Luopumisen ja kosketuksen lauluja

Aikanaan kun kirjailija-runoilija-psykiatri-poliitikko-muusikko Claes Andersson oli vielä Vasemmistoliiton puheenjohtaja, hän tuntui aina vaaliväittelyiden fiksuimmalta.

Hän ei huutanut kenenkään päälle, ei syyttänyt tai katsellut alta kulmien ketään ja perusteli mielipiteensä omaan rauhalliseen tyyliinsä. Herrasmies mikä herrasmies.

Niinpä olin yllättynyt, miten vahvaa, rohkeata ja paikoin armotonta tekstiä Andersson uusimmassa runokokoelmassaan Syksyni sumuissa rakastan sinua (WSOY 2013) kirjoittaa.

Kuten tapana on sanoa, ulkonäkö pettää. Rauhallinen Andersson lataa sellaista tykitystä, että nuoremmat runoilijat pelästyvät. Silti Andersson säilyttää seesteisen älykkään otteen runoihinsa.

Claes Andersson, 76, on viime vuosina sairastellut vakavasti ja tuo sairastelu näkyy kokoelman runoissa, niissä on paljon luopumisen odotusta ja pelkoa, mutta myös rohkeutta, koska ketään ei tarvitse enää pokkuroida.

Ikääntyvän ihmisen vaivatkin kääntyvät vaivattomasti runoiksi samoin kuin kuolleiden ikien tarkastelu sanomalehden kuolinilmoituksista. Andersson ei tee siitä edes dramatiikkaa, vaan ilmoittaa sen vain ikään kuin kuuluvan ikäisensä ihmisen elämään.

Kun ihminen ikääntyy, useimmilla muistot ovat yhä isompi osa jokapäiväistä elämää. Anderssonkin käsittelee runoissaan niin lapsuuden ensirakkautta kuin pikkupojan koettelemuksia pommituksissa kärvistelevässä Helsingissä.

Samoin hän muistelee kaiholla nuoruuden intohimoisia aamuja rakastettunsa kanssa ja kuinka sellainen intohimo on väistämättä ikääntyessä mennyttä. Kosketuksen kaipuu ei kuitenkaan koskaan katoa, tahtoo Andersson sanoa.

Vaikka Anderssonin runot ovat vahvoja, väistämättä hänestä tulee mieleen sellainen ikääntynyt vanha herra, ei kylläkään kiukkuinen taata, joka köpöttelee pitkin Helsingin katuja tarkkaillen ihmisiä ja uutisia. Mielenkiinnolla odotan, tekeekö Andersson vielä yhden runokokoelman ja mitä kaikkea hän siihen saakaan ladattua.

Kuten monet kriitikot ovat tästä kokoelmasta kirjoittaneet, niin runoilija Jyrki Kiiskisen suomennus on erinomainen. Minkäänlaista takeltelua ei ole ja teksti kuulostaa silti Anderssonilta. Kympin arvoista työtä. Ruotsin kielestä käännetystä tekstistä henkii aitous, mikä ei ole aina alkuperäisteoksissakaan itsestäänselvyys.

Sitten siihen mukavimpaan osuuteen eli otteisiin runoista.

Tämä on runosta kesä on ohi

Tutkin kuolinilmoitukset tarkkaan nähdäkseni kuinka moni
vainaja on minua nuorempi
Tajuan miten helppoa on kadota, kun minut nukutetaan poliklinikalla
(kuin sammuttaisi pöytälampun)
Ennen valon sammumista ajattelen ystäviä, heitä
kaipaan jo nyt
Vihdoin näen jotain mikä kätkettiin väärään suuntaan
kääntyneeltä katseeltani 

Näin asioita ei voi mielestäni oivaltaa kuin kypsässä iässä oleva ihminen. Jos elän yhtä vanhaksi kuin Andersson, toivoisin, että itsekin oppisin oivaltamaan olennaisen näin hienosti.

Raivokkaimmillaan Andersson masennuksesta kertovassa runossa ihmisvihaa

Minä olen Melankolian kuningas, hiljaa valuvan
itkun apostoli
Annan ymmärtää että hukuttaudun, hyppään ikkunasta, otan
myrkkyä tai ammun itseäni päähän minä hetkenä hyvänsä
Minä teen sen, jos se vain sopii suunnitelmiin
Sitten he voivat pohtia osuuttaan ja syyllisyyttään siinä kaikessa

Kauneimmillaan Andersson on runossa toivo ja epätoivo

Aurinko on mennyt hetkeksi pilveen, pilvessä hän näkee
rakastamiensa naisten piirteet
Rakkaus on kuin jumala, se on joka paikassa, vaikkei uskoisikaan
Mies joka tietää kuolevansa pysähtyy ja kuuntelee tarkkaan
kaikkea mitä ei sittemmin kuule.

Niin. Luopuminen on aina vaikeinta, elämästäkin. Andersson on onnistunut kertomaan sen sanoilla.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Claes Andersson, Jyrki Kiiskinen, Syksyni sumuissa rakastan sinua

Kommentit

Kiitos lisäinfosta. Varmasti tutustun lisää Anderssonin runoihin. Ja hieno idea tuollainen Miesten puolue, kannatan.

Sitaattirunon ekalle riville ilmestyi siihen kuulumaton pilkku. Sisäinen punakynäni sen siihen alitajunnasta pisti. Pahoittelen.

Andersson on tykittänyt jo vuosia ja vuosia. Ja luopunut. Siksi hän onkin niin elämästä viisas. Hänen runoissaan on ruman kaunista draamaa, hurjaa voimaa. Ja vaikka niissä on paljon kokeneen näkökulma, niin ei niistä ikääntyneen helmasyntejä tarvitse lukea.
(Ja onhan noita vanhana, viisaana syntyneitä sanojen mestareitakin, kuten laululyriikan puolella Ismo Alanko tai proosan Tuomas Kyrö, tai Turkka Hautala.)

Anderssonilla on myös uskomaton taito kertoa vähin sanoin muutamilla kymmenillä sivuilla kirkkaasti niin monentasoisia asioita, oman pään sisältä maailman ääriin. Sitä en voinut olla tässä kokoelmassa ihmettelemättä. Ja ihailematta. Elämä kaikkineen asettuu vain ihmisenkokoiseksi.

Suosittelen tutustumaan Anderssonin aikaisempiin runoihin. Me täällä Kajaanissa olemme tehneet Runokahvilaesityksen Miesten Puolue, jossa annamme äänen suomalaiselle miehelle. Aika monta Anderssonin runoa valikoitui mukaan. Esityksessä mukana olevat miehet niitä valitsivat. Ja kyllä me naisetkin niille runoille nyökimme ja huokailemme.
Tämä runo ei ehtinyt mukaan, mutta siinä on eloa ja ytyä enemmän kuin tusinassa nuoremmassa miehessä:

”Jos et valitse minua, minä valitsen sinut
Jos valitset minut minä tapan sinut”

Piste.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *