Kauko Röyhkä kirjoitti vaihteeksi sotaromaanin

Kauko RöyhkäKauko Röyhkän uusin romaani Kesä Kannaksella on sotakirja, joka sijoittuu jatkosodan loppuun vuoteen 1944. Röyhkä hakee koluttuun aiheeseen uutta tulokulmaa riisumalla sotaan liittyvän perinteisen sankarimyytin.

Sota ei ole Röyhkälle uusi aihe. Finlandia-ehdokkaanakin ollut Kaksi aurinkoa vuodelta 1996 käsittelee samaa aihepiiriä. ”Sota on kiinnostanut minua. Kesä Kannaksella kertoo kaukopartiomiehistä. Heille syntyy ongelma, kun he ottavat kesken kiivaimpien taistelujen vangiksi venäläisen naissotilaan. Miehet eivät tiedä mitä tehdä vangille. Jos he päästäisivät vangin vapaaksi, se paljastaisi heidät viholliselle. Toisaalta vankia ei voi oikein tappaakaan. Tilanne on vaikea”, Röyhkä kertoo.

Suomessa on kirjoitettu valtavat määrät kirjallisuutta viime sodista. Kaukopartiomiesten seikkailuista on luettu aina Kansa taisteli –lehdistä kaunokirjallisuuteen. ”Kesä Kannaksella oli alun perin elokuvakäsikirjoitus. Suunnittelimme elokuvaa yhdessä ohjaaja Aku Louhimiehen kanssa. Halusin kirjoittaa Kannaksen jatkosodan loppuvaiheen taisteluista, koska ne tapahtuivat todella ahtaalla alueella. Metsiä ja piilopaikkoja oli vähän. Alue oli täynnä venäläisiä. Tilanne oli suomalaisten kaukopartiomiesten näkökulmasta klaustrofobinen. Vihollinen oli todella lähellä koko ajan. Suomalaiset piileksivät ojissa ja vattupensaissa ja tekivät tihutöitään. Nämä olivat aivan uskomattomia tapahtumia.”

Röyhkää alkoivat kiinnostaa kaukopartiomiehet ihmisinä ja hän perehtyi heidän taustoihinsa suomalaisen sotakirjallisuuden kautta. Monet heistä olivat taistelleet 1918 valkoisten puolella ja heillä oli suojeluskuntatausta. Moni kuului myös AKS:aan eli Akateemiseen Karjala-seuraan, joka oli ylioppilaiden ja akateemisen eliitin kansallismielinen järjestö. AKS:n fasismin katkuisessa ilmapiirissä haaveiltiin Suur-Suomesta.

”Osa tästä joukosta osallistui sodan jälkeen asekätkentään. Jotkut päätyivät myös palkkasotureiksi aina Vietnamin sotaa myöten. Kyseessä oli siis melko seikkailuhenkinen porukka.”

Kesä Kannaksella ei sijoitu pelkästään rintamalle. Sotilaiden vaiheita seurataan kotirintamalla lomilla Helsingissä ja Viipurissa. Sodan aikaista siviiliarkea kuvataan myös naisten näkökulmasta. Heidän kohtalonsa nivoutuvat kaukopartiomiesten vaiheisiin. Sotilailla sota on mennyt veriin ja ihmissuhteet saavat julman intohimoisia piirteitä.

Röyhkä kuvaa siviilielämää elävästi ja uskottavasti. ”Minua kiinnosti myös kotirintama. Oli mielenkiintoista perehtyä sodan aikaisen Helsingin arkeen ja lukea esimerkiksi elintarvikesäännöstelystä.” Osa kotirintamakuvauksesta sijoittuu Lappiin, koska osa kirjan henkilöistä on sieltä kotoisin. ”Luin tätä varten muun muassa Erno Paasilinnaa, joka on kirjoittanut Lapin historiasta. Aina kun kirjoittaa historiaan sijoittuvasta aiheesta täytyy ottaa paljon dokumenttikirjallisuutta haltuun. Tällaisen kirjan kirjoittaminen on työläämpää kuin tutummasta aiheesta kirjoittaminen, mutta se on mielestäni hauskaa, mielenkiintoista ja palkitsevaa.”

Kesä Kannaksella ei olisi Röyhkän kirja ellei siinä olisi Röyhkälle tyypillistä brutaaliutta. Henkilöiden ankaraa arkea kuvataan realistisesti eritteitä ja hiuskarvoja myöten. Huumeiden ja homoseksuaalisuuden kaltaiset suomalaisen sotakirjallisuuden tabut tuodaan esiin kiihkottoman toteavasti osana sota-ajan normaalia arkea. ”Sota ei olisi sotaa ellei se olisi brutaalia. Nyt kun sodasta on kulunut tarpeeksi kauan, aletaan sen negatiivisista puolista puhua entistä avoimemmin. Sodanvastaista kirjallisuutta alettiin kirjoittaa 1960-luvulla. Paavo Rintalan Sissiluutnantti on merkittävä teos tuolta aikakaudelta. Se on minulle esikuvallinen teos, jossa on sotilaat pohtivat moraalisia kysymyksiä. Minun kirjani sotilaat eivät pahemmin pohdi. Joku on ehtinyt käyttää heistä termiä tunteeton sotilas. Kuvaan ihmisiä, jotka yrittävät pysyä hengissä.”

Kun kirjoittaa sodasta, veteraanijärjestöt ovat varpaillaan ja kirjailija sijoitetaan pasifismin, isänmaallisuuden ja sankarimyyttien muodostamaan kansalliseen hetteikköön. ”Kesä Kannaksella ei edusta mitään näistä. En ota noihin asioihin mitään kantaa. Lukija saa itse pohtia mitä sota on tai haluasiko itse lähteä sotimaan.” Sota paljastaa ihmisistä jotain. Jos samat henkilöt olisi sijoitettu 2000-luvun Matinkylään olisi asetelma erilainen. ”Halusin kuvata erilaisia ihmiskohtaloita äärimmäisissä tilanteissa. Kukin voi miettiä, miten itse selviäisi vastaavanlaisissa oloissa. Kyse on täysin arvaamattomista olosuhteista. Se on jännittävää kirjailijan näkökulmasta.”

Röyhkä osaa luoda jännitystä nimenomaan toiminnan kautta. Tämä saattaa tulla yllätyksenä lukijalle, joka on lukenut Röyhkän urbaaneja kirjoja, joissa kerrotaan rockista ja tytöistä. ”Kaukopartiomiesten kuvaaminen on jo lähtökohtaisesti täynnä traagisia käänteitä ja draamaa.” Röyhkä kuvailee kirjansa päähenkilöitä nasevasti. ”Päähahmoja ovat ylikersantti Kaskisuo ja hänen rakastajattarensa Elvi. Koetin kuvailla Lapista Helsinkiin tullutta tyttöä, joka puhuu kirjakieltä ettei oma murre paljastuisi. Hän rakastuu komeaan Kaskisuohon, joka on aika outo tapaus.

Kysymyksessä on siis onneton rakkaustarina. Venäläisen tytön Darjan kautta kuvaan sotaa venäläisestä näkökulmasta.” Kannaksella toimivista sotilaista Lapin jätkä Kettula ei omaa mitään poliittista kantaa. Kirjassa käydään Lapissa kaksi kertaa sodan aikana ja sodan jälkeen, jolloin saksalaiset ovat polttaneet paikan. ”Perehdyin siihen kuinka kivikautiseksi Lappi oli tuhottu ja kuinka vaikea siellä oli liikkua. Elämän alkukantaisuus oli kiehtovaa. Lapin jaksoissa mennään jo lähelle Jack Londonin maailmaa.” Lappi on Röyhkälle läheinen aihe, koska hänen sukunsa on sieltä kotoisin. Hän on myös käynyt Lapissa vaeltamassa.

Röyhkä ei halua uudeksi Väinö Linnaksi, mutta sanoo arvostavansa useita suomalaisia sotakirjailijoita. ”Olen tietysti lukenut Tuntemattoman sotilaan ja lisäksi Veijo Merta, Samuli Parosta ja jo äsken mainittua Paavo Rintalaa. En kuitenkaan usko että juuri Kesä Kannaksella –tyyppistä sotakirjaa on kirjoitettu aikaisemmin. Tämä on kolmannen polven sotakirja. Väinö Linna kirjoitti kunnioittaen omia sotakavereitaan. Hän haki toverihenkeä, erilaisia ihmistyyppejä ja sodan realismia. Linna toi isänmaallisen kiihkoilun vastapainoksi realistisen kuvan suomalaisesta sotilaasta kuuluen ensimmäiseen polveen. Toisen polven Rintala, Meri ja Paronen kirjoittivat 1960-luvulla sodanvastaista ja sodan absurdiutta kuvaavaa kirjallisuutta. Minun kirjastani on riisuttu kaikki aatteet pois. Jäljelle jää vain hengissä pysyminen. Kirjani ihmiset ovat kuin rottia, jotka yrittävät vain selvitä.”

Kesä Kannaksella on toteava, mutta elävä ja jännittävä sotakirja. Kauko Röyhkän kirjallisen tyylin lisäksi tarinaa pitää kasassa kirjan punainen lanka. ”Haluan sanoa tällä kirjalla, että ihminen on uskomaton olento joka selviää mitä uskomattomimmista tilanteista. Kyse on voimakkaasta elämänhalusta. Ehkä kyse on evoluutioteoriasta. Charles Darwin on syntynyt samana päivänä kuin minä tosin 150 vuotta aikaisemmin. Olen aina ajatellut meissä olevan jotain samaa”, toteaa Röyhkä ja puhkeaa tuttuun ilkikuriseen nauruunsa.

Kirjakauppa Suuri Kuu

Comments

Teksti:Milla Soikkeli
Avainsanat: elämänhalu, kirjailija, kirjallisuus, kirjat, kotirintama, Lappi, sota, sotakirjallisuus, sotilaat, Vietnamin sota

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *