, joka kuuntelee lumoutuneena häntä. Hänellä on tuntu, että hän kirjoitti enemmän kuin tiesi.

Kirjoittaminen lähti hänen mielessään olleista kuvista. Maj-Gun istumassa kioskissa, mitään tapahtumattomia päiviä. Maj-Gun leikkaamassa ystävänsä Suzetten kanssa matonkuteita keittiössä, silkkiä ja samettia, pitkiä punaisia kaitaleita. Hän kirjoitti itsensä sisään kuviin, jolloin mukaan tuli paljon myös omaa. ”Kaiken on merkittävä jotakin itselle, jotta se koskettaisi muita.”
Hylätystä teoksesta jäi jäljelle vain kolmisenkymmentä sivua. ”Kyllä ensimmäinenkin oli täysin julkaisukelpoinen kirja”, Fagerholmin suomenruotsalainen kustantaja Tapani Ritamäki toteaa. ”Mutta uusi on parempi.”

Seminaariyleisö on otettu. Monika Fagerholm elää hetkessä, on hauska, puhuu paljon, hänessä on jotain ruotsalaista, kepeyttä. Punaiset Marc Jacobsit, huomion kiinnittäjäksi hankitut, piirtelevät ilmaan tuntemattomia kuvioita pöydän alla. ”Så fin”, ”så vacker.” Moni on jo ostanut Säihkenäyttämön ja jonottaa nyt omistuskirjoitusta. Sofialle, Annalle, Anna-Lenalle. Iso pyöreä nimikirjoitus: Monika Fagerholm.

Hänen kielensä on runollista, kuin musiikkia. Messuvieraita pysähtyy tutkimaan teosta. ”Kuin ooppera”, Hufvudstadsbladetin kriitikon luonnehdinta teoksesta tuntuu osuvalta myös Fagerholmista. Musiikilla on iso rooli kirjassa. Mutta kuka lopulta tönäisi Eddien alas Lore-kalliolta Bule-lampeen ja miksi? Bengt? Myöhemmin Bengt hirttää itsensä. Lore-kalliosta ja Bule-lammesta tulee itsemurhaajien tyyssija. Kuolema kiehtoo romaanin nuoria. Myös Doris ampuu siellä itsensä, torjutun rakkautensa tähden.

Kirjan Maj-Gun ja Suzette, jotka ystävystyvät ja eroavat, ystävystyvät ja eroavat, tietävät ehkä jotakin Amerikkalaisen tytön päähenkilön kohtalosta, Eddie de Wirestä, jonka tarina päättyy eräänä loppukesän aamuna 1969. Fagerholmin kirjaa voi lukea trillerinä, mutta siinä riittää myös syvätasoja. Kuolemaa ja surua. Kirjan Suzette alkoi elää vasta, kun kirjailija keksi hänelle isän, termodynamiikan professorin, joka hänen oma isänsäkin oli. Nyt isä on kuollut. Fagerholmin äiti kuoli kesken Amerikkalaisen tytön kirjoittamisprosessin, ja sama suru joka siirtyi kirjaan, kulkee pohjavireenä myös Säihkenäyttämössä.

Maj-Gun, joka osaa olla kuin stand up-koomikko vei kirjailijan myös syvimmälle suruun. ”Sanattomaan tilaan, joka lähentelee jo mielisairautta.” Siinä tilassa Maj-Gun kutsuu itseään lapsieläimeksi. Hän elää täydellisessä tyhjyydessä. Silloin ei voi kuin aloittaa alusta. Tuolloin Maj-Gun kohtaa todellisen rakkautensa. Mutta hän ei kykene ottamaan sitä vastaan. Koska hän tuntee syyllisyyttä.
Voiko tulla hulluksi rakkaudesta, voiko tulla hulluksi surusta, katumuksesta? On raskasta syöksyä jatkuvasti sellaisiin tiloihin. ”Kuvaan sitä aika ulkopuolelta. Kun asuu maalla, pysyy kiinni elämässä.” Hän sanoo saaneensa maalla arjen. Hän haluaa, että myös kirjoittaminen olisi mahdollisimman lähellä arkea. Kun Hilding tulee töistä kotiin he eivät keskustele kirjallisuudesta mutta eivät myöskään rakentamisesta. He tapasivat Amerikkalaisen tytön aikoihin, häistä on kulunut vuosi.

On messujen toinen päivä, lauantai. ”Tänään Marc Jacobsit ovat paitsiossa”, punaisena pisteenä takkinsa ansiosta jo kaukaa erottuva Fagerholm sanoo ja esittelee sisään ajetut mustat kävelykenkänsä, matalakorkoiset. Kirjan lähetessä loppuaan Fagerholm ei kyennyt enää kirjoittamaan kotonaan vaan vuokrasi yksiön Tammisaaresta. Hän ajoi sinne punaisella ranskalaisautollaan, jonka vikoihin hän lopen uupunut ja jonka hän aikoo vaihtaa ensitilassa japanilaiseen. Kannettava käsilaukussaan. Matkalla hän kävi uimassa Gennarbyvikenin mystisellä rannalla. Meren sisälahdessa, jonka vesi ei ole suolaista. Hän pöyhistää hiuksiaan ja jakaa omistuskirjoituksia.

Tammisaaren työhuoneessa ei ollut tekosyitä keskeyttää kirjoittaminen. Siellä ei ole Merete Mazzarellan, kirjailijakollegan lahjaksi antamaa yönsinistä samettituolia, jolla Fagerholmilla on tapana istua ihailemassa olohuoneen vaaterekin kymmeniä ja kymmeniä leninkejä. ”Lumppuja” ja netin kautta halvalla tilattuja Save the Queeneja, jännittäviä yksityiskohtia täynnä olevia italialaisia luomuksia. Jotka eivät mahdu rintojen kohdalta hänen ylleen. ”Tää on leikkiä, leikkiä.” ”Mä kerään lumppuja. Mun idea ei ole käyttää niitä.”

Amerikkalainen tyttö sai Fagerholmin myös ompelemaan vaatteita – hän tilasi saksalaisesta nettikaupasta Singerin – mutta niitäkään hän ei pidä. Riittää kun hän saa tuntea kankaat ihollaan, hypistellä silkkiä ja samettia. Romaanin Maj-Gun ja ja Suzette leikkaavat vaatteet matonkuteiksi. Punaiset kangassuikaleet täyttävät huoneen. Ne ovat kuin kirjailijan a-neloset. Naiset viihdyttävät itseään leikkaamalla matonkuteita vielä senkin jälkeen, kun kutoja on jo kuollut. Samalla he elävät myttyyn menneitä rakkauksiaan. Matonkuteiden leikkaaminen on levollista ja rauhoittava puuhaa. Kuin kirjoittaminen Fagerholmille. Yhtä jokapäiväistä ja välttämätöntä.

Sitten kirjailija kertoo tästä aamusta hotellihuoneessaan aamiaisen jälkeen. Hänelle oli tullut äkkiä tunne, että hän on talvipuutarhassa ja hän oli ottanut laukustaan pienen kannettavan, jolla ei voi tehdä muuta kuin kirjoittaa, sen vaaleanpunaisen. Ja alkanut kirjoittaa keksityssä Zwischenwaldin kaupungissa, keskimetsässä, asuvasta saksalaisesta miehestä, joka kirjoittaa elämäkertaa, jonka nimi on ”Minä tiedän, että musiikki ei ole musiikkia”. Hän oli hylännyt miehen tarinan monen muun tarinan mukana kirjoittaessaan uudestaan Säihkenäyttämöä, mutta nyt mies oli alkanut vaatia herätä henkiin. Mies on vastustamaton. Ja kun Fagerholm oli uskonut ettei palaisi hylkäämiinsä tarinoihin. ”Työssä on tietty energia tietyn ajan. Sen jälkeen se häviää eikä työhön voi enää palata.” Niin hän uskoi.

Sama juttu sunnuntai-aamuna. Messujen epämaailma, humina ja väenpaljous ja sieltä täältä päähän tarttuneet lauseet ovat saaneet aikaan arvaamatonta liikehdintää kirjailijan sisävaltakunnassa. Talvipuutarha on alkanut kasvaa taas kuin saari hänen päänsä sisässä, eikä auta muu kuin vapauttaa sen asukkaat paperille. Hän kertoo kirjoittaneensa nopeasti ja paljon. Sitten häntä viedään naispaneeliin keskustelemaan naiskysymyksestä, mutta hän ei innostukaan teemasta. Hän toteaa, että hänen sisällään asuu myös vanhoja ukkoja. Kirjoittaessaan hän ei ajattele olevansa erityisesti jotain tai mitään, viimeiseksi kirjailija. Kirjoittaessaan hän voi olla feministi mutta yhtä hyvin myös Audi-mies.

Sunnuntain viimeistä tilaisuutta Suomen areenalla mainostetaan kahden kirjallisen jättiläisen kohtaamisena. ”Eller litterära elefanter”, Finlandia-voittaja Kjell Westö ja August-palkittu Fagerholm nauravat sanaleikilleen kuin esiteinit. He tuntevat toisensa teinivuosilta, tapasivat tv:n tietovisassa, perustivat kirjallisuuslehden. He ovat messuväsyneitä, mutta katsomo on täysi ja kuulijat imevät heitä silmillään ja korvillaan. ”Kävelessäni Tammisaaren mukulakivikaduilla minulla ei todellakaan ole mielessäni, että tässä menee litterära gigant eller elefant.” Seuraavan kerran hän tulee Ruotsiin vetämään jokavuotista kirjoittajakurssiaan Biskops Arnösin kirjailijakoulussa. Hän jo odottaa koulun askeettista aittamajoitusta, jossa ei ole ainoatakaan häiriötekijää. Siellä hänen ”jätetyksi tulemisensa” – hän oli tuolloin 25 ”tai jotain” ja tuolloin hänet jätettiin usein – jalostuivat esikoisteokseksi.

On niin pimeä, että hän ei erota Gennarbyvikenin merenlahtea rämän ranskalaisautonsa ikkunasta. Kun hän edellisen kerran palasi kotiin myöhään illalla, hänet pysäytti edessä tiellä juossut uroshirvi. Hän oli ollut nukahtamaisillaan rattiin ja nousi nyt ulos autosta. Hän tunsi veden tuoksun ja jäi kuuntelemaan outoa ääntä. Naarashirvet huusivat metsänlaidassa. 

 

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Monika Fagerholm, Säihkenäyttämö

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *