Kate Mosse: Krypta

Kate Mosse, KryptaKate Mosse: Krypta (Otava)

En yleisesti ottaen ole kauhean innostunut jännityskirjallisuudesta, mutta toisaalta olen kiinnostunut historiasta ja mystiikasta. Kun valitsin tämän teoksen kuukauden kirjaksi, odotin sen olevan pinnallinen, mutta viihdyttävä ja koukuttava. Osaltaan odotukseni täyttyivät, mutta kirja ei kuitenkaan tempaissut minua mukaansa siinä määrin kuin olin etukäteen ajatellut. Ihan kelpo viihderomaani tämä kuitenkin oli.

Pitkitetty seikkailu Etelä-Ranskassa

Kuten kuvaan sopii, Kryptan henkilöhahmot olivat melko paperisia. ”Hyvät” olivat lähes poikkeuksetta kauniita tai komeita ja hyveellisiä, ”pahat” taas kauttaaltaan vastenmielisiä. Kun heti ensimmäisellä sivulla kuvailtiin Léonien ”hätkähdyttävän kauniita kasvoja”, ajattelin että niinpä tietenkin – viihdekirjallisuudessa sankarittaret tuntuvat aina olevan poikkeuksellisen kauniita.

Lopulta olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt nimenomaan Léonien suhteen: hänen kauneutensa ei määrittänyt hänen henkilöään eikä Léonie ollut se aivan tyypillisin kaunis, mutta oikukas punapää. Hän oli suloinen, mutta kuitenkin ihmismäinen, ajoittain ujo ja epävarma. Kovin monia yllätyksiä tai moniulotteisuutta henkilögalleriasta ei kyllä löytynyt, mutta eiväthän tällaiset kirjat sen varaan rakennukaan.

Kirjailija oli varmasti käyttänyt paljon aikaa taustatietojen tutkimiseen, ja kirjassa oli mielenkiintoista tietoa esimerkiksi historiasta ja taroteista. Tapahtumien sijoittuminen mystiseen Etelä-Ranskan vuoristoon vetosi minuun, vaikka lukupiirissä alkaakin Ranskaan liittyvien kirjojen kiintiö olla vähitellen täynnä…

Juonikin oli kivasti rakennettu, mutta se ei kuitenkaan saanut minua koukkuun ja ahmimaan tätä mittavaa romaania kuin ajoittain – ensimmäisen kerran joskus puolivälin tienoilla tai jälkeen ja toisen kerran ihan loppusivuilla.

Yleisesti ottaen loppua olisi voinut kyllä tiivistää runsaastikin. Pyhäinpäivän aaton ampumisvälikohtauksen jälkeen tarina lässähti ja tuntui pitkitetyltä. Selkeä loppuhuipennus ja kirjan päättyminen siihen olisi tuntunut minusta jännittävämmältä kuin tällainen tarinan edelleen jatkuminen ja jatkuminen. Ja jatkuminen.

Myös Debussyyn liittyvä sivujuoni tuntui turhalta. En ole ihan varma, olisiko romaanista jäänyt puuttumaan mitään oleellista, jos Vernierin sisarusten tuttavuus säveltäjän kanssa olisi jätetty kokonaan pois ja Meredithin tutkimuskohteeksi valittu jotakin muuta. Tai miksei Meredith olisi voinut Debussyakin tutkia, mutta sen olisi voinut ohittaa vielä ylimalkaisemmin.

Minulle jäi sellainen kuva, että kirjailija oli mahdollisesti teoksen kehittelyn alussa keksinyt jostakin Debussyn, eikä sitten osannut päästää hänestä irti, vaikka säveltäjän rooli jäi lopulta tarpeettomaksi. En tiedä, onko kustannustoimittaja huomannut tätä, mutta olisi ainakin pitänyt. Tai sitten minulta jäi havaitsematta jotakin oleellista. Kertokaa ihmeessä, jos keksitte hyvän syyn siihen, miksi Debussy oli mukana!

En ole lukenut Mossen aiempaa romaania Labyrintti, mutta kuukauden kirjaa valitessani sain nettiä selailemalla sen kuvan, että esikoista pidetään yleisesti sitä seurannutta Kryptaa parempana. Harkitsin Labyrintin valitsemista kesäkuun varjokirjaksi, mutta päädyin lopulta ennakkotietojen perusteella kyseisen genren (”tutkiva fiktio”, jossa käsitellään historiaa, uskontoa ja mystiikkaa) hieman toisenlaiseen edustajaan.

Olen lukenut Da Vinci -koodin, ja monella tapaa Krypta muistutti sitä, vaikkei aihe ollut yhtä sensaatiomainen. Mielestäni teoksesta myös huomasi, että sen on kirjoittanut nainen. Sanon tämän naisena positiivisessa mielessä, mutta mieheni kysyessä, pitäisikö hän Kryptasta, arvelin samasta syystä, ettei välttämättä yhtä paljon kuin esimerkiksi juuri Dan Brownin kirjoista. Tai sitten syy arveluuni löytyy itse kirjasta eikä kirjoittajan sukupuolesta.

En taitaisi lopulta suositella Kryptaa paljon muillekaan, vaikka sinällään kirja toimi viihteenä ihan kohtalaisen hyvin. Tiivistäminen olisi ollut paikallaan, mutta juonikin olisi voinut olla jännittävämpi. En ole lukenut tätä genreä paljon, mutta olettaisin sille olevan tyypillistä tarinan voimakas imu niin, että lukemista on vaikea lopettaa. Harmi, kun minulle ei käynyt niin Kryptan kanssa.

Taroteista tämä kirja kyllä sai kiinnostumaan aiempaakin enemmän!

Ellit

 

Comments

Teksti:Karoliina
Avainsanat: Kate Mosse, Krypta

Kommentit

Labyrintti oli mielestäni todella mukavaa luettavaa, ja päädyin iki-ihanaan Carcassonneen ja lähiseudun upeiden kataarilinnojen raunioillekin vain kirjan ansioista. Siksi Krypta olikin aikamoinen pettymys ennakko-odotusten jälkeen, ei enää ollenkaan yhtä ”koukuttava”.

No totta turiset, Annika. Suorastaan sääliksi kävisi jotain kirjallisuudenopiskelija-raukkaa, joka saisi tehtäväkseen Kryptasta vaikka pienenkin analyysiharjoitelman; juonen rönsyjä, viitteitä ja symboleja on yli kuudellasadalla sivulla.:-)

Joo, kerrottiin kyllä, että Meredithin äiti oli hullu ja hukuttautui. Uteliaana ihmisenä olisin vain halunnut tietää miksi. Tapahtuiko jotain, mikä aiheutti hukuttautumisen? Ja kuuliko Meredithin äiti päässään samanlaista kuiskintaa kun Meredith Domain de la Cadessa? No joo, nämä ovat vain tällaisia pikku yksityiskohtia, jotka on jätetty kirjassa mainitsematta.

Voi olla Stella, että Mosse on nostanut tarkoituksella Virginia Woolfin esille. Ehkäpä senkin takia, että Woolfin elämästä tehtiin vasta muutama vuosi sitten menestysleffa (Tunnit) – Woolfin itsemurha on siten tuttu ns. suurelle väkijoukolle. En tiedä sitten, onko tuollainen vertaus Woolfin kuolemaan jopa kliseinen – oikeasti, kuka tavan tallaaja keksii kävellä järveen taskut täynnä kiviä?

Varmaan Woolf tuotiin esiin intertekstuaalisessa mielessä, aivan kuten Da Vinci -koodikin. Tuo kirja kaikkine haaroineen on vain niin rönsyilevä paketti, että on hankala miettiä noiden intertekstuaalisten viitteiden tarkoitusperiä. On aika paljon sulattelemista tuossa kirjassa, vai mitä?

Tuosta kalanhajusta vielä. Ja merestä. Voisiko olla niin, että se liittyy myös jotenkin tähän ”ilma, vesi, tuli, maa”-teemaan, joka toistui Kryptan juonessa? Nehän ovat vanhojen uskomusten mukaan alkuaineita.

Ja muutenkin kirjassa leikiteltiin minusta ihan kiitettävästi eri aistihavainnoilla. Oli kuuloaistiin vetoavaa kuiskailua, tuulen suhinaa (ilma) ja musiikkia, oli näkohavaintoina upeita maisemakuvauksia (maa), oli kynttilöitä, soihtuja, palaneen käryä ja kartanon polttoa (tuli), sekä tulviva joenuoma, järvi ja meri ja kalanlöyhkä (vesi). Oli hedelmäistä viiniä ja herkullisia ravintola-annoksia maisteltavaksi jne. eli kirjan teksti oli mielestäni erittäin ”aistipitoista”.

Veteen liittyy myös Meredithin äidin kuolema. Kirjassa kerrotaan, että hän kuuli erilaisia ääniä päässään, oli siis diagnoosin mukaan ”hullu” tai vastaavaa, ja teki itsemurhan hukuttautumalla, aivan kuten Virginia Woolf. ”Hän (Meredith) muisti biologisen äitinsä astelemassa Michiganjärveen taskut täynnä kiviä.” (s.205)

Jossain toisessa kohdassa mainitaankin Virginia Woolf, mutta en nyt löydä sitä kohtaa enää. Olisikohan tässä taas intertekstuaalinen viittaus, höh? Woolfhan oli englantilainen kirjailija (esim. ”Oma huone” ja ”Majakka”) ja feministi. Myös Kate Mosse on pyrkinyt nostamaan naiskirjailijoitten arvostusta perustamalla Orange-kirjallisuuspalkinnon.

Voi olla. Kyllä mullakin on tosi hämärä mielikuva, että se ois jossain mainittu, mut en löytänyt enää sitä kohtaa.

Noita langanpätkiä todellakin jäi roikkumaan. Monia. Hutaisten tehty tai toimitettu – ehkä on ollut työn ja tuskan takana saada materiaali karsittua näinkin lyhyeksi kirjaksi, ja sitten on jäänyt oleellisuuksiakin pois.

Hitsi, kun lukemisesta on jo sen verran aikaa, etten muista ulkoa, mutta minulla on sellainen mielikuva, että Amodeuksen ja kalanhajun yhteys mainittiin jossain. Olisiko kyseinen paholaisen ilmentymä liittynyt jotenkin mereen tms.?

Yhdyn Annikan mielipiteeseen, monia irrallisia langanpätkiä jäi ilmaan roikkumaan. Yksinkertaisesti tarinaan oli ympätty liian paljon asiaa. Voisin kuitenkin suositella Kryptaa kenelle tahansa kesälukemiseksi. En nimittäin itse millään tasolla kiintynyt kirjaan tai samastunut henkilöihin eikä kirjan mahdollinen kriittinenkään arvostelu loukkaisi minua lainkaan. Samasta syystä en myöskään ärsyyntynyt avoimiksi jääneistä käänteistä tai epäuskottavista yhteensattumista.

Labyrinttia yritin aloittaa uudelleen, josko pääsisin paremmin siihen sisälle, mutta ei, se ei vain innosta riittävästi. Kirja alkaa mielestäni vastenmielisesti ja se sammuttaa kiinnostukseni.

Aloitin tuossa lukemaan seuraavaa kuukauden kirjaa, ja sen prologissa Kaarina Maununtytär ilmestyi olevinaan kirjailijalle ikään kuin aaveena. Tuli heti sellainen fiilis, että ”apua, ei taas tätä”. Heh heh. Itse olin kyllä sitä mieltä, että Kryptaan aaveet sopivat ihan hyvin. Tai ainakin Léonien haamu. Niistä yliluonnollisista olioista (tai oliosta) en sen sijaan niin innostunut. En myöskään innostunut siitä tietyn hajun, kostean kalanhajun tms., kuvailusta aina tietyissä yhteyksissä. Kävikö kirjassa missään vaiheessa ilmi, miksi juuri se haju liittyi Asmodeukseen? Vai liittyikö se edes siihen?

Minua muuten kiinnostaisi tietää myös se, miksei Meredith kuollut Léonien lailla levittäessään kortit kryptan lattialle. Mikseivät kortit ottaneet Meredithiä?

Karoliina on varmasti oikeassa sanoessaan, että kirjailijan on vaikea tiivistää rakasta aihetta. Käviköhän tämän kirjan kanssa niin, että kustannustoimittaja sanoi jossain sivun 500 tienoilla, että ”kuulepas Kate, nyt on aika ruveta lopettelemaan tätä kirjaa”? 😉 Onhan se nyt hieman nurinkurista, että ensimmäisen vuoden tapahtumia käsitellään 500 sivua ja loppujen 6 vuoden tapahtumia n. 100 sivua. Ensimmäisen vuoden tapahtumat olivat tärkeimpiä, mutta silti…

Olisi ollut myös lukijaystävällistä saattaa tietyt kiinnostavat aiheet loppuun. Miksei missään mainittu mitään Audric Bailliardin puolisosta, josta kyllä vihjailtiin jotain jossain vaiheessa? Léonie ei ilmeisesti tiennyt, että Bailliardilla oli lapsia. Miten Victor Constant äkkäsi yhtäkkiä etsiä Léonieta kryptasta? Miksei kerrottu, mitä Meredithin äidille todella tapahtui? Tällaisista selittämättä jätetyistä jutuista jäi vähän sellainen olo, että kirja on hutaistu loppuun. Jäikö teillekin muille?

Sinuhe egyptiläisessä jännää on se, että tietääkseni Waltari oli kirjannut siihen paikkaansapitäviä, Egyptin kulttuurihistoriaan liittyviä juttuja, jotka kuitenkin ”löydettiin” todisteineen vasta kirjan julkaisemisen jälkeen.

Minulla on tähän oma teoriani, johon ei kuitenkaan suoranaisesti liity aavetta, hahaa!

Kertokaa muuten ihmeessä vaikka tässä ketjussa, jos olette lukeneet/luette sen Mossen Labyrintin, että oliko se Kryptaa parempi!

Tartuin kirjan kiitos-osiossa ehkä liikaakin yksityiskohtiin, kuten erityiskiitoksiin ”… Rudylle (eli kirjailija Jill Dawsonille), joka laati Meredithin ennustuksen…”, tai Felixiin, joka ”käveli kuukausitolkulla pitkin Sussex Downsia, kehitteli ideoita, teki juoniehdotuksia ja tarjosi toimituksellisia näkemyksiä – ilman häntä Krypta olisi aivan toisenlainen”. (s. 684)

Niin tuota, jos minä olisin kirjailija, jolla olisi ”ylitsevuotava mielikuvitus”, en kyllä päästäisi muita nåperöimään kirjani synnytyksessä, ja tuollaisen tarot-ennustuksen repisin kyllä hiuksistani muutamalla asiantuntijakäynnillä, ilman että pyytäisin kirjailijaystävääni laatimaan sellaisen.

Minussa herätti näissä aaveitten ja haamujen juoneen työntymisessä vähän huonot fiilikset. Skeptikoksi tunnustautuneena pidin niitä epätyydyttävinä juonenkäänteinä. Olisin todella kaivannut sitä sädehtivää mielikuvitusta, millä minut olisi voinut yllättää. Nyt nuo aaveet olivat kuten antiikin Kreikan teatterissa toisinaan esitetty ”Deus ex machina”, jumalkone, jolla ykskaks selvitettiin kimurantti tilanne. Mielikuvituksen laiskuutta, sanon minä. Ja niin sanoisi myös Aristoteles. 😉

Suorastaan mystistä ja jopa ihokarvoja nostattavaa on Annika siinä, että otit Mika Waltarin ”Sinuhen” kommentissasi esille. Katselin nimittäin pari vuotta sitten videota Mika Waltarista (hyvinvarustetuista kirjastoista saa lainatuksi edelleenkin), joka kertoi ”Sinuhen” kirjoittamistapahtumasta. Hän oli toki ollut kiinnostunut egyptologiasta jo nuoresta pitäen, mutta toisen maailmansodan aiheuttama ahdistus sai hänet oikein tarttumaan tähän aiheeseen.
Hän kertoo dokumentissa, että AAVE ilmestyi hänelle, ja alkoi kertoa hänelle ”Sinuhen” tarinaa, jota hän kuuliaisesti hakkasi koneellaan. Teoksen kirjoittaminen valmiiksi kesti noin 3 kuukautta. Hui kauheeta, mitenkäs tässä Kryptassa mainittiinkaan, että ”sattumaa ei ole”! Alkaa tässä jo skeptikkokin epäilemään kaikenlaista.

Minustakin, Annika, tämä on ihan selkeä, aika tuore genre, mutta sille ei kai ole keksitty vielä kovin hyvää nimeä. ”Tutkiva fiktio” ei ihan kuvaa sitä, että kirja sisältää nimenomaan historiaa, uskontoa, mystiikkaa, salaliittoteorioita ja/tai salaseuroja.

Stellan ja Annikan pohtimaan lisäisin Annikaa edelleen myötäillen, että kyllä idea ja juoni ovat varmaan tässäkin tapauksessa tulleet itse kirjailijalta, mutta tietenkään kukaan tällaisia teoksia tehtaileva ei pysty niitä uskottavasti koostamaan ilman asiantuntijoiden ja tutkimuksen apua. Minä arvostan kovasti huolellista taustatutkimusta romaanikirjallisuudessa, mutta toki hienoja kirjoja on kirjoitettu ilmankin.

Ehkä tutkimisen ohessa aiheeseen rakastuu niin kovin, että on vaikea jättää mitään mielenkiintoista pois ja tiivistää. Siltä ainakin tuntui tätä tiiliskiveä lukiessa. 🙂

Niin, kyllähän tuollaisissa historiallisia tai muita tosiasioita ja fiktiota yhdistelevää kirjaa kirjoittaessa on varmasti pakko käyttää apunaan muita ihmisiä ja lähdekirjallisuutta. En oikein ottanut tolkkua kiitoksista, miten paljon esimerkiksi eri (kustannus)toimittajat olivat auttaneet Mossea itse kirjoitusprosessissa. Mutta totta, Stella, eihän Kryptan kaltaisia teoksia voi ajatella samalla tavalla yhden kirjailijan kirjana kuin puhtaasti fiktiota edustavia teoksia.

Tällainen historiaan, mystiikkaan, uskontoihin ja salaliittoteorioihin perustuva fiktio on kai aika uusi genre. Sen sijaan pelkkään historiaan tukeutuvaa fiktiota nyt on kirjoitettu jo kauan, ja sitä genreä kirjoittavat kirjailijat ovat kyllä hyödyntäneet muiden tietoja ja saaneet apua. Taisihan Waltarikin tehdä jonkunmoista taustatutkimusta kirjoittaessaan Sinuhea.

Tosiaan, vielä aiempaan viitaten, Mosse omaa kyllä aikamoisen mielikuvituksen! Eipä kyllä itse saisi tällaista tarinaa aikaiseksi, vaikka päällään seisoisi. Mutta tämän takia Mosse on kirjailija, ja nimenomaan tämän genren kirjailija. Ymmärrän hyvin Arjaa, joka ei ihan pysynyt enää kirjan matkassa sen loppuvaiheissa. Itsellänikin oli lukiessa sellainen fiilis, että olisi pitänyt lukea jatkuvasti. Kun lukemisen jätti kesken ja jatkoi esim. seuraavana päivänä, tapahtumista oli työ saada kiinni. Toisaalta kirjan imu oli kyllä välillä niin voimakas, etten oikein malttanut jättää lukemista kesken.

Minäkään en oikein osaa Maaretille muita tämän tyyppisiä kirjailijoita suositella, kun en oikein päässyt lopulta selvyyteen, mitä genreä kirja oikeastaan edusti. ”Historiaa, uskontoa ja mystiikkaa tutkiva fiktio” on aika laaja käsite, jonka sisään mahtuu monenlaista. Ja Krypta oli kyllä melkoinen sekoitus näitä kaikkia. Ehkä jopa liikaakin.

Numerologian, musiikin, historian, tarot-mystiikan, romantiikan, sukututkimuksen ja jännitystarinan yhdistelmä todellisine murhineen ja vielä kummitukset päälle; tuli melkoinen mikstuura, jolla voi lääkitä lukunälkää.

En tiedä, johtuiko Kryptan rönsyily kuitenkaan kirjailijan ”ylitsevuotavasta mielikuvituksesta” vai olisiko kyseessä melkoisen suuri toimittajatiimi, joka mainittiin teoksen Kiitokset-osiossa? (s.683-685) Jaksoiko kukaan teistä lukea vielä nekin?

Onkohan tällainen trendi, jossa kirjan taustalla toimii lukuisa joukko eri alan asiantuntijoita, tulossa pysyväksi? Ennen wanhaan kirjailija kaiketi väsäsi teostaan omassa hiljaisessa yksinäisyydessään (jopa useita vuosia) eikä hiiskunut siitä kenellekään kirjoitusvaiheessa. Ja voiko Krytan kaltaista teosta enää edes laittaa yhden tekijän nimiin?

Maaret, minä en tosiaan tunne tätä genreä hirveän hyvin, mutta ainakin Tom Egelandin kirjojen on sanottu olevan samantyylisiä. Niistä on suomennettu ainakin muutama.

Kirja on viimein saatu lukukokemuksena pari päivää sitten päätökseen. Kyllä mulle teki tiukkaa saada luettua kaikki nuo sivut täynnä pientä kirjoitusta, vaikka itse teksti kyllä maistui. Kirja olisi parhaimmillaan lepolomalla mökillä tai rannalla, kun päivässä voi tuntejakin syventyä vain kirjan maailmaan. Suosittelen siis kesämatkalle mukaan!

No itse tekstiin sitten. Kuten aiemmin kirjoitin, en ikänä olisi tätä kirjaa itse valinnut. Vaan tässäpä piili juuri lukupiirin taika, kun joutuu / saa lukea kirjoja, joita itse ei valitse. Pidin kirjasta kovasti, vain lievä kiire sen lukemisessa painoi nauttimista. Tämä mystiikan ja jännityksen maailma muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta oli minulle vieras, mutta mieluisa yllätys. Kahden tarinan vierekkäin kuljettaminenkin tuntui minusta alusta huonolta, mutta se toimi tässä kirjassa aivan oivasti. Kirjailija ei siirtynyt toiseen aikaan ja tarinaan ihan kuumimmassa kohdassa, mikä sinänsä olisi ollut hyvä tehokeino, mutta toisaalta ärsyttävää. Yksi tarina saatiin aina jonkinlaiseen rauhalliseen tilanteeseen ennen toiseen siirtymistä.

Jotkut teistä ovat lukeneet kirjailijan aiemman teoksen Labyrintti ja kehuneet sen olleen parempi? Kannattaako kirja siis hankkia kesälomamatkalle mukaan vai onko tyylilajista muita oivia ehdotuksia D. Brownia lukuun ottamatta?

No tuota, vähän on vaikea antaa vastausta Léonien kuolinsyylle. Hämäräksi jäi minullekin. Ne oli vissiin taas ne aaveet ja demonit, jotka voisi tästä pistää vastuuseen ja oikeuden eteen. 😉 Toisaalta Léoniehan meni sinne kryptaan, hautaholviin ihan vapaaehtoisesti, joten ehdotan syyttämättäjättämispäätöstä.
Sivut 639 – 642 kertovat Léonien ja myös Victor Constantin siirtymisestä ”ajasta ikuisuuteen” eli henkien maailmaan, ja kummittelevat varmaan edelleenkin. 😀

Kirjan takakansissa lukee ”Mosse on vahva tarinankertoja,jonka mielikuvitus on ylitsevuotavainen”. Juuri näin! Mielikuvitusta olikin käytetty vähän liikaa minun makuun. Minä en todellakaan nyt pysynyt lopussa enää tarinan mukana (olenkohan liian tosikko!) En jaksanut lukea ihan fyysisen väsymiseni vuoksi pitkiä jaksoja kerrallaan, joten oli vaikeaa seuraavana päivänä palata kirjan juoneen.

Kertokaa minulle mihin tai miten Léonie kuoli?

Huh, olen ollut viime aikoina tosi kiireinen mm. pojan nimiäisten järjestämisen takia, mutta nyt ovat juhlat ohi ja pääsen taas keskusteluun mukaan.

Kommentoitavaa riittääkin paljon, onpa ihanaa!

Ihan ensimmäisenä: voi ei! Minä en jostakin syystä edes huomannut teokseen sisällytettyä karttaa. 🙁 Oikeasti harmittaa, koska se olisi ollut lukemisen aikana kiva lisä, ja ihan ylipäätään tutkin mielelläni karttoja ja muutakin kirjojen oheissisältöä. Stellan kanssa olen samaa mieltä, että tämä kirja ihan fyysisenä esineenä on kaunis ja onnistunut. Korttien kuvat sisäkansissa olivat hauska idea, ja jos minulla olisi piano, olisi ollut tosi jännää soittaa lopuksi juonessa mukana kulkenut kappale kirjan nuoteista.

Minä tunnustan olevani jossakin määrin ”hörhö” ja uskovani moniin asioihin, joita useimmat kai pitävät huuhaana, mutta minusta niissä ei ole mitään pelottavaa tai yliluonnollista (niin kuin Stella sanoi, suuri osa ”mystiikasta” löytyy ihmisestä itsestään, paljolti alitajunnasta ja tiedostamattomasta). Silti olen samaa mieltä kanssanne, että näistä aineksista olisi saanut paljon jännittävämmänkin tarinan, ja varmasti ainakin mielenkiintoisemman. En ole itse perehtynyt taroteihin juurikaan, mutta se on yksi monista asioista to do -listallani. 🙂

Minäkin uskon, että tarinan epäloogisuudet selittyvät uskomuksella, jonka mukaan mikään ei ole sattumaa. Tätä olisi kuitenkin voinut avata vähän enemmän, sillä tosiaan ilman selityksiä oli esimerkiksi vähän hassua, kun Meredith löysi monien etsimän ja vuosikymmeniä kaivetun korttipakan tuosta vain.

Arjalle muuten tervetuloa takaisin vanhasta Valamosta. Mummini oli siellä sodan aikana sähköttäjänä, ja vierailisin paikassa mielelläni itsekin. Kuukauden varjokirja olisikin ollut sinulle sopivaa matkalukemista. 🙂

Tuli, Annika, mieleen tuosta Léonien ja Anatolen äidistä, että minusta hänen henkilönsä oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että vaikka perhe oli selvästi sivistynyt, äitihän oli jos ei nyt kurtisaani niin vähän sinne päin. Ainakin yhdessä kohdassa vihjattiin, että hänellä oli tai oli ollut useampiakin varakkaita miesviihdytettäviä.

Myös perheen historia Léonien ja Anatolen isän poliittisen vastarinnan kautta oli kiinnostava. Vanhempien tekemisiä ajatellen lapset kuvattiin minusta ihan erilaisiksi, yläluokkaisemmiksi, kuin olisi olettanut. En tiedä, onko tässä oikeasti mitään ristiriitaa, mutta minusta se tuntui oudolta.

Da Vinci -koodi tosiaan mainittiin muistaakseni pariinkin otteeseen kirjassa. Aika jännä juttu saman lajityypin ja aikakauden kirjailijalta – liekö kunnianosoitus? Ilmeisesti Labyrintti on vielä lähempänä Brownin teoksia kuin tämä Krypta. Olisi ihan hauskaa lukea sekin. Saapa nähdä jäisikö kesällä siihen aikaa.

Ainiin, Da Vinci -koodi muuten mainittiin kirjassa, muistaakseni jossain alkupäässä. Olikohan tämä intertekstuaalinen viittaus? Heh.

Olen myös viimein lueskellut kirjan loppuun. Ihan kelpo viihdettähän tämä oli. Pidän aika monesti kirjoista, joissa todellisuus ja fiktio limittyvät, koska kytkennät vaikkapa historiallisiin tositapahtumiin ja -henkilöihin tuovat monesti syvyyttä fiktioromaaniin. Todellisuuden ja fiktion toiminta (tai toimimattomuus) yhdessä riippuu kuitenkin kirjailijan taidoista, ja kirjan perustarinasta. Tässä teoksessa todellisuus ja taru toimivat ihan hyvin yhdessä, joskaan ei niin hyvin kuin esimerkiksi Brownin DaVinci-koodissa. Minäkin olisin kaivannut lisää juttua Debussystä, koska hänet tuotiin niin mielenkiintoisella tavalla mukaan tarinaan.

Olen aika samoilla linjoilla ainakin Victorin hahmon pelottavuudesta. Sen sijaan jotkut hahmot, kuten Léonien äiti, jäivät ohuehkoiksi ja verettömiksi. Kuten Karoliina mainitsi, viihdekirjojen henkilöhahmot eivät kyllä taida ollakaan kovin yllätyksellisiä.

Ajattelin kirjaa lukiessani, että se olisi hyvä lukea alkukielisenä. En tiedä, johtuuko se suomentajasta vai kirjailijasta (varmaan jälkimmäisestä), mutta osa kirjan dialogeista ei kuulostanut kovin luontevilta 1800-luvun dialogeiksi. Osittain suomennoksessa esiintyi myös kömpelyyttä, mutta kömpelöjä ilmauksia voi toisaalta esiintyä alkutekstissäkin… Mene ja tiedä. Ehkä olen vain työni takia ylikriittinen tekstien suhteen.:)

Voisin ehkä suositella tätä jollekulle, joka tykkää tämän lajityypin kirjoista. Kirjaa ei oikein voi sanoa mestariteokseksi, mutta kyllähän sen läpi luki. Tiivistys tosiaan olisi ollut paikallaan, mutta toisaalta kirjan matkassa oli mahdollista pysyä nytkin.

Hiuuuh! Minullekin on ”ennustettu” Tarot-korteista pari kertaa. Iso-siskoni on oikein vihkiytynyt tarot-saloihin ja harrastanut tätä lajia varmaankin kymmenisen vuotta. Ja hän kyllä tietää ja tuntee minut; olen varsinainen skeptikko.

Mielestäni tarot-filosofiassa on kyse pohjimmiltaan siitä, että sinä itse lähdet ratkaisemaan sen hetkellistä ongelmaasi, kun ensin esität kysymyksen. Nostetut kortit tavallaan laukaisevat jotain alitajunnastasi ja saat vinkkejä asian ratkaisuun. Oma päättelykyky ja ongelmanratkaisu ovat keskeisintä, kaiketi, eikä mikään mystiikka. Luulisin, että tarotkorttipakan voi kuka tahansa taiteilla osaamisensa ja mieltymystensä mukaan. Korttien tulkinnat ovat sitten erikseen selvitetty opaskirjaan (näitähän voi ostaa alan liikkeistä), ja se oma aivotoiminta, se on ratkaisevinta.

Krypta -kirjan luku 15 (sivut 114-118) on mielestäni ihan hyvä kuvaus tarot-ennustustilaisuudesta. Ei siinä mitään hiuksia nostattavaa mystiikkaa ole. Mielenkiintoista ajatusmaailman avaamista vain; sydän ja järki mukana.

Tuntuu turhalta kirjoitella enää mitään lisää, koska muut ovat sanoneet minunkin ajatukseni. Debyssysta innostuin ja odotin kovasti lisää. (Tänä aamuna työmatkalla kuulin hänen säveltämänsä kappaleen ”Neekerinuken tanssi”, osa jostain suuremmasta lasten kappaleesta, Trotski-jousikvartetto soitti, ihana heti). Mieleeni tuli kirjan kuvaus talosta , jossa säveltäjä asui. Tämä kirja ei ole kuitenkaan vienyt ajatuksiani niin kuin yleensä käy, kun on meneillään mielenkiintoinen lukukokemus, elän tavallaan lukemisen ajan ja vielä sen jälkeenkin tarinan maailmassa.

Itselleni on joskus katsottu Tarot-korteista ja osui jopa kohdalleen, valitettavasti, koska oli kyseessä ikävästä asiasta. Tässä kulutettiin liian paljon aikaa korttien henkilöiden tarinoihin, olin putoamaisillani jatkuvasti kelkasta.

Kartasta olin tosi iloinen ja kävin vilkaisemassa useasti lukemisen kuluessa.

Minäkään en pidä höpsötyksen ja faktan sekoittamisesta, en ainakaan tässä suuruudessa kuin Kryptassa. En olisi kirjaston hyllyltä vienyt tätä kotiini luettavaksi. Olen kuitenkin todella onnellinen, että nyt on ”pakko” lukea, koska on sitounut tekemään sen.

Yhteenvetona sanoisin, että kirja varmaan myy ja toivonkin sitä, menettelee riippumattolukemisena oikein hyvin. Pokkarina paras.

Löysin muuten tänä aamuna kirjahyllystäni ”Labyrintin”, jota en ole lukenut, pitänee ottaa ohjelmaan kesälomalla.

Jään nyt odottamaan lisää mielipiteitä ja kommentoin niitä ensi viikolla, kun olen palannut Valamon saarelta kotiin.

Samaa mieltä, Tiina, kirjan ”pelottavuudesta”, mystiikkaa olisi saanut olla kummitusgalleriallinen lisää. Ja tosiaan, Victor Constantin sekä myös Julian Lawrence olivat henkilöhahmoina karmaisevia tyyppejä.

Juonen osalta kaikki epäloogiset kohdat (mm.Tarot-korttien löytämisen helppous Meredithille) voi kai aina selittää henkimaailman juttuina. Léonien haamu se varmaankin johdatteli oikeaan paikkaan hyvän Meredithin, kun taas ilkeä Julian sai kaivella kartanon maat nurin löytämättä mitään. 😉

Mystiikka ei kiehdo eikä koukuta minua, joten en olisi missään nimessä tarttunut tähän kirjaan oma-aloitteisesti. Labyrintti on hyllyssäni, ja olen sen kertaalleen lukenutkin, innostumatta lainkaan. Olin siis ennakkoon hieman epäluuloinen.

Luen toisinaan myös jännäreitä, mutta nauttiakseni tyylilajista, täytyy juonen olla uskottava. Lukukokemuksena Krypta oli kuitenkin aivan käypä. Tarina eteni jokseenkin ymmärrettävästi, ei tarvinnut missään vaiheessa palata takaisinpäin tarkistamaan, mistä olikaan kysymys. Myös henkilöitä oli kuvattu kertomuksen kannalta riittävän tarkasti.

Minua jonkin verran häiritsi tässä, kuten Avaimessakin, tapa sekoittaa höpsötys ja sinänsä kiinnostava historiallinen tapahtuma tai uskomus. Tämä saattaa johtua taustastani, käytän työssäni paljon eksakteja tekstejä. Saattaisin kuitenkin protestoimatta lukea kertomukset erillisinä. Taroteista en juurikaan tiedä eikä asia tässäkään minulle auennut. Mutta aihe olisi voinut olla kiintoisa, jos sitä olisi avattu enemmän.

Debussyn tuominen mukaan häiritsi minuakin. Ikään kuin koko ajan odotin, että hän pulpahtaisi voimakkaammin esille. Eli samaa mieltä, turha ja ehkä keskittymistä häiritseväkin sivujuonne.

Luin kirjan eilen loppuun ja olen samoilla linjoilla Karoliinan kanssa monessa asiassa.

Kirja kaipasi tosiaankin tiivistystä – pidän kyllä pitkistä kirjoista jos tarina vie mukanaan, silloin joskus tulee sellainen olo ettei kirjan maailmasta malttaisi millään luopua, mutta tämän kirjan kanssa ei niin käynyt. Jossain sivun 140 kohdalla muistan miettineeni että eihän tähän pääse sisälle millään, onneksi myöhemmin kirja kuitenkin hiukan ”sai minusta otetta”. 🙂

Myös minä pidin historiasta ja maisemien kuvauksista, paikallista elämänmenoa olisi saanut olla enemmän mutta toisaalta päähenkilöt eivät juuri kyläläisten elämään osallistuneetkaan.

Mielestäni näistä aineksista olisi saanut paremman, vangitsevammankin kirjan. Mystisyys ja demonit, taikausko ja taikuus – näitä olisi voinut kuvata pelottavamminkin. Nyt ei oikeastaan tullut yhtään karmaisevaa tunnetta kirjaa lukiessa. Pelottavinta kirjassa oli Victor Constantinin raivokkuus ja vainoaminen.

Juonessa ihmetytti esimerkiksi se,kuinka Meredith löysi tarot-kortit kuivuneesta joenuomasta niin helposti kun taas Julian, joka oli etsinyt aarretta pitkään ja kuluttanut etsintään paljon rahaa ei ollut niihin törmännyt.

Luulen silti että tämä kirja löytää/on löytänyt lukijansa – tämäntyyppiset kirjat tuntuvat olevan suosiossa tällä hetkellä – eikä kirja varmaankaan ollut lajissaan ihan huonommasta päästä.

Minä sain luku-urakkani loppuun sunnuntaina, huoh! (Tarkoittaa noin 680 sivua pikkuista pränttiä.) Oikeastaan pidin kyllä kirjasta; joissain kohdin en olisi malttanut sammuttaa lamppua yöksi lainkaan, toisinaan olisin toivonut ripeämpää tapahtumien etenemistä.

Alkuun olin oikein innoissani, että Debussy on yksi kirjan henkilöhahmoista, mutta eihän siitä sitten kehittynytkään yhtikäs mitään, harmi. Ja kuten Karoliina totesi, olisi Debussyn voinut hyvin jättää juonesta poiskin. Mitä sillä sitten ollenkaan härnäsi lukijoitaan!

Dan Brownin ”Da Vinci -koodin” luin aikanaan minäkin, ja siinä kävi vähän samoin kuin tämän teoksen osalta: ensin innostuin, sitten juoni jämähti ja kyllästyin, loppuosa meni lennokkaasti joskin ilman jymy-yllätystä. Enemmän kuitenkin pidän tästä Kryptasta.

Taikauskoinen en ole, eivätkä kummitukset tai Tarot-ennustusteet saaneet hiuksiani pystyyn. Tunnustan kuitenkin käyneeni nuuskimassa taroteista nettisivuilta, ja ihanan kauniita kortteja on saatavilla jos Tarot-innostus iskee.

Pidin siitä, että kirjaan oli liitetty nyt myös alueen kartta, mitä Hélène Berryn teoksessa kaipailin. Samoin värikkäät tarot-kortit kirjan sisäkansissa oli hieno lisä, kuten hennot nuottikuviot aina kappaleiden lopussakin. Hyvin työstetty, viehättävä kirja ihan fyysisenä esineenä. 🙂

Olen samassa veneessä Maaretin kanssa: kirja on vielä kesken. Kiireiden pitäisi hellittää tällä viikolla, ja liityn toivottavasti keskusteluun viikonloppuna.

Itse olin ihan suht innoissani tästä kirjavalinnasta, koska kirja vaikutti takakansitekstin perusteella koukuttavalta. En myöskään lue juuri jännistyskirjallisuutta, mutta olen pitänyt Dan Brownin kirjoista ja tämä vaikutti hieman samantyyppiseltä. Hyvä muutenkin lukea välillä jotain sellaista, mitä ei normaalisti lue.

Kurkkailin Karoliinan kommentteja, mutta lupaan etten anna niiden vaikuttaa oman mielipiteeni muodostumiseen kirjasta.;) Palailen tänne, jahka olen lukenut kirjan loppuun.

Ihanaa Karoliina, ettet avannut juonta tuon enempää avauskirjoituksessasi, sillä kirja on minulta vielä kesken. Pahoitteluni! Kiirehdin sitä koko ajan loppua kohti. Olen ollut sairaana ja lukemiset ovat jääneet vähälle.

Tähän mennessä voin sanoa, että kirjan saatuani ensimmäinen ajatukseni oli ”Voi ei”. En pidä alkuunkaan jännityskirjallisuudesta, enkä himoitse liikoja historian kuvailujakaan. Da Vinci-koodista pidin kyllä hurjasti. Tätä kirjaa en olisi itse koskaan valinnut kaupasta ja kirjaston hyllyiltä.

Vaan kiitos valinnasta. Minut kirja näes imaisi heti mukaansa ja olen ollut siitä monella tapaa positiivisesti yllättynyt. Karoliinaan yhdyn siinä, että tähän mennessä voin allekirjoittaa tuon saman, että ajoittain olisi voinut tiivistää tekstiä. Toisaalta kuvaus on ollut pääosin hienoa, enkä ole kokenut tarvetta hyppiä tekstiä yli, mitä meinasi Revolutionary Roadissa tapahtua tylsistymisen vuoksi.

En kamalasti uskalla tänne kurkistella, ennen kuin kirja on lopussa, sillä varmasti keskustelette kirjan juonesta pian. Innolla kuitenkin odotan muiden ajatuksia kirjasta!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *