Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Juha Itkonen, SeitsemäntoistaJuha Itkonen: Seitsemäntoista, Otava, 2010

”Äkkiä hän tuntee olonsa vahvaksi. Kuumeesta huolimatta hänen mielensä on kirkas. Hän sulkee musta kansion niin ettei Vesku voi olla sitä huomaamatta, roikottaa runoja huolettomasti vasemmassa kädessään. Oikealla hän haroo hiuksiaan ja haukottelee. Hän on väsynyt ja välinpitämätön. Hänellä ei ole aikaa tällaiseen pelleilyyn. Mä luen nämä pian, hän voisi sanoa, mutta sekin olisi tarpeeton myönnytys, Vesku on hänen otteessaan. Hän kääntelee tätä aikuista miestä kämmenellään kuin pikkupoika siipensä menettänyttä kärpästä.”

Juha Itkosen Seitsemäntoista alkaa 1990-luvun Hämeenlinnasta, jonne nelikirjaiminen talousahdinko on hiipimässä ja jossa lukiolaispoika Henrik on ensimmäisessä kesätyössään tavaratalossa. Työpaikalla Henrik kohtaa miltei kymmenen vuotta vanhemman Veskun, joka kutsumattakin astuu Henrikin elämään. Vesku järjestää menoa ja meininkiä, jossa todellisuudelle jää lopulta monenmoiset kasvot. Vuosia myöhemmin kirjailija Julius Ilonen sekä tavaratalossa vielä työskentelevä, elämän tönimä yksinhuoltaja Päivi Kärkönen piirtävät totuudelle kumpikin omanlaisia rajojaan. Seitsemäntoista on kertomus lapsesta aikuiseksi kasvamisesta, ystävyydestä jonka luonteesta ei oikein ota selvää, rakkaudesta joka joko on lähtenyt tai jolle ei ole kanavaa kohteen luokse sekä kaipuusta kirjoittamiseen. Itkonen kokoaa tarinan resuisista sieluista, joiden yhteisenä lohtuna on sanojen kirjaaminen paperille.

Seitsemäntoista kuvaa uskottavasti seitsentoistakesäisen Henrikin ajatuksia, ensimmäistä seurustelusuhdetta, aikuisena olemisen yrittämistä sekä ystävyyssuhdetta melkein kymmenen vuotta vanhempaan Veskuun. Myös omille jaloilleen ponnistavan yksinhuoltaja Päivin voin melkein nähdä sotkemassa pyörällään ensimmäisestä työpaikastaan lapsi tarakalla ja kipakka ilme kasvoillaan. Kirjailija Julius Ilosen ahdistunut persoona on tuskassaan ja sisäisissä ristiriidoissaan mielenkiintoinen, joskin sellainen, johon en välttämättä mielisi tosielämässä tutustua.

Seitsemäntoista lämpenee hitaasti – tai sitten minä lämpenen sille verkkaisesti. Tarinan kerrokset alkavat kuoriutua lukijalle jonkin matkaa sivujen kahlaamisen jälkeen. Ensivaikutelmani on, että se, mitä Itkosen aikaisemmissa kirjoissa pidin reippaana ja suorasukaisena, tuntuu nyt hieman tuhnuiselta. Toisaalta, kun tarinan alkumetrien takaa alkaa paljastua uusia tasoja, vie kerronta mukanaan ja ensivaikutelmakin osoittautuu pettävän. Kirja tempaa Itkosen aiempien teoksien tapaan mukaansa ja kuljettaa viimeiselle sivulle saakka.

En usko, että Seitsemäntoista on sidottu vain tiettyyn lukijaryhmään. Teos tarjoaa tartuntapintaa niin seitsemäntoistakesäiselle aikuiselämän askelia tapailevalle kuin hänen vanhemmalleenkin sekä lopuille, jotka iältään sijoittuvat heidän väliinsä ja jotka nauttivat kotimaisesta kirjallisuudesta. Itkonen todella onnistuu nappaamaan tarinaansa paitsi eri henkilöiden myös sukupolvien tunnelmia.

Ellit

 

Comments

Teksti:Anne
Avainsanat: Juha Itkonen, Seitsemäntoista

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *