Jyrki Kiiskinen: Jonglööri

Elossa juuri nyt

Jyrki Kiiskinen: Jonglööri. Romaani, 237 s. Tammi 2013.

Etelä-Ranskan Collioure, kuuma kesä, aurinko ja meren väri, ja kahvila, jossa tapahtuu  kohtaaminen, tällainen: ”Me molemmat ymmärsimme heti, että jotain outoa tapahtui tässä ja nyt: siinä me seisoimme, sinä ja minä. Muuta ei ollut. Se hetki venyi ja laajeni. Minusta tuntui, että näit minut ihmisenä.”

Jyrki Kiiskisen neljännessä romaanissa Jonglööri suomalainen tulitaiteilija lumoutuu sirkusfestivaaleilla koordinaattorina työskentelevästä tummasilmäisestä naisesta, joka on yhtä aikaa kaukana ja saavuttamaton ja niin lähellä, niin totta, että sanat muuttuvat tarpeettomiksi. Hetkeksi.

Tämän ihmeellisen kohtaamisen myötä jonglööri alkaa elää uudestaan kouluvuosiensa tapahtumia. Keskiöön nousee luokan ensimmäisen punkkarin, nahkatakkisen hulmuavahiuksisen Gabrielin kohtalo, joka on yhtä teoksen moton eli Pelle Miljoonan ”Gabrielin” kanssa ja joka itsepintaisesti ja aaveen lailla tunkeutuu tulitaiteilijan tajuntaan eikä päästä irti.

Romaanissa kuvattu koululaitos edustaa sääntöjä, kuria ja järjestystä; se on tarkasti rakennettu systeemi, jossa luovuudelle ei ole tilaa, ei erilaisuudelle. Hierarkia nuorten välillä on tiukka ja taipumaton: jos haluaa selvitä, on sopeuduttava; on kestettävä kasvukivut ja painajaiset, epävarmuus ja ahdistus. Se hinta on maksettava, jos haluaa pysyä hengissä.

Minäkertojan sanoin: ”Näin ympärilläni samanlaisia lapsia kuin itsekin olin. He olivat yhtä hämmentyneitä. Yritin oppia tuntemaan heidät. Harjaannuin ennakoimaan heidän reaktioitaan [—]. En silti voi väittää tunteneeni muita. Jokin toisissa jää aina tutkimattomaksi ja pakenee mykkyyteen, kenties samaan nimettömyyteen johon oma minäkin toisinaan liukenee.”

Gabriel tekee oman valintansa; minäkertoja valitsee toisin: heti kun on mahdollista hän lähtee ulkomaille ja opiskelee sirkustaiteilijaksi, tulennielijäksi. On vaaraa on vapautta; on vaihtuvia kaupunkeja ja kaupungeissa aina uusia huoneita. Ja on yksinäisyys, josta pääsee eroon vain lavalla, kun tuntee ruumiinsa ja tulen ja musiikin; poltteen kurkussa ja jännityksen, pelonkin.Kiiskinen kirjoittaa rooleista ja väärinymmärryksistä, jotka estävät todelliset rehelliset kohtaamiset. Vasta myöhemmin, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, käytyään läpi muistojaan uudestaan ja uudestaan päähenkilö tajuaa Gabrielin käytöksen syyn, näkee sen selvästi, yhtä selvästi kuin kilpa-auton, jonka Gabriel poimii, hehkuvat posket ja katseen, lämpimän. Sen kerran kun he koulupoikina leikkivät yhdessä:

”Sinä päivänä minä tajusin, ettei meistä voinut ikinä tulla ystäviä. Se näytti päivänselvältä. Mutta  yksitoistavuotias poika ei pohdi syitä tai seurauksia, hän hyväksyy olosuhteet sellaisina kuin ne ovat. Nyt ne olivat sellaiset, että Gabrielin sormista jäi leluihin kosteat läikät, kun me kyykimme yhdessä lattialla. Ei se tehnyt meistä vihamiehiä.”

Myös edeltävissä teoksissaan Kiiskinen on kirjoittanut rakkaudesta, sen voimasta hyväksyä toinen sellaisena kuin tämä on; ilman kysymyksiä, ilman vaatimuksia; sanoilla ja sanoitta. Ja toisinaan kohtaamiset, hiljaisetkin ja hetkelliset, saavat aikaan liikahduksen, todellisen ja kohtalokkaan.

Maija Vesanen

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Jonglööri, Jyrki Kiiskinen, Maija Vesanen

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *