Mikko Pohtola: Yhden lehden mies

Mikko Pohtola, Urakan kipeä alkuUrakan kipeä alku

Kun Mikko Pohtola aloitti SK:n päätoimittajana, toimitus oli tyhjä. Niistä hetkistä kertoo ote tuoreesta kirjasta.

Toimitus oli autio, ja sen pitkällä käytävällä oli kuultavissa yhdet pysähtelevät askeleet. Päätoimittaja etsi joukkojaan tyhjistä huoneista.

Kun tieto Pohtolan valinnasta päätoimittajaksi levisi, ”oli kuin kuolema olisi talossa käynyt”. Niin Mikko sen päivän muisti.

Päätoimittajan valinta on aina kiivausasia. Pohtolan valinta liehtoi kiihkeyttä useista eri syistä. Ensinnäkin Suomen Kuvalehden päätoimittajalle asetetut vaatimukset olivat ylimaalliset. Rima oli asetettu valmiiksi niin korkealle, että ainoa järjellinen keino selvitä siitä oli kävellä selkä suorassa ja pää pystyssä riman alta. Lehden uudistamisen kannalta Pohtola oli ollut talossa aivan liian kauan, yli 20 vuotta. Kaikkein raskauttavinta oli se, että hän oli tehnyt toimittajantöitä viimeksi 1957. Ja sitä paitsi, tarkemmin ajatellen, Mikkohan oli vanhan liiton perillisiä, jo 49-vuotias.

Toimituksen hermohuoneesta, toimitussihteerien ja taittajien tiloista, Mikko viimein löysi kolme lehdentekijää. Kalle Katajavuori taittoi juttua, johon Kalle Kultala oli tuonut kuvat. Irma Heydeman oli myös paikalla, kuten toimituspäällikön kriisitilanteissa tulee ollakin. ”Salvessa”, Irma vastasi Mikon kysymykseen, missä porukat ovat.

Lehden vakituinen avustaja Arto Paasilinna oli riemastunut repeämispisteeseen saakka. Hän jättäisi lehden nyt, kun sen päätoimittajaksi on nimitetty noin epäpätevä ihminen, lehden teosta mitään tietämätön. Paasilinna kutsui toimituksen Salveen juomaan hänen lähtönsä muistoksi.

Siitä ei vielä isoa sakkia olisi koolle kertynyt, vaikka kaikki olisivat koolla olleet ja kapinalippua seuranneet. Lehdessä oli 10 vakituista toimittajaa, yksi valokuvaaja ja kaksi päätoimittajaa. Vakituisia avustajia oli yhtä paljon kuin toimittajiakin.

Paasilinnan manifestia seuranneet olivat tietämättään todistamassa yhtä suomalaiseen kirjallisuuteen merkittävästi vaikuttanutta tapahtumaa. Paasilinna oli jo julkaissut kaksi teosta, mutta läpimurto tapahtui Kuvalehdestä lähdön jälkeen, kun Jäniksen vuosi ilmestyi 1975.

Pohtolan päätoimittajuus alkoi samalla tavalla kuin Kekkosen presidenttiys, yleislakolla. Se tosin kesti Hietaniemessä lyhyemmän aikaa, vaikka ”jotkut paistoivat särkeä pidempäänkin”, vierastivat ja karsastivat.

Mikon valintaa vastusti osa päätoimittajistakin. Kotilieden Eila Jokela, Seuran Olli Ohtomies ja Suomen Kuvalehden Leo Tujunen laativat närkästyneen ja huolestuneen ”loukattujen” päätoimittajien kirjeen talon hallitukselle.

Eila Jokelalla oli taipumusta oikeassa olemisen hurskauteen, Tujusella varoilevaan konservatiivisuuteen ja Ohtomies oli kaiketi vain muutoin kärttyyntynyt. Paavo Haavikko oli tehnyt ruumiinavaukset talon kaikissa lehdissä, liikkunut toimitusten kerroksissa kuin tornado Mikko kynänkantajanaan, kuten kerroksissa vitsailtiin.

Mikko ei myöhemminkään pystynyt suhtautumaan päätoimittajuutensa alkuhetkiin humoristisesti. Se oli ikävä kokemus ja siitä jäi ikävä muisto. Pysyvästi.

Päätoimittaja Jouko Tyyri oli esitellyt seuraajansa lukijoille marraskuun 8. päivänä ilmestyneessä lehdessä. ”Ihmisenä hän on vilkas pohjalainen. Hänellä on elävä heimotunne, avara kansallinen ajatustapa ja vahva perinnetietoisuus”, kirjoitti Tyyri. ”Uskon, että rauhallinen isäntämieli, Suomen Kuvalehden leimallinen piirre, säilyy ja selkenee Pohtolan ohjauksessa.”

Saman lehden pääkirjoituspalstalla Mikko linjasi tulevia. Otsikkona oli ”Nyt – eli tulevan päätoimittajan pieni ohjelmakirjoitus”. Pohtola viittasi aikakauslehtimaailmassa elettyyn ”kummalliseen helppoheikkikauteen. Se on nyt runsaan vuosikymmenen kestettyään kääntynyt selvään laskuun. Kaikenkarvaisten kuplajuttujen, pornon ja sadismin juhlien jälkeen on tullut mahtava krapula. Kansakunnan pirtin lattia on niin täynnä roskaa, että eduskunta on pantu siivoustalkoisiin päättämään uusista julkaisuvapauksia rajoittavista laeista.”

Vuonna 1974 säädettiin Lex Hymy, laki yksityisyyden suojasta. Hymyn hätkähdyttämiseen perustuva journalismi oli 1960-luvun puolivälistä lähtien tuonut ihmisten yksityisasioiden avoimen käsittelyn lehtiin. Hymyn keskilevikki oli 1970-luvun puolivälissä lähes puoli miljoonaa.

Hymyn menestys vaikutti aikakauslehdistöön enemmän kuin kaikki kehityspalaverit yhteensä, tai se ainakin käynnisti ja paineisti muissa lehtitaloissa lehtien uudistamisen. Hymyn riemumarssin lisäksi aikakauslehtitalouteen vaikutti myös television ohjelmatarjonnan voimakas lisääntyminen. Tämän pihtiliikkeen seurauksena lopetettiin muun muassa 53 vuotta ilmestynyt Viikkosanomat vuonna 1975.

”Suomen Kuvalehti menetti lukijoitaan”, kirjoitti Pohtola ohjelmajulistuksessaan, ”kun muut kasvattivat levikkiään. Kuvalehti ei lähtenyt leveän valtavirran mukana. Se valitsi vaikeamman reitin, yritti pysyä asiassa kaiken sensaatiokohun keskellä. Mutta välttämättömillä asioilla ei tuntunut olevan kysyntää.”

Lehdestä käytettiin yleisesti nimitystä ”Suomen Kuivalehti”, ja jos erityisesti niputtaa mielikuvat lehden poliittisuudesta ja vanhoillisuudesta, niin puhuttiin siitä, miten lehteä tehdään ”everstien leskille”.

Pohtola ei pitänyt pahana sitä, että lehti miellettiin porvarilliseksi, mutta hän korosti lehden riippumattomuutta puolueista. ”Suomen Kuvalehti pysyy puolueitten välisten ja puolueitten sisäisten ristiriitojen yläpuolella. Tämä antaa sille myös mahdollisuuden seurata tarkasti jokaista poliittista kärhämää ottamalla selvää mitä todella on tapahtunut tai tapahtumassa.

Se on journalismia, joka voi vuoroin aiheuttaa laidasta laitaan puoluepoliittista ärtymystä. Sille ei voi mitään. Totuus on usein hankala asia.”

Virallisesti Mikko aloitti päätoimittajana 15.11.1974. Samana päivänä ilmestyneen lehden pääkirjoitukseen hän sai kimmokkeen juuri ilmestyneestä, Simo Talvitien toimittamasta kirjasta Minun isänmaani.

Mikko piti näiden ”valtakunnan valioaineiden” (yli 40 tunnettua kirjoittajaa) julkaisemista hyvänä asiana, sillä ”isänmaasta ei olekaan puhuttu kolmeenkymmeneen vuoteen. Ei ainakaan ole kuunneltu, jos joku yltiöpää on yrittänyt sanaa tarjota.”

Mikko äityy ihmettelemään, miten ”nykysuomalaisten isänmaassa ovat seinät niin levällä, ettei ääriä näy. Eikä kattoa ole ollenkaan.” ”Suomen kansa on mahdottoman yksimielinen, kun pitää saada tästä isänmaasta irti enemmän pajunkuorta kuin sitä kasvaa. Ja mikäli suinkin, aina vähemmällä työllä.

Suomi on kuin yhtä raastupaa, jossa kaikki ilmoittavat tyytymättömyyttä päätöksiin, olivatpa ne millaisia tahansa. Poispilattu kansa nollakasvun kynnyksellä.”

Ensimmäisen pääkirjoituksen kimppuun oli koukattu Äyräpään kokemusten kautta. Mikko oli yhdestä taistelusta selvinnyt kesällä 1944, ja nyt hän oli päätoimittajana aloittamassa toista. Edessä oli vielä kolmaskin kamppailu, se kaikkein vaikein ja vaietuin.

Ilmari Turjalla oli ammatillinen ote Suomen Kuvalehteen (15 vuotta päätoimittajana) ja henkilökohtainen suhde sen uuteen päätoimittajaan. Turja oli 24 vuotta Pohtolaa vanhempi, ja isällistä suhtautumista elähdytti myös se, että Mikko oli kotoisin Ylistarosta, vain viidentoista kilometrin päästä Isostakyröstä, Turjan syntykonnuilta.

Turjan ”kehotus, kannatus ja opastus” – kirje Pohtolalle – julkaistiin näyttävästi sivun kokoisena 22. marraskuuta.

”Ohjelmakirjoituksesi mukaan julistat olevasi sananvapauden mies”, Turja kirjoitti. ”Ole siis. Sananvapauden periaate on maailman yksinkertaisin aate ja asia: hallitus ei voi määrätä, mitä lehdet kirjoittavat. Toisin sanoen, Suomessa ei ole sensuuria. Toisessa vaakakupissa istuvat ministerit, toisessa vapaa lehdistö. Näin pysyy hallitus kurissa ja vaaka tasapainossa. Se on perustuslain tahto.”

Turja, jolla ei ollut ihan puhtaat jauhot pussissaan vaikka omaa aikaansa kirjeessä kehuikin, oli sitä mieltä, ettei Kuvalehti noudata perustuslain tahtoa. Ilmari epäili lehden olevan aivopesula, täynnä tyhjänpäiväistä ulkopoliittista jauhatusta, koska sillä on hallitusta myötäileviä poliittisia pakinoitsijoita ja nimimerkkejä.

Turjan mielestä talvisodan ja jatkosodan historiaa vääristelevät poliittiset helppoheikit on pantava järjestykseen. ”Ja pidä sorretun maakuntasi puolta, mutta älä trossaa pohjalaisuudellasi. Ei se enää kannata, kun pohjalainen Eino Uusitalo ehdotti, että ruvettaisiin juhlimaan Suomen historian synkimmän ja ahdistavimman päivän muistoa, välirauhan teon päivää 19. syyskuuta 1944.

Kyllä sinä pärjäät, sulla on hyvät toimittajat, jotka kirjoittavat tyylipuhdasta asiaa. Lehtesi vain ei passaa olla niin kuin se entinen lääsmanni, joka jokaisen supliikin alle nimensä perään kirjoitti, että ’kulloinkin voimassa olevan hallituksen nöyrin palvelija’.”

Suomen Kuvalehti oli ollut tappiollinen niin pitkään, että sen lakkauttamisestakin oli jo keskusteltu. Turvoksiin potkittu levikki oli 60 000–65 000 kappaleen tienoilla, todellinen levikki noin 50 000. Vapaakappaleiden määrä oli karannut hallinnasta. Yhtenä ensimmäisistä päätoimittajatöistään Pohtola harvensi vapaakappaleiden määrää. Se aiheutti tietysti märinää ja yhden kainon hämmästelyn.

Maj Helaksi itsensä esitellyt lukija Lauttasaaresta soitti päätoimittajalle ja ihmetteli, mitähän on tapahtunut. Hän on lukenut Kuvalehteä sen ensimmäisestä näytenumerosta lähtien, vuodesta 1916, mutta nyt posti ei sitä enää hänelle tuo.

Pohtola tunnisti pienellä viipeellä soittajan Suomen Kuvalehden ensimmäisen päätoimittajan Matti Kivekkään leskeksi. Maj Hela palautettiin vapaakappalelistoille, mikä oli oikeus ja kohtuus, sillä Kivekkäiden töölöläiskaksion makuuhuoneeseen sijoitetun kirjoituspöydän ääressä olivat lehden ensimmäiset numerot syntyneet.

Matti oli usein sanonut vaimolleen: ”Oi minun kansikuvani!” Se oli Majsta kauneinta, mitä sanoa saattoi, sillä mies suhtautui esteettisellä huolekkuudella lehtensä kansikuviin.

Teksti on luku kirjasta Mikko Pohtola – Yhden lehden mies (Otava).

Teksti: Risto Lindstedt/SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Mikko Pohtola, Yhden lehden mies

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *