Miten brändätä Afrikkaa?

Saako epätoivosta tehdä taidetta? Näin kysyttiin Hesarissa, kun viitattiin roolipeliin, jossa osallistujat tekeytyivät paperittomiksi siirtolaisiksi. Saa ja pitää, jos minulta kysytään. Millaisella kielellä se tehdään, on oleellisempaa.

Kiasman ARS 11
-kirjassa kenialainen kirjallisuukriitikko Binyavanga Wainaina osoittaa, kuinka vääristynyt länsimainen Afrikka-kerronta on. Sitä ironisoivat ja monipuolistavat monet ARS:in teokset.

Älä koskaan laita kirjasi kanteen tai sen sisäsivulle kuvaa menestyneestä afrikkalaisesta, ellei hän satu olemaan Nobel-palkinnon saaja. Sen sijaan käytä kuvaa Kalashnikovista, törröttävistä kylkiluista, paljaista rinnoista”, Wainaina piruilee.
Olli Löytty muistuttaa artikkelissaan, että Afrikka-kuvaa määrittelee myös muun muassa sääli.

Afrikka-brändin päivittäminen on toden totta vaikeaa. Eurooppalaisille on niin paljon turvallisempaa säilöä kulttuuri ilmatiiviiseen vitriiniin. Silloin se ei tule liian liki.

Vaikeista asioista pitää puhua ja stereotypioita tarvitaan maailman jäsentämiseksi. Voisimmeko silti käsitellä Afrikkaa ilman, että joudumme ottamaan kantaa pinttyneisiin teemoihin? Rotuun, sortoon, sukupuoleen, primitiivisyyteen, väkivaltaan…

Kiasmassakin afrikkapessimisi rävähtää heti silmille. Aseita, sukupuolielimiä, inhmimillisyyden riistoa, imperialistista pönötystä. Tarkempi tutkiskelu kuitenkin paljastaa, että taiteilijat haastatavat pinttyneitä esittämistapoja. Esittävät uudelleen stereotyyppisiä esittämistä.

Pieter Hugon punasilmäiset miehet palavilla kentillä eivät suinkaan ole paikallisia kaskenpolttajia vaan miehiä, joiden kotimaahan dumpataan länsimaisen teknologian jämät. Kudzanai Chiura taas kyseenalaistaa valokuvissaa poliittisten johtajien (muoto)kuvauksen visuaalisen perinnön. ”Valtiovarainministeri” kultaketjuineen ja turkkeineen on kuin bling-bling -sekoitus Robert Mugabea ja Sean ”Puffy” Combsia.

Nandipha Mntambon vartalon mukaan mallinnettu lehmännahkasotureiden armeija marssii kuin moderni pride-kulkue.

Taitelijoiden metodeissa ei sen sijaan ole liiemmin uutta. He ovat osa kansainvälistä taidemaailmaa ja käyttävät sen valtavirtavälineitä: valokuvaa, videoita, installaatioita.

Suosikkikirjailijani, nigerialainen Chimamanda Adichie on todennut: stereotyyppien ongelma ei ole se, että ne valehtelevat vaan se, että ne eivät kerro koko totuutta. Löytty ehdottaa tyypittelyjen vastalääkkeeksi ”reilujen esittämistapojen periaatteita”. Mallia hän ottaa Reilun kaupan sertifiointijärjestelmästä.

Yksi vastaansanomaton pykälä kuuluu näin: ”Aiheita valitessa muistetaan, että Afrikassa on sekä juhlaa että arkea, sekä sotaa että rauhaa, sekä luontoa että kulttuuria. Luonnonpuistot sijaitsevat valtioiden sisällä.”

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: arvio, kulttuuri, maailma, näyttelyt, politiikka, taide, valokuva, yhteiskunta

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *