Maailma ei ole näkijöitä varten

Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu (Otava) on kuulunut niihin kirjoihin, joita minun on pitänyt jo viisitoista vuotta lukea. Nyt sen sitten luin. Eikä pettymys ollutkaan.

Ilmestyessään 1946 Synkkä yksinpuhelu eli Paavolaisen sotapäiväkirjat vuosilta 1939-1944 saivat ankaraa kritiikkiä. Se on helppo ymmärtää, sota oli lopullisesti loppunut suomalaisten osalta vasta edellisenä vuonna, eikä kukaan halunnut liiemmälti vatvoa asiaa.

Aika ei ollut kypsä Paavolaisen teokselle, vaikka nykyihmisen on sitä vaikea käsittää. Kirja toistaa ne faktat, mitkä tutkijat ovat myöhemmin sota-ajoista päätelleet.

Aivan samoin rajun kritiikin kohteeksi joutuisi, jos joku kirjailija kirjoittaisi meidän ajastamme oikeasti tarkkanäköisen ja kriittisen analyysin, niinkuin Paavolainen teki omasta ajastaan. Facebook-päivitysten aikana vain harvan into taitaa venyä pitkäjänteiseen päiväkirjan kirjoittamiseen.

Imua propagandajoukoissa ja Päämajan sotakirjeenvaihtajien juttujen sensorina toimineen Paavolaisen päiväkirjoissa kyllä on. Synkäksi yksinpuheluksi teos kääntyy vasta loppumetreillään. Paavolaisen ahdistus on käsinkosketeltavaa suurhyökkäyksen 1944 aikoihin, jolloin Suomen kohtalo näytti jo hetken todella heikolta Neuvostoliiton jyrätessä.

Loppua kohden kirjan lukeminen käy tuskaiseksi alun varovaisen toiveikkuuden jälkeen, sillä minkäänlaista toivoa ei Paavolaisen kynästä liukene sodan juututtua paikalleen asemasodaksi 1942.

Paavolaisesta on annettu kuva jälkipolville eräänlaisena armeijaintoilijana, mutta päiväkirjojen perusteella hän oli kaukana moisesta. Paavolainen kritisoi vahvasti Suur-Suomi-ajattelua ja kaveeraamista Natsi-Saksan kanssa. Hän ei myöskään sulattanut Neuvostoliiton sotilaallisen mahdin aliarviointia. Olihan hän talvisotaa edeltäneenä syksynä palannut laajalta Neuvostoliiton matkalta.

Jotain hyvääkin Paavolainen sodasta löysi. Miehen innostuksen huomaa selkeästi jaksoista, joissa hän kuvaa valloitetun Itä-Karjalan maisemia ja ihmisiä. Masennus alkaa oikeastaan vasta sitten, kun Paavolainen komennetaan Mikkeliin Päämajaan korjailemaan yhdentekeviä ja kaunisteltuja sotareportaaseja vielä kauniimpaan ja epätodellisempaan asuun. 

Mutta ei sodasta nauttineet muutkaan. Paavolaisen päiväkirjamerkinnöistä popsahtaa tuon tuosta esiin useamman päivän juominkeja. Esimerkiksi Yrjö Jylhä jouduttiin humalatilansa takia piilottamaan rintamakirjeenvaihtajien luokse yllättäen tupsahtaneelta kenraalilta. Paavolainen ei ole kaunistellut omaakaan toimintaansa jälkikäteen lainkaan, mitä voi itsestään kertovissa kirjoissa pitää jo suurena saavutuksena.

Jotain profeetallista oli Paavolaisen yhdessä päiväkirjamerkinnässä, jossa hän toivoi rintamalla olevan edes yhden miehen, joka kirjoittaisi totuudenmukaisen kirjan sodasta kaunisteltujen sijaan. Myöhemmin ilmestyikin tietoisuutemme rintamamies Väinö Linna Tuntemattomine sotilaineen.

Kerrotaan, että Paavolainen masentui kirjansa saamasta vastaanotosta. Hän käytti runsaasti alkoholia ja kuoli maksakirroosiin 1964.

Maailma ei ole ollut koskaan armelias näkijöitä varten.

Synkkä yksinpuhelu jäi Paavolaisen viimeiseksi kirjaksi.

Comments

Teksti:Esa Pesonen
Avainsanat: Olavi Paavolainen, Synkkä yksinpuhelu, Väinö Linna, Yrjö Jylhä

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *