Milla Paloniemi: Kiroileva siili

Milla Paloniemi tietää, miksi ihmiset sadattelevat. Syyn voi lukea Kiroileva siili -sarjakuvasta, josta on nopeasti tullut kaikenikäisten suosikki. Mutta onko tekijä yhtä ilkeä kuin siilinsä?

Mänkö muka samanlainen kuin piirroshahmonsa? Ei lainkaan! Siinä missä Kiroilevalta siililtä tippuu isolla kirjoitettuja ärräpäitä ja v-alkuisia sanoja huutomerkkien kanssa, Milla Paloniemi, 25, hymyilee kainosti ja puhuukin melkein ujostellen.

Yritetään vielä. Kaikkihan sen tietävät, että kirjailijat kirjoittavat vain itsestään, eivätkö myös sarjakuvataiteilijat?
”Juu, juu”, Paloniemi yhtyy vihdoin leikkiin. ”Mun omakuva on ehkä ne kaikki siilit yhdessä.”
Milla Paloniemen Kiroileva siili sai ensimmäisen Sarjakuva-Finlandia-palkinnon vuosi sitten. Voittaja on vähintäänkin omanlaisensa hahmo. Söpö siili kiroilee rumasti kaikenlaisille lähestymisyrityksille. Tunteellisuutta se ei kestä ollenkaan, mutta siitä huolimatta se yrittää elää parisuhteessa toisen lähes yhtä ärhäkän siilin kanssa. Myös kaupunkielämä käy siilin luonnolle. Välillä siili antaa periksi ja alkaa dyykata. On öitä, jolloin se näkee painajaisia ilmastonmuutoksesta – kuten luojansa.
”Mutta mä en ole yhtä ilkeä enkä suorasukainen ja olen vähän kärsivällisempi, tai riippuu tietysti päivästä.”
Finlandia-voittajasta päätti tanssija-koreografi Jorma Uotinen, jolle valinta oli helppo: ”Kyky vittuuntua ja kirota on hyve! On vapauttavaa samastua siiliin ja kirota sen kanssa.” Uotinen kehui puheessaan, ettei löytänyt syvästi inhimilliseksi, hauskaksi ja pirullisen teräväksi luonnehtimastaan siilistä mitään ”pikkuporvarillisen latteaa”.
Paloniemi kätkeytyy punaisten rastojensa taakse.
”Mä aloin itkee”, hän muistelee palkinnonjakoa vuosi sitten. ”Mua nolotti ihan valtavasti.”

Kaikki alkoi siitä, kun Milla Paloniemi siirsi siilihahmon nettiin neljä vuotta sitten. Siili oli syntynyt aikaisemmin luentomonisteiden reunaan koulutunnilla.
”Se iski heti”, ja lukijat alkoivat vaatia siilejä kirjana. Paloniemi piirsi lisää pahasisuisia otuksia ja julkaisi parhaat stripit omakustanteena.
Turkulainen Sammakko Kustannus nappasi Paloniemen, ja Kiroileva siili paketoitiin kovakantiseksi albumiksi. Ensin tekijä luuli, että kyse oli teinivillityksestä – siilien käytös on aika murrosikäistä – mutta kun albumi myi lähes 40 000 kappaletta ja kirjakauppojen ja tavaratalojen signeeraustilaisuuksissa oli yhtä paljon keski-ikäisiä ja eläkeläisiä kuin nuoriakin, hän ymmärsi, että ärhäkät siilit vetoavat kaiken ikäisiin.
”Lukijat omivat mun siilin”, hän parahtaa mustasukkaisena.
Palaute jakautui kahtia: kiroileva siili on kuin minä, tai kiroileva siili on kuin toverini. Lukijat samastuivat siiliin ja kokivat sen kiroilun vapauttavana.
Kiroilevan siilin valloitusretkeä vauhditti sen julkaiseminen Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisena sarjakuvana vuonna 2007.
”Näin siilin netissä ja pyysin sitä kuukauden kotimaiseksi”, muistelee sarjakuvaneuvos, Ilta-Sanomien toimittaja Juhani Tolvanen.
Kiroilevasta siilistä alkoi tulla heti puhelinsoittoja lehteen. ”Miehiä, naisia, nuoria ja vanhoja, kymmeniä soittoja ja yhteydenottoja. Kiroilevaa siiliä lukivat nekin, jotka eivät yleensä lue sarjakuvia.Vaikka siili kiroilee, ei se ole räävitöntä, vaan hyvin sarjakuvamaista ”, Tolvanen toteaa. Siihen asti lukijapalaute oli ollut paria poikkeusta lukuun ottamatta olematonta. Ilta-Sanomat on sentään julkaissut kuukauden kotimaista yli 20 vuotta.
”Ja minä pelkäsin ja jännitin, että ihmiset kysyy, miksi se siili kiroilee”, Paloniemi virnistää.
Miksi siili kiroilee?
”Samasta syystä kuin ihmiset.”

Milla Paloniemi pyörittelee rastojaan. ”Oli hienoa saada palkinto, mutta oli se rankkaakin.”
Ennen Finlandia-palkintoa Paloniemi ei ollut ehtinyt saada julkista kritiikkiä töistään eikä esiintyä yleisölle puhumattakaan että olisi antanut haastatteluja. Nyt hänen albumiaan myös arvosteltiin sarjakuvaharrastajien nettisivuilla.
”Olen herkkä tyyppi ja otin itseeni.”
Arvostelijoita hämäsi se, että Kiroileva siili onnistuu välttelemään kaikkia kategorioita. Se ei ole itsestään selvästi taide- eikä sanomalehtisarjakuva eikä edes kaupallinen sarjakuva.
Esiintymistilaisuudet jännittävät. Helsingin kirjamessuilla Paloniemi vastasi haastattelijan kysymyksiin piirtämällä. Finlandia-juhlassakin Tampereella hän lausui kiitoksensa piirtämällä.
”Osaan edelleen kertoa itsestäni parhaiten sarjakuvien kautta.”
Myös kirjastojen ja pienten paikkakuntien kirjailijailloissa hän piirtää fläppitaululle siilejä, keksii lennosta sarjakuvaa ja vastailee kysymyksiin. ”En vieläkään osaa luennoida enkä puhua viihdyttävästi.”
Kirjakauppojen signeeraustilaisuuksissa on kiva nähdä livenä lukijoiden reaktioita. Taiteilijan nettisivujen siilivieraskirja paljastaa, että hänestä on tullut varhaisteinien idoli. Monet aloittelevat piirtäjät pyytävät häneltä palautetta.
”Hämmentävää. Mutta kiva, kun jotkut pyytää palautetta sarjakuvistaan. Siitä tulee tosi aikuinen olo.”
Sarjakuvataiteilijan palkintovuosi huipentui presidentti Tarja Halosen emännöimiin linnan itsenäisyyspäiväjuhliin. Silloin Paloniemen itsesensuuri petti. Hän alkoi pitää sarjakuvablogia, jossa kertoi itsestään kaiken. Sellainen avomielisyys on muotia sarjakuvataitelijoiden piirissä. Suomessa itsensä estottoman avaamisen aloitti oululainen sarjakuvataiteilija Ville Ranta, mutta Paloniemelle se ei sopinut.
”Kun tekee henkilökohtaista sarjakuvaa, saa myös henkilökohtaista palautetta.”
Nykyisin hänen sarjakuvabloginsa liikkuu yleisellä tasolla.
”Sopivan eläimellinen” Norpatti on Paloniemen lempinimi yläkouluajoilta. ”Luulin, että norpatti on eläin.”

Nyt Kiroilevan siilin kakkoskirjankin myynti on ylittänyt jo 30 000. Vasta ilmestynyt kolmonen nousi heti ensimmäisellä viikolla Suomi lukee -listan kärkisijoille. Samalla listalla on muitakin sarjakuvia: Juba Tuomolan Viivi ja Wagner ja Pertti Jarlan Fingerpori.
”Suomalaisella sarjakuvalla menee nyt lujaa.”
Yleensä sarjakuva-albumien myynti keikkuu 500–1 000 kappaleen tietämillä.
Jos Milla Paloniemi olisi vastannut myöntävästi jokaiseen hänelle esitettyyn pyyntöön, kiroileviin siileihin törmäisi kaikkialla Suomessa. Nyt söpöt siilit kiroilevat vain mukien kyljissä, laseissa, t-paidoissa, yöpaidoissa, tarroissa, pinsseissä. Sarjakuvataiteilija haluaa pitää luomansa piirroshahmon itsellään ja rajoittaa sen tuotteistamista.
Sammakko Kustannuksen suunnitelmissa on kääntää siilialbumeita englanniksi, venäjäksi ja saksaksi. Jos näin tapahtuu, Paloniemi toivoo, että siilit voisivat kiroilla suomeksi. Tuolloin vieraskielinen teksti juoksisi sivun alalaidassa kuten elokuvissa. Niin se toimii hänen englanninkielisillä nettisivuillaan.

Paloniemi hapuilee mustaa luonnosvihkoaan. Olisi tietenkin toivottavampaa, että hän kertoisi itsestään suusanallisesti eikä alkaisi taas piirtää.
”Mä olen kotoisin keskeltä peltoja…”, hän aloittaa.
Milla Paloniemi, teinien idoli ja henkistä liituraitaa kantavien tätien ja setien terapeutti, on kotoisin Ala-Vallin kylästä Jalasjärveltä. Ala-Vallin alakoulussa oli 33 oppilasta, Millan luokalla 13 poikaa ja ”minä”. Seuraavalla luokalla oli neljä oppilasta.
Millalla oli myös ”ihmiskavereita”, mutta hänen rakkaimmat ystävänsä olivat kissoja ja koiria. Hän puhui kissojen kieltä. Kotona keskustelukumppaneita olivat Vunnukka-niminen kissa, joka jäi sokeuduttuaan auton alle, ja Muhtar, tanskandoggi, joka oli niin iso, että lapsena hän ratsasti sillä.
”Koirien kieli sujuu minulta nykyisin jopa paremmin kuin lapsena.” Hänen asuinkumppaninsa on luonteeltaan ailahtelevainen Veera, rottweilerin, saksanpaimenkoiran ja labradorinnoutajan sekoitus.
Lapsena Milla piirsi niin, että hänen oikea käsivartensa oli koko ajan sinisenä kuulakärkikynän musteesta. Ensimmäiset piirrokset olivat ”pääjalkaisia”, mutta sen jälkeen kissoja ja koiria. Hänen äitinsä on säästänyt piirustuksia useita pahvilaatikollisia.
Monet sarjakuvataitelijat ovat piirtäneet uusiksi lapsuuden aikaisia juttujaan.
”Minä piirrän edelleen samalla tavalla kuin lapsena.” Kolmen Kiroileva siili -albumin lisäksi Paloniemeltä on julkaistu kissan ja koiran parivaljakosta kertova Tassutellen-sarjakuva-albumi. Sen hahmot ovat peräisin taiteilijan lapsuusajoilta. Ensi syksynä Sammakko julkaisee häneltä Kettu ja minä -albumin.
”Kettu on mun lempieläin, salaperäinen, kuin kissan ja koiran yhdistelmä.”

Kun Milla oli kuuden, hänen äitinsä tilasi hänelle Hevoshullu-lehden.
”Aloin ronkua omaa hevosta.”
Ei riittänyt, että naapurissa ja Vähänkyrön mummolassa oli. ”Halusin saada oman.” Sellaisen kuin Hevoshullu-lehden Lena Furbergin piirtämien sarjakuvien hevoset ovat. Milla alkoi piirtää samanlaisia ilmeikkäitä uljaita ja vahvoja tai lempeitä ja vanhoja hevosia itsensä kaltaisen tytön seurassa. Tärkeintä piirroksissa oli hevosen ja tytön välinen suhde.
Millan ollessa kahdeksan hänen isänsä ilmoitti hänet Veikko ”Joonas” Savolaisen vetämälle sarjakuvakurssille Jalasjärvellä. ”Olin liian nuori, mutta isä puhui Joonaksen ympäri.”
Kurssin jälkeen Savolainen sanoi Millan äidille, että tytöstä tulee sarjakuvapiirtäjä. Äiti ja isä kantoivat tyttärelleen lisää paperia, ja tämä piirsi lisää – hevosia. Hevoskuume ei hellittänyt. Millan yksinhuoltajaksi jäänyt äiti ehdotti lopulta, että hän ostaisi tyttärelleen hevosen sijasta mopon.
”Minä olin heppatyttö, mutta nyt minusta tuli mopotyttö.”
Milla oli tuolloin viidentoista ja aloittanut lukiossa Jalasjärvellä. Hänen paras kaverinsa Heidi ja Tiinakin saivat samanlaiset Honda Monkeyt. Pojat päristivät Suzuki PV:llä.
”Pörräsin edestakaisin kodin ja Jalasjärven väliä, neljätoista kilometriä sivunsa. Mikä vapaus! Me oltiin nössöjä hiirulaisia yläasteella, mutta lukiossa meistä tuli angstisia ja räväköitä.”
Epäilyksen varjo häivähtää taiteilijan kasvoilla.
”Oonkohan mä valmis tähän. Pitäisköhän kulkea muutama vuosi ennen kuin alan puhua nuoruusvuosista.”
Hän antaa palaa.
”Me oltiin pahiskaksikko. Tai ainakin me näytettiin siltä. Me oltiin suhteellisen ujoja ja kilttejä, mutta pinnan alla kyti.”
Lukion ensimmäisellä luokalla Milla ja Heidi kävivät ottamassa ensimmäiset lävistyksensä Helsingissä. ”Rengas kulmakarvoihin.”
Vanhempien mielestä se ei ollut kiva juttu. ”Mutta vitsi, että me oltiin ylpeitä. Katsottiin joka näyteikkunasta kuvaamme.”

Lukio antoi Milla Paloniemelle aikaa tutkia vaihtoehtoja ja miettiä, mikä hänestä tulee.
”Kuvaamataito oli ainoa asia, josta pidin ja osasin.” Mutta jotain lukio vei. Lapsena Paloniemi oli piirrellyt pitkiä tarinoita, mutta kun lukiossa piti alkaa kirjoittaa asia-aineita, tarinoiden kirjoittaminen loppui. Nyt hän haaveilee sarjakuvanovellista.
”En ole hyvä piirtäjä”, hän kuvaa taitojaan. ”Into vaikuttaa enemmän.”
Jo ala-asteella Milla oli piirtänyt omaa Heppafrendi-lehteä. Lukiossa sarjakuvalehtiä syntyi kaikista eläimistä yhdessä Heidin kanssa.
”Olen koko ajan tehnyt omakustanteita, joten Kiroileva siilin julkaisemisessa ei ollut mitään ihmeellistä.”
Lukion jälkeen Paloniemi opiskeli vuoden Kauhajoen evankelisessa kansanopistossa graafisen suunnittelun linjalla.”Kuulostaa pelottavalta, mutta siellä oli oikeesti rento meininki.”
Toissa keväänä hän valmistui medianomiksi eli graafiseksi suunnittelijaksi kolmen vuoden opintojen jälkeen Evtek Muotoiluinstituutista Vantaan Tikkurilassa. Hän aloitti ja päätti koulun Kiroilevaan siiliin, joka on hänen lopputyönsä.

Milla Paloniemi jäi asumaan Helsinkiin, mutta ”katselen vieläkin ulkopuolisena näitä katuja”.
”En varmasti olisi uskaltanut muuttaa tänne, jollei isä ei olisi asunut täällä”, hän muistelee neljän vuoden takaista muuttoaan pääkaupunkiseudulle.
”Alussa minulla oli suuria sopeutumisvaikeuksia.”
Kiroileva siilikin on eksyksissä. Mä haluan kotiin. Ei siilin paikka oo kaupungis!!
”Täällä on paljon ihmisiä, mutta olin alussa tosi yksin. En puhunut juuri kenenkään kanssa. Mulla oli hirveän epävarma olo.”
Kiroilevalla siililläkin on: Moon aiva hukas ja yksin!!
”Edelleen minusta tuntuu, että täällä puhutaan paljon, mutta ei sanota mitään. Meillä Pohjanmaalla sanotahan mitä tarkoitetahan.”
Eksyessään Paloniemi ei enää ajattele, että hän on huono. ”Liikun seikkailumielellä. Minulle metrolla matkustaminen on edelleen jännittävimpiä asioita tässä kaupungissa.”
Pääkaupungin vilskeessä Paloniemi on tunnistanut myös uuden eläimen itsestään, hamsterin. Hän on alkanut haalia kierrätystavaraa. Syy on Tammelassa toimivan Taidekeskus Ihanan ensi kesän näyttely, jonka teema on ”minä, se käsittelee vain minua”. Näyttelyn painopiste on sarjakuvissa, mutta esillä on myös hänen muita töitään, kuten vanha nukkekoti, johon hän muovailee nyt vahasta uusia asukkaita. Ketsuppipulloista tehdyllä teoksella on jo nimikin: Kriitikot.
”En usko, että pelkällä sarjakuvalla voi elää. Eikä kiroilevan siilin vitsikään naurata loputtomiin.”
Näyttelytöitä tehdessä Paloniemelle on selvinnyt, että hän haluaa maapaikan.
”Mä haluan sen hevosen. Ja ehkä myös mopon.”
Hän jakaa pääkaupunkiseudulla asuvat maalaiset niihin, jotka haluavat ehdottomasti pysytellä poissa kotiseudultaan ja asua täällä, mutta ”minä olen niitä, jotka tuntevat olevansa vain käymässä Helsingissä. Minulla on jatkuva tarve päästä täältä pois.”
Ikävä hellittää karaokea laulaessa. My Heart Will Go Home, Rekkamies, Vanhoja poikia viiksekkäitä.

 Teksti: Riitta Kylänpää/ SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Kiroileva siili, Milla Paloniemi

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *