Maria Matinmikko: Musta

Ruumis ja miten se kirjoitetaan

Maria Matinmikko: Musta. Runoja, 87 s. Mahdollisen Kirjallisuuden Seura 2013.

Maria Matinmikon esikoisteos Valkoinen palkittiin ansaitusti vuoden 2012 Tanssivalla karhulla. Musta jatkaa trilogiaksi aiottua kokonaisuutta, mutta kustantaja vaihtuu runouspainotteisesta  ntamosta jonkin sortin kokeellisen proosan sektorille profiloituvaksi Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraksi. Matinmikon kahden ensimmäisen kokoelman välillä on merkittäviä temaattisia ja ilmaisullisia eroja, mutta analyyttisempi vertailu siirtyköön siksi, kunnes koko sarja on valmistunut. Se kuitenkin ilolla todettakoon, että laadullisesti Musta ei jää jälkeen erinomaisen vastaanoton saaneesta esikoisesta.

Valkoista kiiteltiin muun muassa siitä, miten se teoksena saa ”lukijan kysymään ja ihmettelemään”. Ponsi on edelleen ajankohtainen: runouden muotokokeilujen arkipäiväistyminen on johtanut ainakin allekirjoittaneen kohdalla ajoittaiseen turtumukseen. Toinen toistaan villimpiä kikkakolmosia on kyllä teoksissa vilissyt, mutta sisällöllistä substanssia on saanut toisinaan kaivaa oikein kaivamalla esiin. Tässä suhteessa Musta on kerrassaan herkullinen teos. Asiaa riittää, mutta sanomisen muoto on tradition konteksteissa siksi epävakaa, että lukija joutuu kamppailemaan alati oman positionsa epävarmuuden kanssa; mitähän tässä oikein tulee lukeneeksi?

Mustan epävakaudessa on kysymys tekstilajin sumeudesta. Yksinkertaistaen ilmaistuna teos rakentuu kerronnallisen ja runollisen kielen välisten jännitteiden varaan. Muoto on kautta linjan pitkärivistä proosaa, mutta sisältö vaatii auetakseen myös runollisempia lukuasentoja. Proosarunon,  runollisen proosan ja puhdasverisen novellistiikan rajat sekoittuvat ja hämärtyvät. Teoksen ydinmateriaalin muodostava tekstiaines on otsikoitu ”Romaaniksi”, mutta itse tarkastelin kokonaisuutta kyllä ensisijaisesti runoutena. Oli pakko, muuten en olisi ottanut kokoelmasta selvää suuntaan tai toiseen.

Myös sisällöllisesti – ja tämähän se kai on yhä se tärkein taso – Musta on poikkeuksellinen tapaus. Omaan lukuhistoriaani ei ole tallentunut, etenkään kotimaisen kaunokirjallisuuden puitteissa, yhtä voimakasta ruumiillisuuden manifestia, kuin mitä Matinmikon teos edustaa. Fyysinen ja  materiaalinen hallitsevat kokoelman kuvastoa. Ainoa mieleen tuleva vertailukohta, jos tällaisia nyt yleensä kaivataan, on Elfriede Jelinekin tuotanto, ja tämäkin rinnastus ontuu pahemman kerran.

Tekstiin on pakattu järisyttävä määrä ilmaisuvoimaa, joka purkautuu milloin ruumiillisiksi, metalyyrisiksi runokuviksi, milloin inhorealistiseksi, suorasanaiseksi kerronnaksi. Ruumiillisuus korostuu kokoelmassa paitsi aiheen, myös ilmaisun tasolla: (runo)kielen fyysisyys rinnastuu ja lomittuu toistuvasti inhimilliseen ruumiilliseen kokemukseen: ”Hän on tekstinpätkä, tämä tässä, mustat pisteet valkoisella pohjalla; hän on kankaiden kahina sisäreisiä vasten, sykkivät aivot ja ruumiin lämpö.”         

Muodon epävakaudesta huolimatta teos on kokonaisuutena hienosti tasapainossa. Siinä, missä teksisisällöt elävät ja muuntuvat, on Matinmikon kieli lauseen tasolla liki analyyttisen selkeää. Mustan projekti, ruumiillisen kokemuksen kaaoksen heruttaminen lauseiksi jähmetettyyn tekstistanssiin, kantaisi epäilemättä yksittäistä teosta pidemmälle. Sanottava ei lopu heti, vaikka olemisen simppeli paino välillä hätkähdyttääkin: ”Hän tarttuu reiteensä. Hän puristaa ja vatkaa reittään. Ihmisen reittään. Lihaa. Verta ja lihaa ja luita. Kyllä. Hän on olemassa.”

Miikka Laihinen

Teksti: Plaza
Avainsanat: Maria Matinmikko, Miikka Laihinen, Musta

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *