Martti Häikiö: V.A. Koskenniemi, suomalainen klassikko 1-2

Nuori muusa 

Runoilija V. A. Koskenniemi rakastui 60-vuotiaana nuoreen Aila Meriluotoon. Koskenniemi kirjoitti kirjeitä ja allekirjoitti säkeensä nimellä Caliban. Suhteesta kertoo toimituksen tiivistämä ote hänen tuoreesta elämäkerrastaan, jonka on kirjoittanut professori Martti Häikiö.

Koskenniemi oli rakastunut Meriluotoon. Hänen pitkät lähes päivittäiset kirjeensä sisältävät haltioitumista ja leikkiä, tunnustuksia ja mustasukkaisuutta, toivoa ja epätoivoa. Ihastus oli hänen lähipiirinsä tiedossa, minkä hän kertoi Meriluodolle. ”En halua myöskään salata vaimoltani miten syvästi Sinä olet järkyttänyt elämääni”. Meriluodon tapaaminen oli muuttanut kaiken, mistä kertoo Oscar Wilden balladiin ’Reading Gaol’ viittaava otsikoimaton runo. Se kertoo Readingin vankilasta, josta runoilija oli vapautunut.

Ma maailmoiden kaikkeudesta löysin sun:
vain kerran löysi Syksy Kevään matkallaan.
Mut vihallasi vielä, armas, surmaat mun,
kuin Reading Gaolin vanki puukollaan.
Lyö silloin syvään, sydämeeni asti lyö,
lyö omaan kuvajaisees, rakas, rinnassain!
Mut vielä kun mun nielevä on musta yö,
sua siunaan että kauttas hetken palaa sain.

Koskenniemi kirjoitti Meriluodolle jopa yliopistolta tenttejä valvoessaan ja kuvaili edessään istuvaa toistakymmentä tenttijää, ”jotka posket kuumina ja näköjään enemmän kumia kuin kynää käyttäen antavat viisautensa pisaroida paperille”. Hän kertoi myös keskustelleensa illallisilla Turun yliopiston silmätautiopin professori Hilja Teräskelin kanssa, joka otti puheeksi ”sen uuden naisrunoilijan”. ”Voitko uskoa, että keskustelussa tapahtui kohta odottamaton vilkastuminen, voisi sanoa kuumeneminen, sillä kun sydämeni sekaantuu puheeseeni tulee siihen aina omituista lämmönnousua, joka kyllä tuntuu myös äänessäni, jonka väriä en voi enää hallita.” Helmikuun lopulla Koskenniemi lähetti uuden runon.

Rakas pieni peikko, jos milloin
sinä julmasti jättäisit mun,
maakolostasikin silloin
minä etsisin käsiini sun,

sinut raateleisin ja löisin
minä hiisi hirmuinen,
sinut elävältä söisin:
suupalan niin suloisen!
Mutta paljonhan sulle ei suoda
jos mun osani aution jaat:
vain kyllin janoosi juoda
sinä vereni, voimani saat!


Caliban

Meriluoto kirjoitti ahkerasti Koskenniemelle, mutta hänen runojaan ei suhteen intensiivisimmältä vaiheelta ole säilynyt. On tyydyttävä lainaamaan hänen julkaistua päiväkirjaansa. Päiväkirjaan jäävät usein epäilyt, harvemmin koetut ilot. Kahden kuukauden kiihkeän kirjeenvaihdon jälkeen, maaliskuun lopulla Meriluoto kuvaa suhdettaan Koskenniemeen:
”Koskenniemen rakkaus on loppujen lopuksi kuin menuetti. Hänelle sellainen ei ole uutta. Kaikki on kymmenet kerran koettua, eleganttia, kevyttä, klišeitä – pelkkiä klišeitä. Hän sanoo kauniita asioita joita kuuntelen ahneesti ja joista tiedän että ne ovat siroja valheita, kepeiksi tarkoitettujakin. Tietysti VAK on tosissaan, hän hehkuu kuin runoilija jonka lyyra jo soi hiukan ontosti. Eikä hän tiedä sitä. Minulla vain on niin tarkka kuulo, aina. Hän seuraa rakkaudessaankin kirjallisia esikuvia: Runebergia, Goethea. Hän ei pysty enää elämään omaa elämää, omaa rakkautta. Herrajumala miten minä olen nuorempi ja rajumpi ja ylpeämpi. Ja minä uskottelen itselleni (ja vähän hänellekin) että rakastan tätä isäni ikäistä vanhusta joka on, kuten hän itse sanoo, kolmannen kerran täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Ja hän hymyilee minun ehdottomuudelleni koska se on hänelle vierasta kieltä. Ja minä kärsin ja vaikenen ja halveksin kaiken tuon keveyden takia, koska se vuorostaan on minulle vieras kieli. Ja kuitenkin me olemme sidotut yhteen, joillakin järjettömillä siteillä. Ehkä tämä on patologista, dekadenttia. Ehkä siinä on sen voima. Vain siinä.”

Samassa päiväkirjansa jaksossa Meriluoto pohti suhdettaan kuvanveistäjä Kalervo Kallioon ja ikätoveriinsa Kai Laitiseen, jonka kanssa hän oli pidempään seurustellut. Hän päätteli, että Koskenniemi ”ei rakasta minua, koska minä olen hänelle vain eräs ilmentymä sitä aika harvasyistä naisellisuutta, jonka hän (ja vain hän) tajuaa ja jota haluaa”. Väistämättä mieleen tulevaan suoraan kysymykseen heidän suhteensa perimmäisestä luonteesta Meriluoto vastaa 60 vuotta myöhemmin, että Koskenniemi oli häntä kohtaan aina hyvin arvostava, kunnioittava ja hienostunut. Suhde oli eroottinen, mutta siihen ei sisältynyt enempää, ”vaikka kerran se oli hyvin lähellä, mutta kun sanoin olevani koskematon, hän vetäytyi”. Meriluoto opiskeli kevään 1947 Sveitsissä. Kun hän heinäkuussa palasi Tukholmasta laivalla Turkuun, oli Koskenniemi häntä vastassa ja vei hänet kesäpaikkaansa, jossa hän tutustui ihailijansa perheeseen. Suhde jäi, kun Meriluoto tapasi tamperelaisen kirjailija Lauri Viidan eräässä kirjailijamatineassa, alkoi seurustella tämän kanssa, meni naimisiin ja sai tämän kanssa neljä lasta.

Koskenniemi halusi takaisin Meriluodolle kirjoittamansa kirjeet. Tarkoituksena oli ilmeisesti vaihtaa ne siten, että Aila Meriluodon sisar Sirkka toisi ne keväällä 1949 Helsinkiin, jossa ne vaihdettaisiin Aila Meriluodon kirjoittamiin kirjeisiin. Jostakin syystä kirjeiden vaihtaminen tapahtui ehkä vain osittain, sillä Meriluodon arkistoon jäi 61 Koskenniemen kirjoittamaa kirjettä ja Koskenniemen arkistoon 16 Meriluodon kirjettä.
60 vuotta täyttäneen Koskenniemen suhde 23-vuotiaaseen Meriluotoon tuo mieleen 66-vuotiaan Goethen suhteen 33-vuotiaaseen Marianne von Willemeriin, josta Koskenniemen mukaan ”kehittyi Goethen auringossa todellinen runoilijatar”. Koskenniemen arvovalta kriitikkona teki hetkessä Meriluodosta suuren nimen.

 

[embed http://lukeminen.fi/kirjat/va-koskenniemi-suomalainen-klassikko]

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Martti Häikiö, suomalainen klassikko 1-2, V.A. Koskenniemi

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *