Kerjäläinen, jänis ja romanialainen menopeli

Mistä aloittaisin, hauska tavata, jännittää. Tänään on muuten kansallisen epäonnistumisen päivä, siis paras päivä tehdä ensimmäinen päivitys.  Nyt mielessäni pyörii mutkikkaita ajatuksia ja tämä ihana projekti, kirjablogi. Ja minä olen kova jännittämään.

Tässä minä olen, siis vähän vänkyräinen mielenmaisemani:

Bukarestin puistossa
Bukarestin puisto, Romania, huhtikuu 2011

 

Tai kenties nämä sykkyräiset johdot Bukarestin kadulla toimivat havainnekuvana pääni rakenteesta (myös puolisoni voisi allekirjoittaa tämän):

Bukarestin kaduilla
Hyvin toimii. Seikkailujani Bukarestin katuviidakossa.

Koska nyt huomasin, että tämän sivuston esittelytekstistäni tuli tiivissanainen (usein olen sellainen), minun olisi kai syytä kertoa lisää itsestäni.

Olen kolmekymppinen toimittaja, jolle kirjoittaminen on työ ja elämä. Olen siis onnellisessa asemassa, vaikka tänä aamuna kello 6 en muistanut sitä hapuillessani ensin pimeydessä silmälasejani (näkö -5,5, joku sanoi joskus että luen liikaa mutta en minä uskonut), jonka jälkeen haparoin keittiössä etsien espressokonetta ja valonkatkaisijaa, jonka jälkeen valitettavasti kaadoin haarukat ja lusikat kuivauskaapista tiskialtaaseen. Aamulla maailma on äänekkäämpi, kömpelömpi ja terävämpi kuin muulloin.

Romanialainen menopeli
Tämä ei ole minun autoni, mutta ei kaikilla muillakaan mene putkeen.

Matkustan aina kun voin, matkalaukkujen, kirjojen ja kahvin kanssa. Tulin riippuvaiseksi espressosta Italiassa, rakastan kahvi- ja suklaakauppojen tuoksua ja raksuttavaa tunnelmaa.  Testailen erilaisia kahvipapuja ihan vain ihanana harrastuksenani. Pienimuotoisena tavoitteenani on myös lukea kirjoja kaikista maailman kolkista. Tällä kertaa tuo kolkka on Romania, tai oikeastaan Romania Suomessa.

Viimeiset päivät laukussani on matkustanut Kerjäläinen ja jänis (Siltala 2011), Tuomas Kyrön uusin. Sitä kirjaa odotin jo kesällä, niin kuin on helppo odottaa sellaista josta jo melkein tietää pitävänsä.

Retkellä
Vein Kerjäläisen ja jäniksen retkelle Hesperian puistoon.

Tänään olen miettinyt Vatanescua, romanikerjäläistä Kyrön kirjassa. Hän on niin herttainen, liikuttava, tahaton koomikko omassa elämässään. Romanikerjäläisellä ja citykanilla on sama kohtalo. Kaksi yhteiskunnan hyljeksimää kulkuria, minun mielestäni kaikkien pitäisi tuntea heidät. Nyt olen huomannut, että minulle taitaa tulla ikävä Vatanescua, sillä tavalla kuin joistain kirjojen henkilöistä on vaikea päästää irti. Maailma tarvitsee enemmän inhimillisyyttä, kaniuttakin ehdottomasti. Miten saisikin luotua uuden kielen, joka on yksinkertaista ja merkityksiä täynnä:

”Kun kolikko putosi, kiitollisuus piti ilmaista minimaalisella päänliikautuksella. Ei sanoja, ei etenkään englanniksi, näin Jegor oli opettanut. Oli pysyttävä roolissa, esitettävä ihmistä, joka ei ole mistään kotoisin, joka ei mitään ymmärrä eikä osaa. Oli säilytettävä yhden käsivarren ja kahden kulttuurin mittainen etäisyys, kerjäläisen ja almun antajan oli oltava toisilleen toiset. Tuttuudesta seuraisi sopeutuminen, molemminpuolinen ymmärrys ja ratkaisu. Bad for business.”

Olen myös miettinyt sitä naista, joka on istunut Pasilan Alepan edessä pahvimuki kädessään. On lokakuu, hänen kätensä ovat varmaan kylmät. Hänellä ei ole kania. Hänenkin tarinansa on edessäni, enkö muka huomaa. Ihmisiä on vaikeampi lukea kuin kirjaa.

Tänään minä leiriydyn syyslenkin jälkeen sohvalle. Otan Vatanescun kainalooni, ja mahtuu siihen yksi kanikin. Aina pienten ihmisten ja jänisten puolella.

[embed http://lukeminen.fi/kirjat/kerjalainen-ja-janis]

Comments

Teksti:Heidi Ylitalo
Avainsanat: jänikset, Kerjäläinen ja jänis, kerjäläiset, kotimainen kaunokirjallisuus, Romania, Tuomas Kyrö

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *