Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Kristina Carlson, Herra Darwinin puutarhuriKohtaamisia Darwinin puutarhassa

Charles Darwinilla oli puutarhuri Thomas Davies. Häneen Kristina Carlson tutustui kirjoittaakseen romaanin kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Juuri edellisenä päivänä, viikkoa ennen Herra Darwinin puutarhuri -romaanin julkaisupäivää, kustantaja oli toimittanut taksilla lämpimäiskappaleet Kristina Carlsonille kotiin.

Tekijälle ne eivät enää olleet kovin lämpimiä, hehkun hetki oli maaliskuussa käsikirjoituksen valmistuttua. Kannesta, omasta ideastaan hän nyt iloitsee, syaniditekniikalla tehdystä valokuvasta. ”Sen on kuvannut Kentissä asunut Anna Atkins 1800-luvulla.”

”Voikukka”, Carlson sanoo kansikuvasta. Sen, taraxacum cum officinale, sen puutarhuri Thomas Davies varmaan tunsi, kenties olisi tunnistanut myös japaninkuunliljat, hosta lancifolia, jotka reunustavat Helsingissä Kumpulan kasvitieteelliselle puutarhalle nousevaa tietä.

Carlson pitää tästä paikasta, mutta vihreän muovipussin suojaan kääräisty tuorekirja, jonka kannesta nyt puhutaan, ei ole kuvaus puutarhoissa retkeilyistä.

Se on kertomus pienen kylän arkiteologiasta Kentin kreivikunnassa kaakkoisessa Englannissa viktoriaaniseen aikaan, 1870-luvulla. Herra Charles Darwin asuu Down Housessa, ja hänellä on puutarhuri, Thomas, se ulkopuolinen, outo Jumalansa pois käännyttäjä.

Rajattu aika, suljettu tila, mutta kyläläisten ajatukset ovat tuoreita samalla tavalla kuin ne ovat pysyneet lämpimäisinä sitten Lajien syntymisen ilmestymisen 1859.

Kiitän Carlsonia kirjasta: ”Olen ylpeä sinusta.”
”Kiitos, olen itsekin, vihdoin viimein.”

Se oli paljon lyhyempi kiitospuhe kuin kymmenen vuotta sitten Carlsonin kiittäessä saamastaan Finlandia-palkinnosta.

Erkki Liikasen ollessa diktaattorina sai Carlson Finlandia-palkinnon 1999 esikoisromaanistaan Maan ääreen. ”Pitkä tauko ei liity palkintoon, oli muita syitä. Olin silloin jo aloittanut seuraavan kirjoittamisen, mutta se meni pieleen. Julkaisemattomuus painoi. Oliko teos onnenkantamoinen vai olenko kirjailija? Sanoin Finlandian saadessani, ettei palkinto tee kirjailijaa, tuotanto tekee.”

”Kun ei julkaissut, ei voinut anoa apurahoja. En kehdannut. Oliko se kunniantuntoa vai tyhmyyttä, en vain kehdannut. Jatkoin kritiikkien kirjoittamista Suomen Kuvalehteen. Se tarkoittaa monen kirjan lukemista viikoittain. Kritiikinkirjoittaminen oli taas pois omasta kaunokirjallisesta työstä. Kun kirjailija pitää pitkän tauon, alkavat ääriviivat häipyä. Tiesin kuitenkin olevani olemassa, kun näin nimeni jatkuvasti lehdessä.” Carlson oli työskennellyt parikymmentä vuotta Suomen Kuvalehden toimittajana ennen kuin jäi vapaaksi kirjailijaksi.

Carlsonin työpäiväkirjan mukaan romaanin nimi syntyi 2003, samoin Thomasin hahmo, viitteellisesti. ”Kärsivällisyys ei edelleenkään ole ensimmäisiä hyveitäni”, Carlson sanoo. Toisaalta se tarkoittaa, että hän on nopea kirjoittaja, samalla lailla nopea kuin oli toimittajana.

Nopeuden erottaa aloittamisesta kynnys, ryhtymisen kynnys. Se madaltuu samassa suhteessa kuin aika teemoja kypsyttää, mutta se aika ei ole manipuloitavissa, ei edes kärsimättömyydellä. Ryhtyminen on malttamista, hitaus voimaa.

Kirjaa on kirjoitettu useissa paikoissa, ”mitä niitä nyt ehtii kuudessa vuodessa olla. Oli kuolleita kausia, muutamia lauseita, jotka kuitenkin olivat oleellisia, vaikka niitä silloin vähättelinkin”.

Carlson kävi 2006 Kentissä. ”Pelkäsin realismia, jos se kaatuukin päälle enkä osaakaan kirjoittaa.” Darwinin talossa hän ei kauan viipynyt sisällä, koska ei puutarhurikaan talossa oleillut. Carlsson kuleksi puutarhassa, missä kuleksiessaan Thomas taas ajatteli: ”Kauneinta kasveissa on niiden äänettömyys. Toiseksi kauneinta niiden liikkumattomuus.”

Yksi käynti Kentissä ei vielä riitä otteeseen kuvata suljettua, ulkopuolisuutta kaihtelevaa kyläisyyttä. Romaania on ilmiselvästi kirjoitettu myös paikoissa, missä ”juoru kulkee niin nopeasti, että naama muuttuu takapuoleksi”.

Carlsonilla on taipumusta sanoa pikemminkin suoraan kuin kaartelevin kaunokuvin, mutta se ei vielä valmenna aforistisiin lauseisiin, jotka nyt kirkastavat tekstiä, ja joita romaani on täynnä. ”Taivaalta voi pyytää apua, koska se on ainoa paikka, jossa ihmisiä ei ole.”
Hänellä ei ole aforismisäästötiliä mustakantisessa vihossa, mutta hän aloitti runoilijana ja se näkyy edelleen kaiken kattavana heijastuksena. Aforismien ohella se on läsnä välimerkkien käytössä ja käyttämättömyydessä, joilla rytmitetään lauseiden hengitystä, ”joka simuloi ajatusten vyöryä, ollaan sisällä ihmisten päissä, ei siellä ajatella välimerkkejä”.

Herra Darwinin puutarhuri on eksistentiaalisten kokemisten, pohtimisen kirja, ”sitä se minunkin mielestä on”; kaikilla henkilöillä – joiden kaikkien päissä tekijä on läsnä – on kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Herra Darwinia ei kylällä kuleksi, mutta Jumala on läsnä, ”kaiken lähtökohtana”, Carlson sanoo.

Hän muistaa rippipappinsa sanoneen – ”esitin varmaan nokkavan viisaita kysymyksiä” – miten älyn esteet ovat uskon tiellä. ”Vaikka romaanissa ollaan lähes 200 vuoden takaisessa Kentissä, ihmisten puheet ovat nykyaikaa. Tiedon ja uskon kysymykset ovat edelleen yhtä lailla läsnä. Thomaskin rukoilee epätoivossaan, vaikka ei edes usko, yksinäisyydessään ihminen tarvitsee Jumalaa, koska jollekin täytyy puhua.”

”Kirjassa yksilölle ei merkitse mitään, että Jumalaa yritetään poistaa evoluutioteorialla. Ihminen yrittää sovittaa, säilyttää yhtenäisyyden ja toivon.” Sitä yrittävät romaanissa myös kylän vapaat herrasmiehet kokoontuessaan mielipiteilemään.

”Eläinten kalloihin ei ole työnnetty mitään ylimääräistä, joka pysäyttäisi kesken juoksun tai lennon tai matelemisen. Ihminen on ainoa eläin joka ihmettelee minne on menossa ja miksi. Pysähtyy kuin seinään ja kyselee. Minä luulen, että joku kylmäpäisempi laji kuten rotat ottaa vallan.”

”Yksinkertainen sielu uskoo puhtaasti, koska ei kykene muuhun.”
”Mutta tiedon myrkyttämä usko ei enää herää henkiin.”

Jumala ei ole ainoa, joka on läsnäytynyt pienessä kylässä Kentin kreivikunnassa. Carlsonin kirjassa luonto tulee iholle. Se on iholla tavassa, jolla Alice asettelee krysanteemeja maljakkoon, ”nehän olivat leikkokukkia” (olkoon vaan) tai miten rusakot keväällä ilmestyvät sänkipellolle metsänrajaan, ”rusakot tulivat tekstiin Saksasta” (tulkoot vaikka Kuala Lumpurista). Kuva on tarkka, ellei peräti puhdas, vaikka ”ei puhdasta olemista”, Kristiina sanoo, ”voi sanojen avulla kuvata”.

”Luonnosta kirjoittaessani yritin välttää deskriptiivisiä verbejä, jotka tuovat kuvaan ihmisen näkökulman. Se on yritystä antaa luonnolle oikeutensa ilman, että ihminen tulee väliin selittämään.”

Ja niin ”kissa hyppää kaatuneen puunrungon yli märkään heinään uponnut laho oksa rasahtaa, silmänräpäyksessä rusakot ponnahtavat loikkaan, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, ne hyppivät metsään, ja korkealla liitävä haukka näkee allaan pellon jonka mullasta vaaleanruskeiden kuivien korrentynkien välistä pistävät vihreät teräväkärkiset oraat”.

Ja sitten, jatkossa, entä nyt? Jatko on selvä, se aukeaa kuin veen vana. Hän on pyöräilevä tänäänkin Kumpulan maauimalaan. ”500 metriä”, Carlson sanoo, ”sen verran yleensä”.

Teksti: Risto Lindstedt

 

Artikkeli on aiemmin julkaistu Suomen Kuvalehdessä.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Herra Darwinin puutarhuri, Kristina Carlson

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *