Manu Larcenet: Maallemuuttajat

Takaisin metsään

Unelma maalaistalosta ja kasvimaasta saa kaupunkilaispariskunnan muuttamaan luonnon helmaan.

Kaikki alkoi vitsistä. Ikänsä suurkaupungissa asunut sarjakuvapiirtäjä Manu Larcenet, 38, oli juuri muuttanut pikkukylään maalle, kauas liikenneruuhkista ja melusaasteesta. Larcenet’n ystävä Jean-Yves Ferri, 49, naureskeli partaansa. ”Manun ja maaseudun tuntien olin varma, ettei hän kauan sillä retkellä viihdy.”

Ferri lähetti Larcenet’lle piirustuksen kaupunkilais-Manun maalla kohtaamasta kulttuurisokista. Larcenet’ta nauratti: ”Tästähän saisi kokonaisen albumin!” Siitä alkoi parivaljakon Maallemuuttajat-sarja (Le retour à la terre), joka on Ranskassa ehtinyt jo neljänteen osaansa. Suosio yllätti tekijät. Ensimmäinen albumi ilmestyi 2002 ja siitä on otettu jo kolme painosta. Uusinta osaa painettiin kertaheitolla 70 000 kappaletta.

Idyllin kuolema

Sarjan ranskankielinen nimi, ”le retour à la terre”, eli kirjaimellisesti ”paluu maalle”, viittaa muuttoaaltoihin kaupungeista maaseudulle. Niitä on Ranskassa ollut useita 1960-luvulta alkaen. Tuhansien ranskalaisten tavoin Manu ja Mariettekin pakenevat suurkaupungin korkeita vuokria ja ahdistavaa väenpaljoutta maaseudun idylliin, takaisin ”juurille”, joita kummallakaan paljasjalkaisella kaupunkilaisella ei luonnonhelmassa itse asiassa ole.

Unelma maalaistalosta ja kasvimaasta joutuu kuitenkin kovalle koetukselle, kun rikkaruohot valtaavat pihan, katto vuotaa ja lämmitys reistailee. Yksityisyydestä ei ole tietoakaan, kun vähäpuheinen naapurin Henri-herra ilmestyy yllättäen ikkunan taakse ja maailman menoa kuivaan sävyyn kommentoiva rouva Kalmakumpu tarkkailee jokaista liikettä.

Luontokin osoittautuu vaaralliseksi: siellä voi törmätä myrkyllisiin kasveihin tai peräti sisiliskoihin. Manu muistelee kaiholla kehätien kotoista hälinää ja punk-bändiään. Vaimon kanssa tulee riitaa pahvilaatikoista, joita hän ei malta heittää pois, ja luovuus kärsii liiasta tilasta ja hiljaisuudesta.

Sarjan käsikirjoittaja Ferri, joka on ikänsä asunut maaseudulla, herkuttelee kaupunkilaisten reaktioilla. ”Pariisissa ihmiset hihkuvat innoissaan puolen neliömetrin parvekkeesta mutta kummastelevat, miten ihmeessä voin asua maalla.”

Pelkistettyä kerrontaa

Parivaljakko löysi nopeasti oman työskentelytapansa: Ferri käsikirjoittaa, Larcenet piirtää. ”Tai oikeastaan minä piirrän ne käsikirjoitukset”, Ferri täsmentää ja kaivaa laukustaan nivaskan A-nelosia, tuoreimman albumin raakileen.

Puolen sivun stripeissä on jo lähes kaikki: rakenne, juoni, puhekuplat, yksinkertaiset hahmot ilmeineen. Siellä täällä on pieniä korjauksia, päälle liimattuja paperilappuja, kumin jälkiä. ”Lähetän nämä Manulle ja hän piirtää näiden mukaan”, Ferri selittää. Yhteistyö toimii saumattomasti. Larcenet puhuu symbioosista. ”Ferri on paitsi hervoton humoristi myös hyvä ystävä. Meillä on hyvin samanlainen käsitys tästä työstä. Rakastamme kumpikin 1970-luvun sarjakuvia ja yksinkertaista viivaa.”

Se näkyy myös Maallemuuttajissa. Stripit toimivat Ferrin hienovaraisen huumorin ja Larcenet’n kevyen viivan varassa. Henkilöhahmojen pelkistetty piirrostapa pysyy samanlaisena albumista toiseen, taustat on häivytetty minimiin – paitsi kun kyse on luonnosta. ”Se oli tietoinen valinta”, Larcenet muistelee. ”Emme halunneet paikallistaa Retikkamäen kylää minnekään. Se voisi olla missä vain Ranskassa. Mitä riisutumpi sarjakuvan ilme on, sitä laajemmat ja rikkaammat mahdollisuudet se itse asiassa tarjoaa.”

Strippi vaatii kuitenkin käsikirjoittajaltaan paljon, Ferri toteaa: ”Huono vitsi rikkoo rytmin heti ja kaataa koko albumin.” ”Ja väärä ilme väärässä ruudussa vesittää koko sivun”, Larcenet lisää.

Arjen tuska ja kauneus

Toisin kuin monet luulevat, sarjassa ei ole kyse sen enempää Ferrin kuin Larcenet’nkaan elämästä. Vaikka lähtökohtana oli Larcenet’n muutto, sarjakuvan Manu Larssinet on heti ensimmäisestä albumista asti elänyt aivan omaa elämäänsä käsikirjoittaja Ferrin mielikuvituksessa. ”Tuolloin julkaistiin paljon omaelämäkerrallisia sarjakuvia. Me päätimme tehdä väärennetyn omaelämäkerran”, Ferri selittää mutta myöntää samaan hengenvetoon, että aineksia tulee silloin tällöin ammennettua myös omista kommelluksista. ”Ferri on onnistunut luomaan niin uskottavan henkilögallerian, että kaikki luulevat sen kertovan minun elämästäni”, Larcenet hymähtää. ”Itse asiassa jutut ovat joskus niin uskottavia, että ne toteutuvat oikeassa elämässä.” Niin kuin silloin, kun Larcenet sai lapsen hiukan Larssinet’n jälkeen. ”Kunhan hän ei laita minua kuolemaan tai eroamaan!” Manu nauraa.

Uskottavuus perustuu ehkä myös siihen, että albumit käsittelevät kaupunkilaisuuden ja maalaisuuden törmäysten lisäksi yleisinhimillisiä asioita: parisuhdetta, syntymää, vanhenemista, luomistuskaa, ystävyyttä. Sarjan rikkaus ei synny pelkästä nokkelasta huumorista vaan arjen tarkkanäköisestä tarkastelusta.

Larcenet’lle ensimmäinen albumi oli valaistus: ”Ferrin tapa kertoa arjen pienten asioiden kautta suurista ja vaikeistakin asioista tuntui heti omalta jutulta.”

Ei paluuta kaupunkiin

Pian Juurevan elämän jälkeen Larcenet julkaisi Pieniä voittoja -albumin (Le Combat ordinaire). Suomeksikin ilmestynyt, useaan otteeseen palkittu sarja seuraa kolmikymppisen valokuvaaja-Marcon elämää ja tämän epäröintiä valintojen edessä. ”Ilman Ferriä ja Maallemuuttajia Marcoa tuskin olisi olemassa”, Larcenet toteaa.

Parivaljakko suunnittelee jo seuraavaa albumia. Ferri ja Larcenet hiukan jarruttelevat, uusi albumi vaatii aikansa.
”Mutta niin kauan kuin sarjan tekeminen on hauskaa, totta kai jatketaan!” Ferri vakuuttaa. ”Kuolemaan asti!” nauraa Larcenet.

Yksi asia on varma: kaupunkiin Manu ja Mariette eivät palaa. Sen enempää kuin Ferri tai Larcenet’kaan. 

Teksti: Taina Tervonen/ SK

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Maallemuuttajat, Manu Larcenet

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *