Mauno Saari: Haavikko-niminen mies

Mauno Saari, Haavikko-niminen miesDiabolos

Paavo Haavikon elämäkerta on aiheuttanut keskustelun jo ennen ilmestymistään. Diabolos, paholainen, riehuu.

Mauno Saaren kirja Haavikko-niminen mies on tärkeä, lukemisen arvoinen teos, ehkä kirjailijan paras. Todellisuus on sen pinnalla vereslihalla. Useammalla tavalla kuin Helsingin Sanomien, Kuukausiliitteen ja Apu-lehden keskenään poleemiset jutut aiheesta antavat ymmärtää.

Kirja on jo ennen ilmestymistään rikkonut vuosikymmenien vihanpidon jälkeen solmitun rauhan vuosi sitten kuolleen Paavo Haavikon ja Otavan välillä, aiheuttanut iloa juristeille, mutta murhetta muille.

Teos on kaikkea muuta kuin objektiivinen historiantutkimus Paavo Haavikko -nimisestä kirjailijasta, runoilijasta, modernistista, akateemikosta, ihmisestä. Sellaiseksi sitä ei tosin ole väittänyt kirjoittajakaan. Mediapelistä kirjan ympärillä sen sijaan voisi tehdä akateemisen tutkimuksen.

Tunnen jonkin verran pelin osapuolia, se vaikuttaa tähän arvioon tilanteesta. Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toisena päätoimittajanakin 1977–1979 toiminut kirjailija Mauno Saari. Haavikko puolestaan oli lehteä kustantavan Yhtyneiden Kuvalehtien korkeimmissa johtotehtävissä, kun olin Suomen Kuvalehden reportteri. Meillä oli vain vähän yhteyksiä: hän toimi esilukijana, kun tein elämäkertaa Paavo Ruotsalaisesta WSOY:lle parikymmentä vuotta sitten.

Tultuani nykyiseen työhöni helmikuussa 1996 lähes ensi töikseni pyysin Paavo Haavikon lehden kolumnistiksi, hänen kielensä takia. Nuorelle toimittajalle oli porautunut ikuisiksi ajoiksi mieleen yksi lause Intercontinental-hotellin saunan lauteilla tehdystä haastattelusta: ”Elämäni on mennyt elämän edellytysten luomiseen.”

Suomen Kuvalehden kolumnisti Haavikko ei ollutkaan omanarvontuntoinen, tekstistään arka hienostelija: hän luotti täydellisesti toimituksen arviointikykyyn, ei koskaan korjannut editoitua tekstiä, jota käsiteltiin välillä rankastikin, mutta halusi aina nähdä heti, miltä palsta näytti valmiina. Se piti faksata hänelle ennen lehden ilmestymistä. Saatoin kuvitella hänet ihailemassa lopullista muotoa.

Haavikon puhelinsoitto merkitsi kynän ottamista käteen sen tähden, että lauseet olivat niin täydellisiä. Ne piti merkitä muistiin, koska ne olivat niin hyviä, hätkähdyttäviä. SK:n avustajakauden päättyessä viimeiset kirjoitukset olivat Lukijan kirjeissä, vaihtoehtoja ei ollut. Haavikko oli intohimoinen kirjoittaja, kuten myös elämäkerta todistaa.

Mediapeliä ja kiihkoa

Viime elokuussa minuun otettiin yhteyttä sen tähden, että akateemikon pojan Heikki Haavikon perheessä koettiin hätää tulevasta kirjasta. Totesin silloin, että Suomen Kuvalehti on tässä kiistassa puolueeton – vaikka kirjan kustantaja onkin saman konsernin Otava. Olemme valmiit kirjoittamaan sekä elämäkerran näkemyksen että kritiikin, jonka perhe haluaa antaa siihen. Välipuhe oli selkeä. Myös perheen juristina soittanut professori Jukka Kemppinen vahvisti tahtotilan.

Helsingin Sanomien kulttuuriosasto nosti yllättäen Heikki Haavikon ja Mauno Saaren kiistan sivuilleen. Teoksesta tuli kansallinen puheenaihe ennen ilmestymistään. Tämä oli taitavaa julkisuuskampanjaa. Viime viikon Apu – siellä oli komea Juha Nummisen reportaasi, Mauno Saaren näkökulmasta.

Viime viikolla kuulen, että Haavikon perheen näkökulma julkaistaan lauantaina ilmestyvässä Kuukausiliitteessä. HS:n kulttuuriosasto ja Kuukausiliite olivat eri puolilla rintamalinjaa.

Haavikon perheen taholta otetaan yhteyttä: onko minulla elämäkerran käsikirjoitus ja voisinko toimittaa sen heille. Totean, ettei ole ja vaikka olisikin, en tietenkään voisi niin tehdä.

Mauno Saari viestittää: Kemppinen kuulemma on kerskaillut, että mediataistelussa hommat hoidetaan kotiin Suomen Kuvalehden avulla. Hän tarjoaa paria valitsemaansa lukua kirjasta julkaistavaksi. Lopulta Saari lupaa käsikirjoituksen luettavakseni.

Perjantaina iltapäivällä käsikirjoitus on kadonnut matkalla. Tilanne selviää: edellinen kuriiri oli unohtanut sen – taksi tuo heti.

Tuntuu kuin perkeleelliset voimat heittelisivät ihmisiä erilleen tämän kirjan ympärillä: Haavikko voi olla Prospero, mutta näköjään liikkeellä on myös Diabolos. Haavikko vastaa Saaren kirjassa kysymykseen, ketkä ovat hänen vihollisiaan:

Hän sanoo tekevänsä heti täydellisen listan. Nyt se on valmis, siinä on yksi nimi, kaksi nimeä. Hänen oma nimensä ja pimeyden ruhtinaan nimi. Ne ovat yksi ja sama persoona, niitä yhdistää lyhyiden välirauhojen katkoma taistelu mielen terveydestä. Kahtena sanana, yhtenä sitten jos se aika tulee, että toivo voitosta on menetetty lopullisesti.

Saaren kirja on tärkeä

Luen kirjan viikonlopun aikana. Mauno Saaren Haavikko-niminen mies on tärkeä teos. Sen tyyli muistuttaa tosin välillä kiusallisen paljon Paavo Haavikon tyyliä – vaikka kirjoittaja toteaa, ettei sen jäljittely ole mahdollista ja että siitä jää heti kiinni. Tämä on silti paras vaihtoehto, koska näin kirjailija Haavikon ääni kuuluu aidon tuntuisena.

Nuoren Haavikon elämä ja teot tulevat esiin paljaina, myös ihmissuhteet, naiset ja avioliitot. Rakkaus Marja-Liisa Vartioon on kuvattu ehdottomana ja ratkaisevana. Neron kohtalo kouluajoista alkaen on sinetöity: yksinäisyys, eristyneisyys. Paljon tuttuja hahmoja kirjallisuuden ja kustantamisen historiasta.

Kirjan loppupään kuvaukset vanhusten kohtelusta sairaalassa eivät ole vain Paavo Haavikon historiaa, vaan tämän päivän todellisuutta: tämä on tärkeä teos myös vanhustenhoidon katastrofista, kuvaus Helsingin sairaaloiden Puolan ghetosta, jossa menettää ihmisyytensä – valkotakkiset tyttöset kohtelevat akateemikkoa kuin idioottia tai lasta. Tässä kyse ei ole rahasta eikä siitä, etteikö potilas olisi yhteiskunnallisesti arvostettu. Eikä lopulta myöskään omaisten ja kirjailijan riidoista. Hoitajia on turha arvostella – järjestelmää sen sijaan pitää. Systeemi ei anna varaa inhimillisyydelle. Sen kirjasta voi lukea.

Kirjasta puuttuu kokonaan perheenisä ja isoisä Paavo Haavikko, inhimillinen puoli. Tästä syystä kirja jää elämäkertana kirjailijanero Haavikon kuvaukseksi, erityisesti hänen loppuvaiheittensa, akateemikon tuhon. Ehkä muu onkin yksityistä – julkinen Haavikko yhteistä. On harmillista, etteivät loistava kirjoittaja ja taustalle jäävä Paavo Haavikolle tärkeä perhe löytäneet toisiaan. Silti tämä teos on kulttuurihistoriaa.

Osa kirjoittamattomista rivien väleistä jää avautumatta. Kaikilla osapuolilla on hirmuisia intohimoja Paavo Haavikon suhteen: yhden viha-kunnioitus, toisen yksinäisyys, kolmannen rakkaus-kunnioitus. Intohimoja, pelkoja, omistamisenhaluja, rakkauden kaipuuta eri tasoilla ja tavoilla.

Kirjan lopussa tekstiin astuvat voimakkaasti myös kirjoittaja itse ja hänen puolisonsa, psykiatriaan erikoistunut ylilääkäri Pirkko Turpeinen-Saari. Kirjan tekstiä on tehty aivan sen ilmestymiseen saakka.

Mauno Saari on Paavo Haavikon varjo, joka ei jätä häntä vuosikymmenien aikana, ei ennen kuin on pakko.

Teksti: Tapani Ruokanen 

Artikkeli on aiemmin julkaistu Suomen Kuvalehdessä 41/2009.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Haavikko-niminen mies, Mauno Saari

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *