Kapinallinen keski-ikäinen

1. Lupasin, että puhun tällä kertaa Jari Tervon Laylasta. Valehtelin. 2. Minä en pidä siitä, että minua neuvotaan. Olen tekstintekijänä täydellinen juuri siihen tarkoitukseen, kun haluan. En suostu tekemään asioita, joita en osaa. Enkä varsinkaan enää siinä vaiheessa, kun mieheni on suuressa viisaudessaan a) vihjannut että asia tulisi hoitaa ja/tai b) kertonut, kuinka minun tulisi se tehdä. Vittu. Minä olen kapinallinen, vaarallinen, kaunis ja keski-ikäinen.

En muuten ikinä uskaltaisi sanoa tuota ääneen, sillä jo lapsena havaittu keino piiloutua tekstin taakse, mukamas jotenkin taiteellisesti lahjakkaana ihmisenä, takaa tietynlaisen koskemattomuuden. Luova tuotoshan tämäkin on. Mutta haluan maalata itsestäni arvaamattoman ja jännittävän kuvan.

Kun teini-ikäisenä hengasin naamansa nitoneiden punkkareiden vanavedessä ja kuvittelin olevani kovinkin katu-uskottava lyyli, koska työkseni ojentelin Lepakossa narikkalappuja, toteutan sammumatonta kapinaani nykyään arkisissa asioissa. Tosin olen hyväksynyt, että vaikka kapinani on sammumaton, on se hallitsemattoman metsäpalon sijaan todennäköisemmin 10:n kappaleen paketissa ostetun, kynttilänjalan ohi parhaat mahlansa valuneen, kruunukynttilän pieni sydän.

Viitisen vuotta sitten poistin nöyryytettynä farkkutakistani jopa (ihan itse siihen ompelemani) REBEL-kangasmerkin, kun mieheni huomautti minun maksavan kiltisti tv-lupamaksuakin. Ja vielä suoraveloituksella.

Kapinani siirtyi siis arjen esimerkkeihin. Minulla on tapana suorittaa jokapäiväisiä asioita nurinkurisessa järjestyksessä, asiaankuulumattomia apuvälineitä käyttäen. Kokoan puusepän veistämän jakkaran lihanuijalla, sillä työkalut ovat minulta kiellettyjä. Teen liivatelehdistä piparkakkutaloon ikkunat, jottei sen sisälle sijoittamani pääsiäistipun varpaat jäädy. Pidän jouluaaton mieheni kanssa mykkäkoulua Punaisenmeren rannalla ja yritän hukuttaa suruni perhekokoiseen falafeliin. Paistan loppiaisena joulukinkun ja laskiaisena valmistan heinäkuussa pakastamistani pullista laskiaistäytekakun. Ja mikä parasta, korjaan muiden ruokakirjailijoiden (ihan hyvin aloitetut, hei, älkää masentuko) raapimat reseptit toimiviksi. Kapinani piirtyy ruokakirjojen sivuille punaisen kynsilakan jättäminä naarmuina ja harakanvarpaina, kun oikean käden vispatessa vasen yrittää raportoida tapahtumista parhaan observointikykynsä mukaan.

Jännitystä lisää se, ettei koskaan ole tullut varmuutta siihen, olenko oikea- vai vasenkätinen.

Viime lauantaina pyöräytin ihania, eläinperäisillä rasvoilla kyllästettyjä creppejä. Idean sain Roberta Pianaron hurmaavasta, Donna Leonin luoman Guido Brunetti -dekkarisarjan henkeen kirjoitetusta, Makupaloja Venetsiasta –kirjasta (Diogenes Verlag AG Zürich 2009 / Otava 2011). Pianaron perusresepti parsa-ricottacrepeistä oli oikein hyvä, mutta keski-ikäinen kapinallinen muokkasi siitä täydellisen.

P.S. Tiedän, että kirjassa kirjoitetaan ”kreppi”. Mutta minä kirjoitan ”creppi” samasta syystä, kuin miksi ”pizza” on ”pizza”, eikä mikään helvetin ”pitsa”.

P.P.S. A muffin, many muffins = muffini, monta muffinia. Pliis. Opetelkaa. Ei ole olemassa mitään leivosta nimeltä “muffinsi”.

 

Comments

Teksti:Elli Mäkilä
Avainsanat: crepit, Donna Leon, Guido Brunetti, Jari Tervo, krepit, Layla, Makupaloja Venetsiasta, Roberta Pianaro

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *