Kohtaamisia: Esikoiskirjailija Satu Taskinen

HETKI ENNEN kauppahallin ovea ja tapaamistani Satu Taskisen kanssa keksin: meidänhän täytyy mennä etsimään täydellinen paisti! Sitä jäljitetään myös Taskisen esikoiskirjassa. Paisti on yksi keino kuulua joukkoon.

Ennen paistinmetsästystä pyydän Taskiselta hallin kahviossa anteeksi, että en ole vielä ennättänyt aivan hänen kirjansa viimeiselle sivulle. Tapaamismahdollisuus tuli niin yllättäen.

”Sitten en paljasta, mitä siinä tapahtuu!”, reippaan oloinen Taskinen lupaa. Eikä vaikuta yhtään pahastuneelta.

TÄYDELLINEN PAISTI -romaanin (Teos, 2011) päähenkilö on Wieniin muuttanut suomalaisnainen, joka kokee ankaria sopeutumispaineita arjessaan. Miten pukeutua, miten sisustaa, miten puhua oikein. Päänsisäiset ylikierrokset laukaisevat hänet antamaan hintavirheestä vimmaisen vihaista palautetta supermarkettiin.

Tarve tulla hyväksytyksi kilpistyy ruokaan. Päähenkilö päättää kokata itävaltalaisen aviomiehensä äidille ja siskolle sen vaativimman aterian kaikista: sianpaistin. Homma menee yliyrittämiseksi.

”Päähenkilö yrittää etsiä ratkaisuja järjellä, omat halut ja tunteet puuttuvat.”

Väistämättä mieleen tulee, että Taskinen kirjoittaa tässä omasta elämästään – hän on asunut jo useita vuosia Wienissä. Taskisen mukaan hänellä ei oikeastaan ole ollut sopeutumisvaikeuksia eikä -paineita.

”En ole ikinä edes tehnyt sianpaistia, enkä edes yritä!”

Mistä sitten ajatus tähän kirjaan? Yksinkertaisesti siitä, että ruoka ja yhteisöön kuuluminen ovat tärkeitä. Niistä oli hyvä lähteä kehittämään tarinaa.

”Ruoka on jo geeneissä. Ja sianpaisti on kuin joulukinkku suomalaisille.”

KOLMAS romaanin punainen lanka on sen nimen mukaisesti täydellisyys. Niin tuttua meille kolmekymppisille nuorille naisille! Virheet eivät ole kovassa kurssissa.

”Kuin menisi kaappiin eikä uskaltaisi tulla ulos ennen kuin on täydellinen. Siinä menee valtavasti resursseja hukkaan”, Taskinen harmittelee. Tämän hän huomannut työssään aikuiskouluttajana. Ihmisten paineet suorittaa elämää ilman erheitä näkyvät siinäkin.

TASKISEN tie Itävaltaan on se tavallinen tarina: poika tapaa tytön. Wienissä nuoruuden kirjoittamisharrastus lähti uudelleen lentoon, ja esikoisteos alkoi muotoutua pienissä palasissa päivätyön ohella. Oppia Taskinen haki välillä Orivedeltä ja kirjoitti juttuja avustajana muun muassa Nuoreen Voimaan, Voimaan ja viime vuodesta lähtien Parnassoon.

”Se, että on ihan toinen arki on hyvä asia. Tekstin näkee ihan toisella tavalla.”

Taskinen on opiskellut Helsingin yliopistossa teoreettista filosofiaa ja germaanista filologiaa. Haaveissa siinsi lapsena pianistin ura. Kirjallisuus otti musiikista voiton.

”Kirjoittaminen on ihanaa, koska siinä voi harjoitella tekniikkaa ammattimielessä aikuisenakin”.

Tekniset harjoitteet jatkuvat. Esikoinen tuntui sen verran hyvältä, että Taskinen kirjoittaa jo toista kirjaa. Hän haluaa jatkaa yksilön ja ryhmän suhteiden sekä erilaisuuden käsittelemistä.

”Katuminen ja virheet kiinnostavat aiempaakin enemmän. Ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Sen kanssa painiskelu on kiehtovaa”.

Lähdemme etsimään täydellistä paistia.

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: esikoiset, ihmiset & ilmiöt, kirjat, lukeminen, romaani, Ruoka, syksy, uutuudet

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *