Lauri Viita: Kootut runot

Lauri Viita: Kootut runotPerillä olemisen rivejä

”Toden löytämiseen tarvitaan paljon parempi mielikuvitus kuin sen hukkaamiseen.” – Lauri Viita 

Lauri, pitivät tiedotustilaisuuden. Pojistasi vanhin, Seppo, piti puheen. Lauri Viita -seura juhlii sinua, 90-vuotiasta, koko tämän vuoden. Juhlitaan, tutkitaan ja yllytetään lukemaan. Ensimmäinen isku on 21. huhtikuuta, jolloin Tampereella pidetään seminaari. On varma vihje siitä, että Kukunoristakin kuullaan uutta.

Täällä kotonasi, Pispalassa, ei ole kiireen kierää. Lehtori Kirsi Salon kanssa tultiin, kun tiedotustilaisuudesta irti päästiin ja kun Kirsillä tänne avaimet on. Sinä olet Kirsin »ottopoika», hän oli aikoinaan perustamassa nimikkoseuraasi.

Varoitit aikoinasi, ettei pidä sanoa ketään omaperäiseksi, ellei ole käynyt hänen kanssaan siellä, mistä hän on tullut. Ehkä ajatuksesi oli paljon kryptisempi, minä tosikkona tulin kotiisi.

Kirsiä vähän motkotuttaa. Hän on sitä mieltä, etteivät Viidan huushollissa emalimukit olisi pohjistaan noin tummiksi pinttyneet, huolehtivaa ja siistiä väkeä kun olivat. Pöytä on neljälle katettu, syvät lautaset ja emalimukit.

Ei pidetä kiirettä, istutaan, houkutellaan todellisuuden illuusio samaan pöytään. Sehän oli sinun syvin tavoitteesi, todellisuuden illuusion synnyttäminen. Tein laulun perhosesta/ ja henkäisin. Se lensi.

Ovipielessä, heti vasemmalla on puulaatikko, sellainen jonka päällä saattoi poikasena istuskella ja jalkojaan heilutella. Laatikolta kaksirinkiselle hellalle on käden ojentama, hellalta pöytään askel tai kaksi, eikä niitä askelia montaa tarvita, kun ollaan kammarin ikkunan ääressä. Verhojen lomitse, kattojen yli, piippujen vieritse voi päästää ajatuksensa karkuun. Niillä on Pyhäjärven selällä tilaa pyöriä. Sinä kaipasit kauemmaksi, sinulla oli äärettömyyden kaipuu.

Paljon jäi jäljiltäsi ladattuja rivejä, merkityksiin sidottuja riimejä ja ajatuksia. Jäi ehkä jokunen tekemättäkin, mutta ne viimeiset säkeet, ne olivat kuin kotona, tässä hellan ääressä muistin lämmössä tehtyjä. Ne olivat perillä olemisen runoja. Se niissä niin satuttaakin.

Pitkässä runossa Kesäyö, voimiesi päivinä tehdyssä, kerrot, miten tämän samaisen pöydän äärellä isä Emil pyytää lisää kalasoppaa ja äidillä on niin hyvä olla, että ihan itkettää ja lapsi enemmänkin kokee kuin näkee, miten äiti Alfhildin kasvot heijastuvat poreilevasta kalasopasta.

Komea mies, valmiiksi tehty

Tulin Pispalaan eilisen kautta, Kalevankankaan kautta, Väinö Linnan ja Veikko Sinisalon haudoilta. Toinen sinua tuki, toinen tulkitsi. Vuosi kuolemasi jälkeen Linna kirjoitti esseen Pysähtyneet myllynkivet. Nimi viittaa lyriikkasi toistuvaan symboliin myllyyn ja mylläriin. Ne kaksi muuta toistuvaa symbolia ovat uni ja pihlaja.

Väinön mielestä sielunmyllyssäsi oli ylä- ja alakivet. Näkyvintä sinussa oli maskuliininen temperamentti. Sitä itsekin korostit: »Komea mies, valmiiksi tehty.» Herkkyyden ja haavoittuvuuden visusti salasit. »Jonkun täytyy rakastaa minua, muuten en voi olla olemassa», kirjoitit Aila Meriluodolle. Näin myllynkivet sinua jauhoivat. Valmiiksi tehty mies kirjoitti Betonimyllärin, haavoittunut Onni-sikermän.

Linna kirjoitti, miten olit jyrkkä mies mielipiteissäsi. Kahta asiaa et kuitenkaan koskaan kritisoinut: Pispalaa ja lapsia. Kun pöydässä istuu näin, hellan suuntaan, näkee myös pihalle. Se oli leiveempi, kun tähän kuusivuotiaana muutit, 1922. Vielä on pihassa keinu ja pihlaja. Nikanderin vaari, äitisi isä, oli riitakielinen mies ja pääsitte muuttamaan Pispalaan vasta kun vaari oli ikivaiennut ja arkisopu tontille palannut.

Jospa siirtäisi kasarin syrjään ja virittäisi hellaan valkean. Ei tässä kylmä ole, mutta sydänlämpö puuttuu. Hellan päälle on viritetty naru ja narulla roikkuvat flanellipaita ja housut. Rajaportin saunassako te kävitte? Sehän on tuossa lähellä, Näsijärven puoleisessa rinteessä.

Sinulla oli omaperäinen korva. Äänteiden puhetta kuunnellen selvitit monta asiaa, kuten sen, että vihta on kuivattu vasta.

Paljon iloa unohtuu

Parempi jättää hella virittämättä. Realismi pysyy paremmin hyppysissä, kun romanttiset aatokset eivät lämpene. Se riski näissä illuusioistunnoissa yleensä on ja runoilijoiden seurassa erikseen.

Vaikka olit olympiaalinen mielikuvittelija, ei sinulta todellisuudentaju kadonnut, ote piti kuin koura kirveestä. Sinähän et voinut tietää, millainen elämästäsi tulee ja miten viimeiset rivit asettuvat kohdilleen ja miten istut ojanpenkalla Mäntsälässä kolariautosta ulos selvinneenä ja sanot »no nyt on pahin ohi». Niin sitten olikin.

Meistä tulee kaikkitietäviä kertojia. Luulemme tuntevamme koko sen tarinan, jossa sinä vaihe vaiheelta matkaasi teit huomisista tietämättömänä. Tällainen viisaus saattaa ajatusta viirata. Me änkeämme lukiessa itsemme rivien väleihinkin kuin tunkeutuisimme kellareihin etsimään kadonneita todisteita vielä suuremmasta draamasta ja tragediasta. Penkoessa unohtuu, että on ollut myös suvantoelämää, sellaisia »minulla on juuri nyt hyvä olla» -hetkiä.

Silloinkin oli varmaan hyvä hetki, kun ryntäsit pihalta tuosta ovesta sisään, yllätit Alfhildin kesken askareen ja sanoit: »Äiti, tee minulle pitkät housut. Minä menen oppikouluun.» Äitihän teki, tuolla kammarin nurkassa on edelleen Veritas-merkkinen ompelukone. Ja sinä pyrit, pääsit, kävit ja keskeytit. Syytä keskeyttämiseen ei kukaan vieläkään varmaksi tiedä.

Varmaa on, että pihlajan alinen pihakeinu oli lapsuuden muistojesi kirkkaita kohtia. Niin kovin helposti ja pyhäisesti sinä siirsit keinun tähtien pihoille Emilin ja Alfhildin tarkkailupaikaksi, mistä he saattoivat seurailla kotoista mäkeä ja tuttua väkeä.

Lauri, mikä mielesi rikkoi, suvun perimääkö kannoit? Sisarussarjassa oli muitakin mielenrikkoisia. Kuka salakuljetti sinuun tuon kosmisen ikävän, äärimmäisyyden kaipuun? Sinä pitelit toisella kouralla tähtitarhojen portinpielestä ja toisella Pispalan moreeniin juurtuneesta pihlajasta. Ja niiden välissä tuuli sinua riepotteli, tuuli, joka sinulle oli eteenpäin menon, elämän ja luovuuden symboli.

Olit seitsenpäisessä sisarussarjassa todellinen kuopus, ikäeroa Liisiinkin kuusi vuotta. Alfhildistä tuli maailmankaikkeutesi keskus, ja siihen kohtaan äiti pysyvästi jäikin. Kuka muu olisi niin ehdottomasti ja pyyteettömästi sinut hyväksynyt ja sinua rakastanut. Sait pitää hänet 33-vuotiaaksi, vuoteen 1949. Betonimylläri oli ilmestynyt kaksi vuotta aikaisemmin. Sen menestyksen ilon saatoit äidillesi lahjoittaa.

Kelpaanko minä, sinä ikäsi kyselit, vaikka et sitä ääneen huutanutkaan. Sitä me kaikki kyselemme.

Teksti: Risto Lindstedt/ SK

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Kootut runot, Lauri Viita

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *