Kenen elämä on kertomisen arvoinen ja muita tarinoita

Tässä taannoin sähköpostiini tuli tiedote, jossa eräs yrittäjä kertoi kirjoittavansa ihmisten elämäkertoja palkkiota vastaan. Eli jos joku haluaa elämäntarinansa kansien väliin, eikä itse osaa kirjoittaa, tämä heppu tekisi homman hänen puolestaan. Muutamalla tonnilla. Palvelua ilmiselvästi markkinoitiin ikäihmisille niin kuin luontevinta on tyyliin nyt lastenlapsille elämäsi talteen.

Yleensä on totuttu siihen, että elämäkertoja kirjoitetaan edes jonkun tason julkkiksista, sotasankareista tai jollain muulla tavalla puumerkkinsä maalliseen vaellukseemme tehneistä ihmisistä. En osaa sanoa, onko tämä nyt uusi ilmiö, että tavallisista ihmisistä tehdään elämäkertoja. Markkinoinnissa ei ainakaan luvata muuta kuin että tarinasi talteen.

Yhtään tavallisen ihmisen elämäkertaa ei ole käsiini vielä tähän päivään mennessä kulkeutunut, mutta muuten elämäkertoja julkaistaan todella paljon, rohkenisin väittää, että jopa hitusen liikaa. Tunnetuimmista persoonista tehtaillaan elämäkertoja, jotka ovat jo varsin puolivillaisia kyhäelmiä ilmiselvästi helppo raha mielessä tehtailtu. 

Mieleen tulee, että onko ajassamme jotain, että kaikki haluavat jollain tavalla näkyä ja kuulua. Epäilen, että nykyiset ikäihmiset eivät ryntää suinpäin teettämään itsestään elämäkertakirjaa, mutta annas olla, kun Facebook-sukupolvet ikääntyvät. Itseään on totuttu tuomaan esiin ja kynnys tarinansa kertomiseen on huomattavasti matalammalla.

Itse koen aika kiusallisena ajatuksen, että teettäisin itsestäni elämäkertakirjan. Ensinnäkään en usko, että kykenisin olemaan itseni suhteen riittävän armoton tai edes rehellinen (vaikka kaikenlaista on tullut koettua), jos itse olen maksumiehenä ja saan määrittää mitä minusta kirjoitetaan. Mikään kun ei ole surkeampaa kuin elämäkertakirja, joka paljastaa ihmisestä vain siloitellun totuuden.

——————–

Sitten muihin asioihin. Kirjailija Heikki Turunen avautui muutama viikko sitten Facebook-sivuillaan turhautuneena, kun koki, ettei kustantaja mainostanut hänen tuoretta, hyviä arvosteluja saanutta Tie, totuus ja elämä -kirjaansa riittävästi. Tuttuun räväkkään tyyliinsä hän näin kiltisti tiivistäen ilmaisi, ettei kansankirjailija enää kelpaa kustantajan markkinointiohjelmiin.

Heikin kanssa on pakko olla samaa mieltä. Kustantajan kuin kustantajan markkinointikatalogeja kun romaanikirjallisuuden ollessa kyseessä selailee, tuntuu, että eniten tilaa saaneet kirjailijat ovat joko kauniita tai komeita, yhden tai useamman akateemisen loppututkinnon omaavaa ihmistä.

Mielestäni tilanne on hiukan huolestuttava, onko tämän päivän kirjallisuusmaailmassa enää tilaa kansanmakuiselle räväkälle duunari- tai maalaiskirjailijalle, joka ei ajattele ja kirjoita niin kuin akateeminen ihminen ajattelee ja kirjoittaa.

Vai onko jo niin, ettei tavalliselle kansalle enää etsitä kirjallisia idoleita? Onko kallepäätalot ja väinölinnat jo unohdettu? Nykylinja ei rohkaise korpi- tai duunarikirjailijoita lähestymään kustantajia. Tai jos lähestyvätkin, kiinnostutaanko heistä. Saatamme hyvinkin menettää lahjakkuuksia, jos tärkeintä on ulkonäkö ja koulutustaso, varsinkaan jos itsekin akateemiset kustannustoimittajat eivät edes tunne maailmaa, josta kirjailija kirjoittaa.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: elämäkerrat, Heikki Turunen

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *