Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

Lionel Shriver, syntymäpäivän jälkeenLionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen (Avain)

Hieman jännitti tarttua tähän huhtikuun varjokirjaan, sillä kirjailijan aiempi teos Poikani Kevin (Avain, 2006) on viime vuosien vaikuttavin lukukokemukseni. Alussa lukeminen lähtikin vähän kankeasti liikkeelle, mutta sittemmin kirja kyllä imaisi mukaansa. Vaikkei aihe ollut yhtä järisyttävä kuin Kevinissä, pidin tästäkin romaanista todella paljon! Kirjailijan tyyli kirjoittaa ja pohtia ihmissuhteita on minulle mieleinen, ja huonommista arvosteluista huolimatta aion lukea myös Shriverin kolmannen suomennetun romaanin Kaksoisvirhe (Avain, 2007).

Jäädä vai lähteä

Kirjan teema on sinällään tuttu monesta parisuhteita käsittelevästä teoksesta: päähenkilö pohtii, jäädäkö turvalliseen, mutta hieman tylsään parisuhteeseensa, vai lähteäkö kiehtovan ja jännittävän toisen miehen matkaan. Erilaista romaanissa on kahden tarinan juoksuttaminen rinta rinnan – kikka, jota on kyllä käytetty elokuvissa aiemmin, esimerkiksi Kieslowskin Sattuman kauppaa– ja Howittin Sliding Doors -leffoissa.

Kirja alkaa esittelemällä amerikkalaisen, Lontoossa asuvan pariskunnan, Irinan ja Lawrencen. He ovat alussa ainakin näennäisesti elämäänsä ja toisiinsa tyytyväisiä, ja Shriver on onnistunut mielestäni luomaan tälläkin kertaa hyvin uskottavia ja mielenkiintoisia henkilöhahmoja.

Tarinan käännekohdassa Irina menee illalliselle pariskunnan yhteisen tuttavan, snookerpelaaja Ramseyn kanssa Lawrencen ollessa työmatkalla. Illastajien välillä on sähköä, ja loppuillasta Irinan täytyy päättää, suudellako Ramseyn kanssa vai ei.

Tästä eteenpäin vaihtoehtoiset tarinat vuorottelevat luku luvulta – toisessa Irina suutelee Ramseyä ja jättää Lawrencen, toisessa pidättäytyy ja yrittää jatkaa vanhassa suhteessaan. Aluksi minusta tuntui, että rakenneratkaisu tekee teoksesta hieman junnaavan ja itseään toistavan, mutta pian mieleni muuttui ja ahmin kirjan muista kiireistä huolimatta mahdollisimman pian loppuun.

Kirjasta teki mielestäni mainion paitsi tuo kirjailijan minua miellyttävä ääni myös se, että varmasti jokainen pitkässä suhteessa elävä tai elänyt on joutunut pohtimaan samalla tavalla vaihtoehtoisia ratkaisuja elämässään – jäädäkö vai lähteä. Myös kirjailijalle teos on kuulemma tietyllä tapaa omaelämäkerrallinen (hän oli lähtenyt).

Monesta parisuhderomaanista poiketen Shriver ei esitä vaihtoehtoja mustavalkoisesti, vaan tekee selväksi, että molemmissa ratkaisuissa – ja miehissä – on puolensa ja puolensa. Ei kuitenkaan siten yksinkertaistaen, että uuden miehen kanssa kaikki on jännittävää mutta epävakaista, ja vanhassa suhteessa on tylsää mutta turvallista.

Henkilökohtaisesti minua kiehtoi myös tarinan sijoittuminen kulttuurisesti Britannian ja Yhdysvaltojen välimaastoon. Vaikka osaan ja ymmärrän englantia varsin sujuvasti, en yleensä liity siihen suureen kuoroon, jonka mielestä kirjat on aina parasta lukea alkukielellään. Nautin hyvästä suomen kielestä ja taitavista käännöksistä, sekä niiden mahdollistamasta nopeasta lukutahdista.

Tällä kertaa kuitenkin harmittelin, kun edessäni ei ollut alkuperäistekstiä, sillä Englannissa asuneena ja sitäkin kieltä rakastavana minua olisi kiinnostanut kahden maan kieli- ja kulttuurieroilla leikittely, jota kirjassa oli runsaasti. Käännös oli sinällään hyvä, mutta brittienglannin tuttuja sanontoja, sanavalintoja ja aksentteja on tietenkin mahdotonta siirtää suomennokseen.

Romaanissa liikutaan paljon ammattisnookerin maailmassa, mutta ainakaan minua, lajia juuri tuntematonta, se ei häirinnyt. Irinan ammatti, lastenkirjojen kuvittaja, tuntui ehkä turhan muodikkaalta valinnalta, sillä mieleeni tulee viime vuosilta useita kirjoja, tv-sarjoja ja elokuvia, joissa henkilöhahmot harjoittavat nimenomaan kyseistä ammattia.

Mielenkiinnolla odotan, pidittekö kirjasta yhtä paljon, ja mitä ajatuksia se teissä herätti. Keskustelunaiheita tästä pitkästä ja monitasoisesta romaanista kyllä luulisi löytyvän.

Ellit

 

Comments

Teksti:Karoliina
Avainsanat: Lionel Shriver, Syntymäpäivän jälkeen

Kommentit

Minäkin olen täällä lukupiirissä vain iloinen, kun löytyy eriytyviä mielipiteitä. Rohkeasti siis vain kritisoimaan, Annika ja kaikki muutkin!

(Mutta olipa mukavaa, kun isosiskoni eilen kertoi lukeneensa suosituksestani Anne B. Ragden Berliininpoppelit ja oli pitänyt siitä niin paljon, että oli varannut saman tien kirjastosta trilogian kaksi muutakin osaa.)

Muuten Katja Kallio kertoo erinomaisessa Elokuvamuisti-kirjassaan, että hän kysyttäessä vähättelee suursuosikkejaan (elokuvia), sillä on niistä mustasukkainen, eikä tahdo jakaa niitä. 🙂

Marja on uskoakseni oikeassa Shriverin luomien henkilöhahmojen vastustuksesta. Olihan esim. Poikani Kevinin kertojanäänen mietteet äitiydestä tavallaan aika kiistanalaisia. Minusta kuitenkin mielenkiintoisia ja piristäviä.

No ei minua ainakaan harmittanut, eihän näissä keskusteluissa olisi mitään mieltä, jos ylistäisimme kuorossa! Hyvä vain, että vastakkaisiakin mielipiteitä tuodaan esille.

On tehnyt mieli suositella näitä molempia Shriverin kirjoja useammallekin tuttavalle, mutta en kuitenkaan ole tehnyt niin, koska olen pelännyt, että vastaanotto ei olisikaan yhtä haltioitunut. Ja silloin olisin pahoittanut mieleni. Se on kyllä tosi hölmöä, mutta on helpottavaa kuulla, että teille muillekin käy samoin.

Teosten henkilöiden edesottamukset ja ajatukset saattavat herättää joisssakin lukijoissa moraalista vastenmielisyttä. Shriverin tyyli on kuitenkin upealla tavalla puolueeton.

Joo, tuo on kyllä totta! Esimerkiksi tosi hyvä kirja tulee itselle niin rakkaaksi, että on vaikea ymmärtää toisen erilainen mielipide siitä. Itsekin loukkaannun kyllä, jos esimerkiksi avomieheni tai joku ystäväni ei innostu yhtään suosittelemastani kirjasta. Tai pahastun ainakin hetkeksi. Onhan se vähän hassua, mutta myös luonnollista.

Ymmärrän siis, että teitä harmitti, kun en kehunutkaan täysillä kirjaa. Katsotaan, millaiset mielipiteet mulla on sitten, kun olen lukenut koko kirjan.

Minullakin oli varsin päinvastainen kokemus kuin Annikalla, eli en voinut jättää lukematta riviäkään. En muista, miten pian alun jälkeen tämä alkoi, mutta uskoisin, että jo ennen sadan sivun täyttymistä. 🙂

Mutta niinhän se on, että yksi kolahtaa yhdelle, toinen toiselle. Vaahtosin aikanaan Poikani Kevinistä lähipiirille, ja sitten sekä siskoni että mieheni jättivät kirjan kesken, kun eivät innostuneet siitä lainkaan. Minun oli vaikea ymmärtää sitä.

Todella koskettaneiden kirjojen suosittelu on riskialtista, sillä jos ystävä ei pidäkään teoksesta, tuntuu kuin hän viestittäisi, ettei pidä suosittelijasta. Tämän tulkinnan olen jostakin kuullut, mutta totta on, että ainakin minä saatan ottaa melkein henkilökohtaisena loukkauksena, jos joku minulle tärkeä ihminen ei pidä minulle tärkeästä kirjasta. Mikä on tietenkin ihan hölmöä.

Sama pätee elokuviin jne.

No en mä nyt tarkoittanutkaan, että keski-ikää lähestyvät ihmiset olisivat jaarittelijoita! 😉 Viittasin vain kirjailijan kirjoitustyyliin. Mutta kuten sanoin, en ehtinyt oikein paneutua kirjaan. Voi siis olla, että ajan kanssa sitä lukiessa mielipiteeni kirjoitustyylistä muuttuisi täysin.

Irinasta sanon vielä sen verran, että kyllä minäkin pystyin häneen samaistumaan, vaikka olenkin nuorempi.

Kiinnostava kirja joka tapauksessa!

Mietin jo lukiessani, että kolahtaakohan tämä teksti eri elämäntilanteissa oleviin lukijoihin samalla tavalla. Näkökulma oli kuitenkin selkeästi keski-ikäistyvän, vakiintuneessa parisuhteessa elävän naisen.

Itse kuulun samaan ikäluokkaan kuin Irina, ja olin alusta asti tosi hyvin mukana hänen maailmassaan. Ihan kuin ystävien kanssa asioita vatvoessa. En pitkästynyt missään vaiheessa. Kirja oli varsin helppo- ja nopealukuinen, varmaankin juuri syistä, jotka Annikaa häiritsivät.

Toukokuun kirja tarjoaakin sitten erilaisen näkökulman asioihin – myös ilmaisullisesti arvoituksellisemman.

Niin ja ei huolta, ei kaikista välttämättä tule iänkään myötä tällaisia pitkäpiimäisiä jaarittelijoita 🙂

Teidän komenttienne perusteella minun oli suorastaan pakko lainata kirja. En kuitenkaan ehtinyt lukea siitä kuin ensimmäiset sata sivua – loppuosa luin vain hyppimällä. Aihe on herkullinen ja monelle parisuhteessa elävälle tuttu. Shriver rakensi mielestäni taitavasti kahta rinnakkaista tarinamaailmaa. Alun perusteella mielenkiintoista oli mm. se, miten periaatteessa samat asiat kuvattiin eri tavoin tarinan eri versioissa (esim. Lawrencen kotiinpaluu Sarajevosta).

Minua itseäni häiritsi hieman se, että kirjassa kuvattiin asioita ja esim. Irinan ajatuksia niin tarkasti. Tästä tuli hieman jaaritteleva fiilis, ja se sai minut lukijana rauhattomaksi. Aloin lukea poukkoillen, kun en jaksanut lukea rivistä riviin. Olikohan kellään muulla tällaista fiilistä? Vai johtuiko tämä vain siitä, etten päässyt sadan ensimmäisen sivun aikana vielä kirjan imuun?

Kirja vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta ja hahmot, etenkin Irina, omalla tavallaan sympaattisilta. Minulle jäi polte tietää, mitä heille kirjan mittaan tapahtui. Luulenpa siis, että nappaan tämän opuksen kesälomaluettavaksi mökille.:)

Kyllä vain, yhdyn edelliseen. Olin niin innostunut kirjailijan tyylistä, että Poikani Kevin oli ahmittava heti perään -erilainen aihepiiri ja lähestymistapa, mutta taitavasti kuvattuja henkilöitä siinäkin. Hain myös Kaksoisvirheen kirjastosta, pakko kai sekin on lukaista.

Juu, Tiina, uskallan kyllä suositella! Ja muillekin tuota Shriverin Poikani Kevin -kirjaa. Hurjaa, mutta erittäin mukaansatempaavaa ja laadukasta luettavaa.

Sen verran kiinnostavia kommentteja olette kirjoittaneet että täytyy kirjata tämä kirja muistiin tulevaisuutta varten. Luettavahan se on!

No en olisi kumpaakaan huolinut minäkään 🙂

En oikein ymmärtänyt, miten Irina ylipäänsä joutui tuohon tilanteeseen Ramseyn kanssa, mutta ei se silti lukunautintoa häirinnyt. Arvelin, että kai heillä oli ollut jonkinlaista keskinäistä vetoa joskus aiemminkin.

WTC -isku oli varmaankin nostettu esille Lawrencen asiantuntemuksen korostamiseksi. Terrorismi on kuitenkin viime vuosina ollut niin paljon otsikoissa, että olen samaa mieltä kanssanne – irrallinen ja tarpeeton.

Marja,

tarkennan vain, että kommentoin tuolla edellisellä (myös) Arjan kyselyä siitä, kumpi vaihtoehto Irinan olisi pitänyt valita saadakseen hyvän elämän. (Vaikka varmasti hänkään ei odottanut suoraa vastausta kirjalta tai muilta lukijoilta, kuten minulta, heh.)

Lawrencea puolisona en minäkään jaksaisi – mutten toisaalta Ramseytakaan. Ihanteellinen mies olisi kai jotakin siitä välistä. 🙂

Ei toki otettu tarkoituksellisesti kantaa kumpaankaan valintaan, ja se oli tietysti tarinan suola. Kommentti oli vain utelias arvaus kirjailijan ajatuksista. Elämää Ramseyn kanssa oli kuvattu laajemmin ja hauskemmin. Ja Lawrence puolisona oli mielestäni enemmän kuin hieman raivostuttava, kun taas exänä hän vaikutti aivan mukiinmenevältä.

Taitavasti ja syvällisestihän tämä oli ajateltu ja kirjoitettu. Vaikka tekisi minkälaisia valintoja elämässään, ei tulevaisuuttaan saatikka muiden tulevaisuutta pysty varmuudella suunnittelemaan. Ja kussakin valinnassa on loppujen lopuksi puolensa.

Minusta kirjassa oli hienoa juuri se, ettei otettu selkeää kantaa kummankaan vaihtoehtoisen tarinan puolesta. Ihan niin kuin oikeassakin elämässä kaikissa valinnoissa on ”puolensa ja puolensa”. Vanhassa hokemassa siitä, ettei puoliso parane vaihtamalla, on varmasti totuuden siemen, vaikkei se aina pidäkään paikkaansa (esimerkkinä vaikkapa väkivaltaisen puolison kanssa elävät).

En siis ole ihan varma, olenko samaa mieltä Marjan kanssa siitä, että kirjailija puolsi elämää Ramseyn kanssa. Välillä minullekin tuli sellainen olo – ja olisihan se tavallaan loogista, kun hän itse tosiaan lähti pitkästä suhteesta toisen miehen matkaan – mutta välillä minusta taas tuntui, että kirjailijakin Irinan kautta ymmärsi hirveän hyvin turvallisen elämän ja rutiinien päälle.

Olivathan miehet tai suhteet kuitenkin jossakin määrin kärjistettyjä. Minulla ei ole mitään tuttua ja turvallista vastaan, mutta Lawrence vaikutti aika tylsältä, ja hän sekä Irina melko vieraantuneilta toisistaan. Toisaalta jännitys ja intohimo ovat tosi tärkeitä asioita elämässä ja parisuhteessa, mutta Ramsey oli niin selkeästi eri maailmasta kuin Irina, kouluttamaton, alkoholiin menevä ja rahaongelmainen, että ihmettelin, riittääkö intohimo korvaamaan kaiken tämän.

Minustakin muuten tuo WTC-tragedia tuntui nyt aika kuluneelta valinnalta juoneen mukaan, mutta varmaan kirjoitushetkellä se on tuntunut tärkeältä ja ajankohtaiselta, etenkin kun kirjailija asuu myös New Yorkissa. Ja siten tietysti saatiin Lawrenceen ammatillista pätevyyttä ja seksikkyyttä mukaan.

Diana ei tuntunut niin tylsältä valinnalta, ehkä siksikin, että hänen kuolemastaan on sen verran enemmän aikaa.

Tuliko teille muille sellainen kuva, että kirjailijakin taisi olla hieman ihastuneempi jännittävään elämään Ramseyn kanssa?

Minä en saanut mielikuvaa Lawrencen mielitietyn henkilöllisyydestä. Arvelin ensin, että hän ei olisi Bethany, mutta eihän asiasta kyllä muitakaan vihjeitä annettu. Tyydyn johtopäätökseenne!

Lawrence näyttäytyi Irinalle hyvin erilaisena puolisona kuin exänä. Varmasti asia olisi todellisuudessakin niin. Jotenkin osin en vain saanut hänestä otetta ja toisaalta hänen käytöksensä ärsyttikin.

Olen samaa mieltä Karoliinan kanssa siitä, että loppu sopi luontevammin toiseen kertomukseen kuin toiseen. Mutta kirjailijan uskon alun perin tarkoittaneen sen molempiin sopivaksi.

Sain eilen luettua kirjan loppuun. Nyt on tyhjä olo niin kuin aina, kun on viihtynyt hyvän tarinan imussa. Pidin kirjasta paljon, myös yksityiskohtaiset snookerin pelaamiskuvaukset olivat mielenkiintoisia. Pidin kaikista henkilöistä. Miten erilainen joukko. Joulun vietto Irinan äidin luona oli herkullisesti kuvattu ja ennen tätä kohtausta oli vain vihjattu mamman omalaatuisuuteen – mikä diiva ja taitava manipuloija. Edellisessä kommentissani odotin innolla, millainen mies Ramseysta kehkeytyy tarinan edetessä ja kyllä kirjailija kuvaa hyvin hänen hahmoaan. Mielenkiintoista oli kuitenkin,että loppumetreillä jo Ramseyn kuoltua tuli vasta ilmi hänen todellinen taustansa, joka oli erilainen kuin hän eläessään esitti. Nyt olen ymmälläni, että Lawrence,joka oli turvallinen ja kaavoihin kangistunut avioliitossa ja myös rakkauselämässään Irinan kanssa, olikin elänyt kaksoiselämää ja jopa rakastellut aivan eri tavalla Bethanyn kanssa – kasvokkain.

Kumman ratkaisun Irinan olisi pitänyt tehdä saavuttaakseen hyvän ja tyydyttävän elämän? Mielipiteeni vaihteli koko ajan. Aika pitkään olin sitä mieltä, että turvallisuus ennen kaikkea siis Lawrence (silloin en tiennyt vielä suhteesta Bethanyyn). Lopussa olin ehdottomasti sitä mieltä, että oikea tarina on elämä Ramseyn kanssa. Ramsey muistutti Irinan isää omassa ”renttuudessaan”. Elämä Ramseyn kanssa oli rikasta ja köyhää, ihanaa ja kamalaa, iloista ja surullista, rehellisä ja avointa.

Lawrence oli teeskentelijä, hienostelija, neuroottinen, mutta anna hänen viettää onnellista loppuelämää Bethanyn kanssa, he tehkööt yhdessä myös pitkän uran tutkiessaan terrorismia.

PS: Kaksoistornien romahdus oli näin suomalaisittain ajatellen ikäänkuin väkisin ympätty tarinaan mukaan.

Poika syntyi 15.4., kaikki on hyvin ja alan päästä taas arkielämään kiinni. Kiitokset onnentoivotuksista. 🙂

Kiva, että ainakin Marja ja Arja ovat tarttuneet tähän kirjaan. Huomaan nyt, että minulla on ihan ikävä kirjan maailmaa ja henkilöhahmoja! Marja mainitsi Lawrencen ristiriitaisuuden tai epäselvyyden. En tiedä, tarkoititko samaa, mutta minua jäi jotenkin vaivaamaan Lawrencessa se, kuinka hän oli niin erilainen kahdessa tarinaversiossa. Tietenkin helposti käykin niin, että jos puoliso on kovin riippuvainen ja osoittaa sen selkeästi, toinen on vuorostaan hieman kylmä ja poissaoleva, kun taas puolison menetys tai sen uhka saa tunteet voimistumaan ja roolit kääntymään ehkä toisinpäin.

Kaiken järjen mukaan Lawrencella oli (ollut) suhde tarinan molemmissa versioissa, mutta hän ei tunnusta sitä tai käyttäydy sen mukaisesti Irinan syrjähypyn tultua ilmi. Entä mitä luulette – oliko tuo nainen, joka muutti Lawrencen luo kyseisessä versiossa, edelleen Bethany? Sitäkään ei sanota ääneen, mutta minusta tuntuu siltä, vaikka sitten olisi hassua, ettei Irina reagoi asiaan sen voimakkaammin.

Jostakin vielä luin, että kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku sopisivat molempiin tarinoihin. Ehkä niin, ja jännä ajatus, mutta lukiessa olin kyllä selkeästi sitä mieltä, että viimeinen luku liittyi nimenomaan toiseen versioon. Pitäisi ehkä lukea se vielä uudelleen.

Arjan kanssa olen samaa mieltä, että seksikuvaukset – niin kuin ihmissuhteet ja moni muu asia ylipäätään – ovat kirjassa hyvin todentuntuisia. Aika viriiliä menoa vuosienkin jälkeen Irinalla on molemmissa suhteissa, mutta seksi on kuitenkin monimutkaista, kompleksista ja psyykkistä puuhaa, niin kuin pitääkin olla.

Olen nyt lukenut 250 sivua, koko kirja on 630 sivua ja kaiken lisäksi olen melko hidas lukija, mutta yritän saada kirjan loppuun ennen toukokuun kuukauden kirjan aloittamista.

Täytyy myöntää, että ennen en ole lukenut kirjaa, jossa olisi Shriverin tavoin käytetty kahden eri tarinan tyyliä. Tarina soljuu mukavasti ja kirjailija kuvailee päähenkilöidensä ajatuksia tarkasti ja todentuntuisesti. Jos Revolutionary Roadin seksikuvaukset ovat kylmiä, niin tämän kirjan kuvaukset ovat todella loistavia ja todellisen tuntuisia. Mitähän ihan oikeasti tapahtuu, kumpi on oikea tarina, ketkä saavat toisensa ja millainen mies on Ramsey? Siitä pitää ottaa selvää.

Myöskään minä en ole kiireideni takia ehtinyt etsiä kirjaa käsiini enkä lukea sitä. Kuulostaa kuitenkin mielenkiintoiselta! Pidän itse tosi paljon tuollaisesta vaihtoehtoisten tarinoiden kertomisesta, nimimerkillä Sliding Doors on yksi lempileffoistani. Täytyy siis lukea tuo kirja, kunhan saan pahimmat tenttikiireet pois alta.

Hurjan paljon onnea Karoliinalle perheenlisäyksen johdosta! Toivottavasti kaikki sujui hyvin ja pikkuinen putkahti onnellisesti maailmaan.

En ole saanut kirjaa käsiini, joten taidan tällä kertaa vain seurata teidän muiden kommentteja.
Karoliinalle onnea matkaan ja ihania uusia elämyksiä!

Hui miten jännittävää! Paljon tsemppiä ja kohta myös ihanaa vauvaonnea Sinulle Karoliina!

Hei piiriläiset!

Pikaisesti ilmoitan tekeväni juuri lähtöä synnytyksen käynnistykseen, joten en pääse tällä viikolla varmaankaan osallistumaan keskusteluihin. Älkää siis ihmetelkö hiljaisuuttani, palaan pian uusin voimin!

Kehaisen vain lyhyesti – virkistävä lukukokemus! Olin hieman ennakkoluuloinen tarttuessani kirjaan, koska tiesin juonen pomppivan kahden kertomuksen välillä. Mutta olin ehdottomasti väärässä! Teos oli varsin helppolukuinen ja voin suositella lämpimästi. Itse ahmin, kuten Karoliinakin, muista kiireistä piittaamatta, kirjan luku luvulta uteliaana tarinan käänteistä nautiskellen.

Henkilöiden heikkouksia ja vahvuuksia käsiteltiin tasapainoisesti, ja toisin kuin Revolutionary Roadia lukiessani, en kokenut itseäni ihmisluonnon raadollisuutta päivitteleväksi tuomion enkeliksi. Henkilöhahmot olivat varsin uskottavia, tosin Lawrencesta sain hieman ristiriitaisen – tai pikemminkin epäselvän – kuvan. Varmaankaan aivan kaikki britti/jenkki -sutkaukset eivät menneet täysin perille, mutta se ei jäänyt harmittamaan.

Odotan innolla kommenttejanne henkilöistä.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *