Matti Suurpää on Parnasson muisti

Parnasso 1951 - 2011JOS joku niin Matti Suurpää on lyömätön jutunkertoja. Tarinat ja anekdootit leikkaavat veitsen lailla ja tempaavat kuuntelijan mukaansa. Kustannusalan vanhan ketun muisti on iso kuin Laatokka: Suurpää kietoi 60:tta vuottaan juhlistavan kirjallisuuslehti Parnasson vaiheet muutamassa vuodessa yksiin kansiin. Työn Suurpää teki ilman arkistoja. Arviot ovat olleet mitä myönteisimmät.

Ahmin mainion historiikin Parnasso 1951-2011 (Otava, 2011) ja utelin Suurpäältä, mitä seuraavaksi.

MATTI Suurpää on ihastuttavan sivistynyt herrasmies. Blomstedtmainen kravatti sujahtaa tyylikkäästi paidan taskuun ennen illallista, eikä vierustoverilla taatusti ole pelkoa tylsästä pöytätoverista.

Suurpäällä on pitkä ja monipolvinen ura Otavasta Tammeen ja SKS:n johtoon. Hän tekee myös kulttuuritekoja. Kun Viro itsenäistyi, Suurpää lahjoitti omistamansa Parnasso-pinot Suomen Viron kulttuuri-instituutille ja vaati, että lehdet annetaan ihmisten selailtaviksi. Matti Suurpää

Kun Suurpäälle myöhemmin ehdotettiin kirjallisuuslehden historiikin kirjoittamista, hän joutui kaivamaan vuosikerrat Yliopiston kirjaston uumenista. Muuta materiaalia ei enää ollutkaan jäljellä, sillä lehden arkistot tuhoutuivat tulipalossa.

SAVOTAN pohjustus alkoi historian tutkimisesta, kuten 1940-luvun Kiila-albumeista.

”Sitten valtasin kotimme ruokapöydän, levitin kymmenen vuoden numerot kerrallaan sen päälle ja aloin lukea Parnasson vuosikertoja läpi systemaattisesti. Sen jälkeen tein kaksi kuukautta muistiinpanoja, sitten rakennetta. Vuodessa kasassa oli jonkinlainen runko. Sitten soudin ja huopasin kaksi vuotta”, tiivistää Suurpää työprosessin kulun.

Kukaan muu ei moiseen olisi kyennytkään: työkaluksi vaadittiin aitoja ja eläviä muistikuvia lehden vaiheista. Ja niitä Suurpäällä on: hän on ollut tekemisissä Parnasson kanssa 1950-luvulta saakka.

Sopivimmaksi muodoksi valikoitui kronikka. Tavoitteita oli kaksi.

”Halusin kirjoittaa sille, joka haluaa tietää, mitä Parnasso on – ilman, että hänen tarvitsee lukea Yliopiston kirjaston kahta ja puolta hyllymetriä sidottuja vuosikertoja. Kirjan kirjoittamisen aikana kasvoi myös eettinen tavoite. Viisikymmentäluvulla hyvällä kirjoittamisella oli moraalinen sisältö. On tärkeää, ettei valehdella vaan sanotaan, mitä mieltä ollaan. Tässä maailmassa tarvitaan selkeää ja rehellistä kirjoittamista”.

TOISIN kuin nykymaailmassa Parnassossa on vuosien saatossa puhuttu melko vähän esimerkiksi kirjamyynnistä ja kustannusalan kähminnöistä.

Sen sijaan lehdessä on usein tuotu kunniakkaasti esiin nykypalstoilta puuttuvaa teemaa, koulujen äidinkielenopetuksen tärkeyttä.

SUURPÄÄ on ryhmitellyt kronikkansa päätoimittajien kausien ympärille. Suurin kaikista oli Tuomas Anhava.

”Parista ensimmäisestä päätoimittajasta ei ollut ajamaan modernismia läpi. Anhavan suurin merkitys ilmeni kuitenkin 50-luvulla, kun hän itse ei ollut vielä päätoimittaja. Hänellä oli tietotaitoa tehdä lehdestä uudenlainen, eteenpäin katsova. Anhava oli ylivoimainen retoorikko.”

PARNASSO syntyi sodanjälkeiseen Suomeen. Tänä päivänä lehti on Suurpään mielestä ”toisenlainen, mutta toimiva”. Uutta on muun muassa se, että osa lehden sisällöstä on puhtaasti journalistista.

Maailma muuttuu, mutta kaunokirjallisuudessa yksi pysyy.

”Voi olla vain oikeita tai oikeampia mielipiteitä. Taideteoksen reaalinen olemassaolo rajaa ja kontrolloi niitä väistämättä.”

ENNEN seuraavaa kirjallista maratonia Suurpää aikoo rentoutua rapakon takana. Bongauksen kohteena on ainakin Washingtonissa sijaitseva Phillips Collection. New Yorkissa hän aikoo yöpyä legendaarisessa Chelseahotellissa. Siellä, missä majailivat niin kerouacit kuin ginsburgit.

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: historia, ihmiset & ilmiöt, kirjat, kritiikki, kronikka, kulttuuri, media, Otava, tietokirjat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *