Kuolema odottaa

Lukemattoman moni on kirjoittanut kuolemasta ja kuolemantulon haikeudesta. Ehkä toiveesta ja odotuksestakin, että kuolema tulisi. Moni on epäonnistunut, joko kuolema ei ollut kirjoittajalle riittävän läsnä tai on ajauduttu kuoleman patetiaan.

Parhaiten kuolemasta on kirjoittanut lyriikassa Bo Carpelan. Näin on todettava. Kenties sattumalta tai tarkoituksella ostin Bo Carpelanin postuumisti julkaistun Yötä vasten -runokokoelman. Sen on julkaissut Otava toissavuonna. Ajattelin, että lukemattomia palkintoja saaneen miehen täytyy kirjoittaa kuivasti, mutta mitä vielä.

Lentäessäni Suomen taivaan yllä ihastuin kokoelman toinen toistaan taitavampien runojen maailmaan. Ympäristö saattoi olla vastaanottavaisempi yläilmoissa kuin ankeassa Suomen talvessa. 

Kuoleman lähestyessä Carpelan ei tuntenut oloaan vapautuneeksi. Hänen näkemyksensä aiheesta on yksinäinen. Carpelan on ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija, joka toteavasti toteaa asioiden vain tapahtuvan elämän loppupuolella. Lapsuus on hänelle läsnä enemmän kuin se on ollut vuosina kauempana kuolemasta. Kuoleman täytyy tapahtua, mutta se on pakko.

Lukekaapa vaikka runo Vuorten yllä.

Vuorten yllä
äänetön.
Puiden latvoissa
hiljaisuus.
Metsän linnut
vaiti.
Pian
sinä.

Tai sitten runossa Hiljaisuus.

Hiljaisuus puiden välissä
yksinäistä ja nähtyä
että linnut ovat vaienneet
tyhjään lauluun, vähällä
vaieta ainiaaksi.

Vähän sanoja, mutta niin paljon kerrottavaa.

PS. Sitten hieman tökerösti tähän loppuun. Tutustukaa myös Facebook-sivuihini.

Comments

Teksti:Esa Pesonen
Avainsanat: Bo Carpelan, Yötä vasten

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *