Mika Rättö: Mysterius Viisikulma-avain

Enkeleiksi naamioituneet räyhähenget

Mika Rättö: Mysterius Viisikulma-avain. Mustavalkokuvitus Mika Rättö. Novellikokoelma, 200 s. Teos 2013.

Suomessa on ollut tapana opettaa ja tehdä novellistiikkaa Veijo Meren ja Raymond Carverin lakonisten lauseiden hengessä: keskittää ankarasti, antaa rivien välin ja detaljien puhua. Kaikki kunnia edellä mainituille, mutta on vain hyvä, ettei porilainen poikkitaiteilija ja kävelevä renessanssi-ihminen Mika Rättö (s. 1973) ole esteettisesti yhden-mukaistaviin kirjailijahautomoihin eksynyt.

Esikoisnovellisti Rätölle lyhyt muoto on selvästi vapauden valtakunta, jonka puitteissa voi tehdä mitä vain. Ahkerasti levyttävän Kuusumun Profeetan, Circlen ja monen muun porilaiskokoonpanon laulaja ja kosketinsoittaja Mika Rättö yhdistelee musiikissaan progea, metallia ja post-rockia. Lisäksi hän on käsikirjoittanut surrealistisia näytelmiä ja oopperan Oopperse le Feti le Grande Anaale.

Poikkitaiteellinen pöhinä ja viistommanpuoleinen huumorintaju näkyvät myös Rätön novelleissa. On kuin hän olisi lähtenyt kirjoittamaan uusiksi Edgar Allan Poen metafyysistä kauhua ja Franz Kafkan eksistentiaalista epäilystä tihkuvia novelleja 1960-lukulaisen psykedelian ja paranoian turvottamat pullonpohjalasit silmillään.

Teksteissä vilahtelee kiinalaisia onnenkeksejä, teepussiviisauksia, sana-alkemiaa, ikiliikkujia, okkul-tismia, aavetarinoita, länsimaisten viisaustieteilijöiden harharetkiä ja eräänlaisia 2010-luvun apokryfi-evankeliumeja. Hotellihuoneiden sängyn alta löytyy kryptisiä viestejä, ”arkitodellisuudeksi” nimittämämme on yhtä tekstuaalista labyrinttia.

Musiikintekijä Mika Rättöä kiinnostaa, miten kaoottinen kaikkeus on orkestroitu. Omaan osaansa pääsevät urbaanit hälyäänet autojen torvista ja varashälyttimistä tekopirteään nauruun, pettymyksistä itkuisiin juoksuaskeliin ja äitejään kaupitteleviin meklareihin.
Mikään inhimillinen – tai epäinhimillinen – ei ole tälle novellistille vierasta.

Teksteissä ilakoidaan ”spekulatiivisten turinatuokioiden” ja ”teoreettisen lingvistiikan testisarjojen” kaltaisen akateemisen jargonin kustannuksella.

Ilmiselvä kysymys onkin, onko tämä nyt sellaista viittauksilla ja verbaaliakrobatialla briljeeraavaa kokeellista proosaa, joka hurmaa raadit ja kriitikot ja jättää muut kylmäksi.

Ei ole. Kaikessa villissä fabuloinnissaan Rättö on viehättävällä tavalla vanhanaikainen perushumanisti, jalat maassa ja eksistentialististen, kirottujen kysymysten äärellä. Toinen toistaan originellimpia hahmoja painavat uteliaisuuden kiihko, vastausten jano ja silmien kysyvä siristys.

Totuudenetsintä on sen verran hikistä hommaa, että se täytyy lyödä leikiksi. Pienoisromaanin mittaa lähentelevän avaustekstin ”Yhden miehen valtio” minäkertoja Tutankham Von Jäärsson on perustanut filosofivaltakuntansa kapisen sushibaarin toisen kerroksen kulmahuoneistoon. Von Jäärssön ei totisesti ole profeetta omalla maallaan. Hän karjuu viisauksiaan ”syyntakeettomien narsistien viidakolle” allaan ja valmistelee 12-osaista, tuhtia teossarjaa nimeltä ”Ylevä totuus”.

Latteuksiaan latelevien ammattihumanistien, teologinalkujen, taskulaskinaivojen ja sykemittarilla varustettujen ihmiskoneiden käännyttäminen syvähenkiseen elämään uhkaa kaatua akuuttiin kassakriisiin: jääräpäinen Jäärsson potkitaan kommunistien salaliiton vuoksi yliopistolehden kolumnistinpaikalta.

Akateemisia inkvisiittoreita vastaan täytyy varustautua itseään kovettamalla ja hullun lailla treenaamalla. Kaiken muun pettäessä Von Jäärssonille jää ”sivistyneen älynsoturin” kutsumus ja ”Viisauden rakastajan” tahdonvoima.

Moneen suuntaan kriittinen novelli päätyy havahduttamaan laumasieluja valveunestaan ja materialistisesta maailmanajastamme. Yhtä lailla kyytiä saa perinietzscheläinen, 1800-lukulaisen romantisoitu nerokäsitys.

Ulkoinen kellariloukkolaisuus ja mielen aristokratia yhdistävät Rätön muidenkin novellien minäkertojia.

Mystinen juoksija vain pakenee, tekstinpätkästä toiseen. Hänellä on maantie pyhättönään, synnit ja maailman paino selässään. Takaa-ajajat näyttävät aluksi varsin reaalisilta ulosottoviraston voudeilta. Mutta Rätöllä on tapana keplotella yli siitä, missä aita on katalin; kolkko kaksikko paljastuu – monien vaiheiden ja viime hetken pelastautumisten jälkeen – ei vähempää kuin kuolemaksi ja paholaiseksi.

Novellit punoutuvat monin tavoin toisiinsa. ”Vastaanottokopin” muotokuvamaalari De la Fagyy Garlig on Von Jäärssonin kirjeystävä ja samanlainen ihmiskammoinen maailmanmies. Outoa koppia etsiessään hän tutustuu Maanvoiman sisarkuntaan ja sen 1600-luvulla noitana hirtetyn, lapsenkasvoisen papittaren tarinaan. Mennään kristinuskon ja luonnonuskontojen salaiseen sotaan, jälleensyntymiin, ihmisiä riivaaviin henkiin ja ”äärettömyyden mysteerien synnyn myrskynsilmään”.

Tieteet, taiteet ja esoteeriset opit johtavat vain suurempaan hämmennykseen. Ihmiskunta lyö päätään ”kaikkeuden jäätävään ikipimeyteen”.

Omintakeisella satukirjalla Tihkuluodon kuiskaajat (2009) debytoineen Rätön novelleja voisi luonnehtia filosofiseksi kauhuksi. Kosmisia lonkerohirviöitä ja veriorgioita ei tarvita. Maailma on käsittämätön, ihmistä kohtaan välinpitämätön tai jopa pahantahtoinen. Meidät tyytyväisinä ja valveunessa maailmanlopun edellä pitävät politiikan, talouden ja median eliittiryhmät ovat todellisia vampyyreita.

Vastaavaa vauhkon kokeellisuuden, sivaltavan yhteiskuntasatiirin ja sisäkkäisten painajaisnäkyjen kirjallisuutta ovat meillä tehneet lähinnä Jouko Sirola ja Leena Krohn.

Ihmisen osa on yhtä lohduton kuin minäkertojan pimeäntyhjyydenmittaus novellissa ”Pyhän Joo-suan kirkon talonmies”. Leijuvan kirkon yksinäisellä, mieleltään rakoilevalla talonmiehellä on vain houkantoivonsa ja polttava tarpeensa. Vastauksia ei hänelle suoda.

Vai ovatko vastaukset sittenkin liian lähellä, jotta niitä huomaisi? Rättö päästää ääneen poemaisen mustan linnun ja koppakuoriaisen, samoin valkean liskon ja pähkinänkuoret. Kirkonkellojen iloinen moikaaminen venyy sivulta sivulle kuin kokeilevassa nykylyriikassamme.

Ehkä ”olemassaolon yksinäisyyden rannattomaan sumuun airoitta tuomittu” nykyihminen onkin juuttunut putkiaivoiseen maailmankaikkeuden mittailuunsa ja elämästä vieraantuneen epätoivoonsa. Emme kykene tajuamaan tämänpuoleisen olemisen riemua, vieraita tietoisuuksia aivan jalkojemme juuressa. Kaikkia siivekkäitä ja hännäkkäitä.

Klassisen muotopuhtaiden, siististi karsinassaan pysyvien juoninovellien ystävien kannattaa kokeilla myös Rätön kattamaa oivallusten noutopöytää, taatusti tajuntaa laajentavia aineita.

Kirjalliset kamakokeilut tarvitsevat tuekseen tarpeeksi kylmäpäisen kustantajan. Isokokoinen, lankasidottu taidekirja on koristeltu tekijänsä piirroksin, lyijykynämäisin reunamerkinnöin ja novellihahmojen kirjein. Eräskin kirje täytyy lukea arabialaisittain oikealta vasemmalle ja lopusta alkuun. Harvassa teoksessa on tarkoituksellisesti 11 kertaa sivu 194.

Välillä mennään itsetarkoituksellisen hämäröinnin puolelle, outoillaan outouden vuoksi. Mutta väliäkö sillä? Kokeellinen proosa jää turhan usein ryppyotsaisen oppimestarimaiseksi. Rättö rokkaa ja räyhää, tarjoaa maailmanlopun karusellikyytiä – eikä ota turhan vakavasti itseäänkään.

Jani Saxell

Teksti: Plaza
Avainsanat: Jani Saxell, Mika Rättö, Mysterius Viisikulma-avain

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *