Kahvilla kriitikon kanssa

Antti MajanderAINAKIN kolmesta asiasta olen Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittajan Antti Majanderin
kanssa samaa mieltä. Ensiksi, kaikkea kirjallisuuskentällä tapahtuvaa on mahdotonta seurata. Toiseksi, Hesarin kulttuuriverkkosivuissa on petrattavaa. Kolmanneksi, kirja on edelleen pätevä käyttöliittymä.

Mutta mikä on kulttuuritoimituksen tehtävä?

HELSINGIN Sanomatalo, maanantaiaamu, klo 8.40. Hermostuttaa. Minun on määrä tavata Hesarin kirjallisuuskirjoittelusta vastaava Antti Majander. Mitähän heppu miettii verkkoraapustuksistani?

Jotenkin helpottaa kun huomaan, että Majanderikin tilaa latten.

EI ole helppoa olla kriitikko – varsinkaan jos on duunissa koko kansan lehdessä. Edes pelkän kaunokirjallisuuden koko kenttää ei pysty seuraamaan ja lunta tulee tupaan milloin liiallisesta viihteellisyydestä, milloin lukijoiden mielestä tärkeiden asioiden unohtamisesta. Itsekin esitän heti moittivaan sävyyn väitteen: Hesarin kulttuuriverkkosivut ovat vielä aika vaiheessa.

”Ongelma on, että verkkotoimitus on ihan erikseen. Kulttuuritoimituksella ei ole osaamista eikä aikaa. Verkko vaatisi ihan oman tyyppinsä. Toisaalta, kun esimeriksi musiikkitoimittaja tulee isosta konsertista, hän tekee heti verkkoon tiiserin. Laajempi juttu on seuraavan päivän lehdessä. Ideoita olemme kyllä kehitelleet, esimerkiksi erilaiset tekstit voisi laittaa keskustelemaan keskenään ja Hesarin valtavaa kuva-arkistoa voisi hyödyntää”, kuuluu selitys.

Vikkeläliikkeinen resurssipula taitaa taas olla asialla.

”Jos kulttuuritoimitus kuitenkin olisi verkossa, juttujen taso ei saisi madaltua. Vastaus kilpailuun ei ole se, että tuotetaan lisää.”

SANOMALEHTIEN kritiikkisivut ovat typistyneet samaa tahtia kun verkossa on avautunut aivan uusia kirjallisuusareenoja, kuten blogeja.

”En hyväksy väitettä, että me Hesarissa olisimme luovuttaneet. Juttujen pituudet ovat lyhentyneet, mutta pitkiäkin kritiikkejä julkaistaan. Tästä haluamme jatkossakin pitää kiinni.”

Majander tapittaa tiukasti silmiin kun heitän, että lehti on tietoisesti satsannut populaarikulttuuriin muun kulttuuriseurannan kustannuksella. Tämä on kuulemma vanhan kriitikkoporukan ajattelua – tosin kirjallisuusguru Pekka Tarkkakin on kuulemma ihan julkisesti tunnustanut, ettei näin ole, Majander julistaa.

MIKÄ oikein on kulttuuritoimituksen tehtävä?

”Olisi pöyhkeää väittää, että kulttuurin harrastaminen tekisi ihmisistä parempia. Ei ole varaa väittää että se automaattisesti jalostaisi ihmistä”, Majander pohjustaa.

”Toimituksen tehtävä on antaa isolle yleisölle vihjeitä siitä, mikä voisi olla kiintoisaa ja avartavaa. Tarjoamme mahdollisuuksia ja sanomme: vilkaise, tämäkin voisi olla kiinnostavaa. Osana lehteä meillä on myös seurantavastuu instituutioista, esimerkiksi tuosta musiikkitalosta”, Majander vinkkaa Sanomatalon naapuriin noussutta kulttuurilaitosta.

ANTTI Leikaksen perheenisän oravanpyörästä kertovaa Melominen -esikoista lukiessa Majander oivalsi, mikä on kotimaisessa kirjallisuudessa kiinnostavaa juuri nyt.

”Karrikoiden sanottuna Suomessa on ollut käytäntönä,  että vakava on hyvää ja se, mikä on vitsikästä tai jopa naurettavaa on viihteellistä eikä voi olla hyvää.”

Nyt huumori ja nauru ovat täsmäaseita ja pakka pukkaa sekoittumaan.

”Vihdoin on oivallettu, että niin sanottu viihtyminen kirjan parissa ei tarkoita, että se olisi halpaa. Jopa nauru voi olla älykästä ja tehokasta. Ilahduttavaa on myös, että kuka tahansa voi tehdä suomalaista kirjallisuutta. Esimerkiksi Hannu Rajaniemi – mihin hän kuuluu? Maantieteellinen ja kielellinen sekoittuminen on virkistävää ja ilahduttavaa.”

Sitä onkin odotettu.

Ja jos Majanderin visiota on uskominen, lyhytjännitteinen verkkomaailma ei sahaa painetun lukutuotteen eli kirjan oksaa.

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: bloggaus, HS, ihmiset & ilmiöt, kritiikki, kulttuuri, lehdet, media

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *