Mauno Saari: Haavikko-niminen mies, Otava

Ote kirjaasta nimeltä Haavikko-niminen mies, Mauno Saari

Haavikko on kammannut vedellä kastellut hiuksensa taakse ja pukeutunut tummaan pukuun. Paita on puhdas, solmio vinoraitainen, solmu pitkänomainen ja kapeahko. Hän istuu pulpetin ääressä vakavana ja kirjoittaa.

Päivä on jo ohitse. Lammikosta toiseen virtaava vesi jäätyy ja kylmä maa tulee autioksi. Silloin välähtää kuu lehdettömien oksistojen takaa kirkkaana ja hehkuvana kuin sula metalli. Se nousee myöhään ja laskee pian, eikä moni sitä näe

On jo selvää mitä tästä tulee, mutta olkoon. Ensin on kirjoitettava se mistä on varma. Kaksi tai kolme vuotta on kulunut rakenteiden ja muotojen tutkimiseen ja ajattelemiseen. Se on ollut vaikeaa ja kiihottavaa työtä, eikä Haavikko ole näyttänyt tuloksia kenellekään kuin vasta äsken. Hän on antanut muutamia liuskoja Seppo Nummelle ja pyytänyt, että tämä voisi toimittaa ne veljellensä Lassille. Sillä päätös on tehty. Lassilla on yhteys Parnassoon.

Kun maa paljastuu ja lehdet puhkeavat puihin, tiedämme odottaa kuuta ja kävelemme kesäisinä öinä vanhojen puitten alla

Hän kirjoittaa keskittyneesti, mutta piittaamattomasti. Piittaamattomuus ei ole epätarkkuutta. Jokainen sana on oikea, jokaisen sanan pitää olla oikea. Hän ei halua kirjoittaa puiden vaan puitten, ei myöskään ohi vaan ohitse. Sanat on kuultava, ja hän toistaa ne äänettömästi mielessään saadakseen selville, soivatko lauseet kuten hän haluaa niiden soivan. Vaeltamisesta kertovan lauseen ensimmäisen sanan pitää olla mutta. Se on silta, viittaus ja melkein kuin uhkaus, joka liittää lauseen merkityksen toisten lauseiden merkityksiin. Me emme näe tai katsele vaan me nimenomaan tiedämme odottaa kuuta! Hän on tarkka, mutta kirjoittaa nopeasti.

Kesäkuun syvänvihreät ruohot ja paksulehtiset yrtit kasvavat toinen toistaan korkeammalle, ja kuu valaisee lehtikerrosten läpi. Kukkavanat ja kukinnot ovat vihreitä tai värittömiä, ja me riemuitsemme rehevyydestä… Me kuljemme vanhoissa  puutarhoissa toisesta toiseen ja juhlimme päivän ja yön kunniaksi

Teksti tulee hylätyksi, sen hän tietää varmasti. Hän tietää, ettei opettaja tai ylioppilastutkintolautakunta usko väärinkäsitykseen. Kun aiheena on kuu, se tarkoittaa luonnontieteellistä tutkielmaa maata kiertävästä taivaankappaleesta eikä lyyristä kuvailua, jonka alkuun hän itse ei ole tyytyväinen. Olkoon niin, hän ei korjaa vaan jatkaa harkittua epäonnistumista, joka on johdonmukainen päätös hänen koulunkäynnilleen. Hän on käynyt Kallion yhteiskoulun kahdeksaa luokkaa kymmenen vuotta.

Lassi Nummelta, kirjailijalta, oli tullut huono uutinen. Haavikon tarjoamat runot eivät ole ehtineet ajoissa, Parnasson numero oli jo valmis ja kiinni. Olisivatko ne kelvanneet julkaistaviksi? Sitä hän ei voi tietää, turha kysymys. Nyt hän kirjoittaa jotakin, joka tullaan tulkitsemaan typeräksi ja tahalliseksi vitsiksi. Kukaan ei naura. Ongelmaoppilas Haavikko osoittaa ylimielisyyttä, jolla muka olisi jokin mystinen perusta. Hän on saanut omituisen maineensa umpimielisyydellään, velttoudellaan ja vastahakoisuudellaan. Kaikki on ansaittua, hän on jo oppinut myöntämään omituisuutensa, pysymään siinä.

Sitten kuu tulee suureksi ja sen tiet viittaavat tulevaan aikaan. Me emme enää seuraa sitä ja annamme maan kasvaa ohitsemme kohti kypsyttäviä päiviä ja odotamme uutta kesäkuuta

Luokalla on vahvoja tyyppejä. Avoimia, iloisia ja osaavia. Eila Hytönen ja Mirja Waris kuuluvat eliittiryhmään, niin tietysti myös filmitähden taidolla ja elkeillä englantia puhuva ministerin tytär Leena-Marjut Wuori. Ritva Valkama istuu kämmen poskella ja hymyilee. Anu Mustonen on jo palkittu runotyttö, joka varhain tiesi kasvavansa kirjailijaksi. Anun aineita on luettu äidinkielentunneilla usein. Anu on utelias. Hän oli kuullut kaikkien ihaileman soittoniekka Seppo Nummen nähneen Haavikon outoja runoja. Koulusta kotiin mentäessä hän on kävellyt Haavikon kanssa, jutellut, vaikka se onkin ollut melkein yksinpuhelua. Heitä on saattanut sanoa koulutovereiksi, melkein ystäviksi, sillä Anu oli kysynyt, voisiko hän tulla mukaan, kun Haavikko ulkoiluttaa isänsä saksanpaimenkoiraa. Hän oli saanut luvan, ja niin he olivat kierrelleet koiran kanssa Kallion kaupunginosassa, Alppilassa. Anu oli yrittänyt onkia vähäsanaisesta toveristaan ulos runoilijaa, kysellyt kirjoittamisista saamatta vastausta, ja Haavikko oli tarjonnut köyhäksi tiedetylle neidille Budapest-konvehteja muina miehinä. Ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot, hän oli mutissut selittämättä, miten se sopii yhteen harvinaisten konvehtien kanssa. Ehkä siten, että ne todistivat ajatuksen toimivan. Mutta Haavikon aineita ei ollut luettu luokan edessä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta eikä takapenkin rillipää milloinkaan vastannut opettajien kysymyksiin. Luokan etuosassa istunut Anu ei tiennyt, viittasiko tämä edes koskaan.

Kunnes kerran luovumme paluusta ja olemme valmiit kulkemaan kohti aikaa, jolloin kuu kohoaa sirppinä kypsyneen maiseman yläpuolelle. Silloin unohdamme laulut varhaisten kuukausien ajattomuuden ylistykseksi ja opimme riemuitsemaan ka-toamisesta. Opimme riemuitsemaan yhä syvemmälle kulkemisesta ja kypsymme kysymään etsimättä enää vastauksia, joita meille antoi aina samana pysyvä aika. Niin tulemme nimettömään maahan, jossa puut ojentavat hedelmien painosta taipuvat oksansa kauimmaksi ja maisemat lepäävät auki kuun alla. Tulemme syksyn viimeisiin seutuihin. Ja kun kuu ei enää tule valaisemaan lyhtynä kuten muinaisia juhliamme eikä voi kasvaa suuremmaksi, se sammuu seuraavina öinä. Silloin olemme kulkeneet maiseman loppuun saakka.
(Paavo Haavikon ylioppilasaineesta, joka on julkaistu kokonaisuudessaan teoksessa ”Kirjoittajan opas”; Riitta Korhonen – Kirsti Mäkinen, WSOY 1980.)

Haavikko painaa pisteen paperiin. Hän on kirjoittanut kynää juuri pysäyttämättä, vilkaisee korkeakaarista käsialaansa, ei lue tekstiä. Minun ei tarvitse lukea sitä, koska olen sen kirjoittanut. Menen ulos, kävelen johonkin puiden oksien alitse kallioista polkua. Olen jo valinnut tietämättä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Muistan tämän, kuinka tulen ulos kymmenen vuoden mittaisesta pimeästä ja olen vapaa tuntemaan mitä tahdon. Surumieltä, itsesääliä, varmuutta jostakin, jonka olemassaolosta en tiedä; uhmaa ja tyhjyyttä. Olen oppinut mitä tahdon oppia, en ole tullut opetetuksi, koska en tahdo kenenkään opettavan minua. Ilias ja Odysseia on tuttua tutumpi, olen lukenut sen tarkasti kahteen kertaan. Olen lukenut Koskenniemen runoja, ihaillut hänen taitoaan, mutta kenenkään opastamatta löytänyt D. H. Lawrencen omakseni, omaksi kuvakseni ja mykäksi opettajakseni. Runon, sanomisen, itsepäisyyden ja oman ajattelun ja vapaan runomitan opettajaksi. Tahdon tietää itse, en halua, että minun mieleni on valmiiksi kalustettu huone täynnä sieviä esineitä, päätettyihin suuntiin valaisevia lampetteja, seinille ripustettuja laatukuvia, valmiita otsikoita, pölyisiä pitsejä. Haluan, että minun mieleni on tyhjä tila, jossa on valkea lattia ja ikkunat jokaisella seinällä. Nyt on vuosi 1951. Tänä vuonna olen vapaa. Isä kuoli tänä vuonna, isä tuli kotiin, taputti koiraansa ja kuoli kynnykselle.

Kaikki tapahtuu tänä vuonna. Olen istunut kahdeksankulmaisessa majassa, joka muistuttaa pioneeritelttaa. Aion istua siellä, lukea ja kirjoittaa, syödä, nukkua, lukea ja kirjoittaa. Kokeilen kaikki sanat, tutkin niitä yksitellen tänä keväänä. Istun polun viereen kaatuneen puun rungolle. Kukaan ei saata nähdä minua nyt. Vapisen vähän, vapinan ääni ei kuulu puiden taakse.

 

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Haavikko-niminen mies, Mauno Saari

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *