Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Rakkauden oikea ja väärä

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja. Romaani, 259 s. ntamo 2013.

Maaria Päivisen kolmas romaani Pintanaarmuja puhdistaa paikkoja, koettelee tottumuksia ja rukkaa asenteita. Kieli on kuin uudesti järjestetty tavaratalo, hyllyt sekoitettu houkuttelevasti, mielenkiinto herätetty. Tarinaan on kaksi ikkunaa: kertoja zoomaa Annaan, teoksen päähenkilöön, Herman taas on minäkertoja, hän selvittää mitä hänen kokemanaan tapahtui.

Romaani on kärkevää ajankuvaa. Miesliike on suoraviivainen, edestakainen. Nainen on parisuhteen hihnalla tuote, jota pääasiassa mankeloidaan. Tarinan vahva naisvirta siirtyykin langatta lukijaan. Shokkihoito alkaa ja tarkoitus saavutetaan: mieli tärähtää riittävästi, sydän kiihdyttää pulssia.

Anna on originelli, huomionkipeä ja tasapainoton ihminen. Kärsimys vetää häntä puoleensa, myrsky riehuu, ”raivo rynnii” hänessä. Itsetuhoisuus syö kuin syöpä. Vastakohtia riittää, hän on puoleensavetävä, rikkinäinen, kaunis, katkera. Anna on naimisissa Veikon kanssa. Mies on luihu stereotypia inhasta miesmallista: väkivaltainen ja itsekeskeinen. Mikään ei hänelle vaimossa ja kotona ole hyvin. Anna rakastaa ja vihaa miestään, mutta ei pääse panevasta iljetyksestä irti. Niin monimutkaista on yksinkertaisuus.

Herman on rakastunut Annaan silmittömästi. Hänellä on perhe, vaimo ja lapsia. Hän on pehmeä ja Annan vietävissä. ”Tyyni alaston kadotus” vetää puoleensa. Annan suhde Hermaniin heittelehtii. On hän toki mieheen ihastunut, hänen oma tilansa vain on sellainen, että mikään ei ole maailmassa pysyvästi kohdallaan. Sellaiselle sopii Hermanin tarjoama vierihoito.

Anna vapautuu hetkeksi Veikosta tämän lähdettyä rauhanturvaamistehtäviin. Väkivaltafriikki palkataan rauhantyöhön. Pian taas aviohelvetti jatkuu, Anna on raskaana ja synnyttää. Herman roikkuu muodollisuutensa silmukassa, nyrkkipajan Veikko kohtaa aiempaa kovemman vastuksen.

Lopussa Anna hajoaa, katoaa. Hänen viimeinen tekonsa kylmää mutta on johdonmukainen. Vielä kerran voima herää. Rannassa Herman työntää ulapalle uimapatjan, jolle on Annan tämän pyynnöstä sitonut. Romaani jää ehjästi auki kuin rannaton meri.

Kirjailijan lahjavakka on ylitsepursuava. Ylenpalttisuus on virma ratsu, jolla lentää ja lennättää. No, voisi sitä vielä vähän taltuttaa, riittämättömyys kun usein yllyttää liialliseen sanatulvaan. Tyyli on vauhdikasta ja ilmavaa, runo ratsastaa proosalla, proosa runolla. Pidäkkeettömyys kiusaa kivasti, houkuttaa mukaan. Silti kirjoittaminen on huolekasta.

Kieli on luovaa sekä sanojen että lauserakenteiden tasolla. Liikkeelle Päivinen polkaisee lastenlorujen sanajärjestyksestä. Hän siirtää syrjään, kääntää, vaihtaa, karauttaa karkuun, rakentaa uutta. Tuttu oikeakielisyys saa rinnalleen uuden oikean. Kieli elää.

Maaria Päivisen kolme romaania osoittavat, miten rikkaasti hän kirjoittaa. Kieli käy yhä hallitummaksi menettämättä kuitenkaan moni-ilmeisyyttään. Patetia ja naiivius ovat elimellisiä piirteitä, riemu valloillaan, ristiriidat pelotta tuntuvia. Tekijä ei tulkkaa ajatuksiaan vain opituin turvarakentein. Lehahtelu on luontevaa.

Romaanissa polttaa ihmisen tuska, polttaa aviohelvetin roihu. Annan, palasista kootun mosaiikki-ihmisen, kuva on pirstaleinen. Yksinäinen Anna, hillitön ja hallitsematon, hakee ja hakee ja lopulta hukkaa.

Mitä on rakkaus? Että joku huomaa. Siinä tehtävä tälle yksilöllisyyden ja itsekkyyden ajalle.

Matti Saurama

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Maaria Päivinen, Matti Saurama, Pintanaarmuja

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *