Jörn Donner: Kuolemankuvia

Edessä hiljaisuus

”Kuolema tulee, kun on tullakseen.” Enemmän Jörn Donneria askarruttaa, mitä tehdä loppuelämällään.

Jörn Donner vetää ylös oikean käden hihaansa: kyynärtaipeessa oleva laastari kiristää ikävästi ihoa. Hän on juuri palannut magneettikuvauksista ja verikokeista Helsingin Pohjoisrannan kotiinsa. ”Minulla oli omat epäilykseni”, hän sanoo. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, ettei syöpä olisi uusinut.

Siperian-matkan ja tuskastuttavan helteen aiheuttama väsymys näkyy hänen silmissään. Tuuheat kulmakarvat sojottavat mikä minnekin. Kun hän painaa päänsä, kulmakarvat heittävät varjon hänen kasvoilleen. Hänen ryhtinsä on kumara. Vielä aamulla hän oli MTV:n kuvausryhmän kanssa Siperiassa Novy Urengoissa, jossa he filmasivat dokumenttia hänen isästään, tutkimusmatkaaja Kai Donnerista. Dokumentti perustuu Jörn Donnerin elokuussa ilmestyvään kirjaan Isän jalanjäljillä.

Donner on kirjoittanut tauotta. Niinpä häneltä ilmestyy syksyllä, Helsingin taiteiden yönä, toinenkin kirja, Kuolemankuvia. Ilmestyisi kolmaskin, elämäkerta hänen nuorena ihailemastaan kirjailijasta Elmer Diktoniuksesta, jos Donner ei olisi kaatunut helmikuussa ja murtanut rannettaan.

Mutta nyt hän aikoo pitää lomaa kirjoittamisesta. Ensi kerran elämässään. ”Yritän opetella olemaan tekemättä mitään”, hän sanoo – kuin edessä olisi suurikin seikkailu. Seuraavassa lauseessa hän kuitenkin jo listaa remonttikohteita Bromarvin kodissaan Tammisaaressa. Pitkää siimaakin pitäisi vetää. Donner naurahtaa ja sytyttää savukkeen. Hän polttaa ketjussa. Muista paheista hän sanoo jo luopuneensa, ainakin melkein. Yskänpuuska nousee syvältä keuhkoista. Hän kyllä voisi lopettaa tupakoinninkin, mutta se on hänelle ”tuotantoväline”. Hän kertoo, että Kuolemankuvia syntyi ”hauskana välipalana”.Vastapainoksi hänen parin vuoden takaiselle teokselleen Elämän kuvia. Siinä Donner vielä pohdiskelee elämänsä tarkoitusta. Häntä vaivaa iän myötä voimistunut tarkoituksettomuuden tunne. Nyt asia on hänelle selvä, elämän tarkoitus on elämä itsessään. Sitä vasten kirjoittaminenkin on ehkä vain ”hiljaisuuden voittamista”.

Ollessaan nuori Donner luki hurmioituneena Elmer Diktoniuksen nuoruuden unelmia sanan voimasta. Heidän tutustuessaan 1950-luvulla Diktonius oli jo vanha ja kuoli kohta. Enää Donner ei usko, että kirjat voisivat muuttaa maailmaa. ”Lukuun ottamatta Raamattua, Koraania ja Marxin Pääomaa, jota kukaan ei ole lukenut.” ”Kaikkien meidänhän on joskus tunnustettava, että emme ole Einsteineja. Ettemme pysty mullistamaan maailmaa, kuten hän teki”, Donner tokaisee. ”Tietenkään kirjoittaminen ei ole turhanpäiväistä, joku voi saada siitä lohtua. Mutta lopulta ainoa motiivi on kirjoittaa itselleen.”

Kuolemasta hän kirjoitti, koska se kiinnostaa häntä. ”Koska kukaan ei tiedä siitä mitään eikä tule koskaan tietämäänkään.” Kuoleman kuvat olivat vahvasti läsnä jo hänen ja emeritusarkkipiispa John Vikströmin neljän vuoden takaisessa kirjeenvaihtokirjassa Elämme, siis kuolemme. Sekä Donner että Vikström, syöpäsairaat miehet, lähestyvät kirjassa elämänsä vaikeimpia kysymyksiä häkellyttävän rehellisesti. Samalla he haastavat myös lukijansa pohdintoihin. Syvällisesti Donner ajatteli kirjoittavansa nytkin; niin että tekstillä olisi merkitystä myös muille. Nyt hän toteaa, ettei hänellä ole kirjassaan muuta sanottavaa kuin että hän itse alkoi vanheta ja edessä on kuolema. Ruotsalaisille hän on jo kuollut. Donner nauraa räkäisesti. Tämä on hänen ironiaansa. Koska hän ei ole esiintynyt vuosiin Ruotsin televisiossa tai lehdissä, hänen on todettu siellä kadonneen. ”Ikään kuin ihminen olisi elossa vain silloin, kun hän on mediassa.”

Lopullisen sysäyksen Kuolemankuville antoi kirjeenvaihto, jonka hän kävi eturauhasyöpään sairastuneen ruotsalaisen ystävänsä kanssa sähköpostitse. ”Hän oli kokemattomampi kuin minä näissä asioissa.” Donnerin eturauhassyöpä diagnosoitiin kahdeksan vuotta sitten. Hän kertoi siitä heti julkisuudessa. Sen jälkeen hän on ollut olkapää monelle miehelle, tuntemattomallekin. Vaikka siihen rooliin hän viimeiseksi oli osannut kuvitella itseään. ”Sairauksista, vanhenemisesta ja kuolemastakin voi jo puhua avoimesti. Niistä pitää puhua.” ”Ehkä kirjoitan ensi vuonna toisen Kuoleman kuvia”, Donner innostuu. ”Sarjakertomus, hah hah.”

Yhden luvun hän olisi halunnut lisätä kirjaansa, mutta se ei enää ehtinyt. Hän olisi kertonut itävaltalaissyntyisen ystävänsä Harry Scheinin hautajaisista Tukholmassa. ”Kirkossa juotiin viiniä ja viskiä ja sen jälkeen ryypättiin kunnolla ravintola Operakällarissa. Ne olivat hupaisat hautajaiset.”

Lopulta kuolema ei ole Donnerille kovin suuri murhe. ”Kuolema tulee, kun on tullakseen.” Enemmän häntä askarruttaa, mitä tehdä loppuelämällä. ”Lähinnä kyse on toiveesta, että voisi elää täydesti. Liian moni vanha ihminen elää täysin passiivisesti. Kyse on myös ikärasismista: eläkkeellä olevien ihmisten tietoa ja taitoa ei käytetä hyväksi.” Kirjassaan hän kirjoittaa: Vanhat eivät ole kasvupääomaa, heidät on käytetty loppuun. Koenko minä heidän kohtalonsa? ”Joskus kai minäkin olen loppuun kulunut – en tiedä milloin”, Donner tuhahtaa ja jatkaa: ”Sen verran realisti pitää olla. Eihän kukaan ole kuolematon – en minäkään.”

Kirjassa hän kertoo merkillisestä saunareissustaan. Hän on hierottavana, varhaisia muistikuvia alkaa nousta hänen mieleensä. Hän näkee äitinsä mutta myös isänsä kasvot, joista hänellä ei ole minkäänlaisia muistikuvia, koska oli vasta kahden vanha tämän kuollessa. Yhtäkkiä pelko valtaa hänen mielensä. Mutta vain sen yhden ainoan kerran. Donner vetää savukkeesta nautinnollisia henkäyksiä. Parvekkeen avoimesta ovesta näkyy valkoisena väikkyvä meri. Vastavalossa hän muuttuu tummaksi silhuetiksi, tupakansavu kiemurtelee laiskasti raskaassa ilmassa. Hän istuu saman pitkän pöydän ääressä Pohjoisrannan kirjastohuoneessa, jossa hänen isällään Kai Donnerilla ja isoisällään Otto Donnerilla oli tapana tehdä töitä. Jörn Donner muutti perheineen isoisänsä rakennuttamaan kivilinnaan vasta kaksi vuotta sitten. Hän kypsyi Bromarvin maalaiselämään ja Tammisaaren ”sisäsiittoiseen kunnallispolitiikkaan”. Kun hän oli lapsi, he asuivat suvun talon yhtä kokonaista kerrosta, yli 400:ää neliötä. Nyt perheen käytössä on yksi siipi.

Professori Otto Donner perusti suomalaisugrilaisen seuran ja toimi Karl Gustav Mannerheimin neuvonantajana ja mentorina tämän kerätessä kansatieteellistä aineistoa Aasiassa. Tohtori Kai Donner jatkoi isänsä työtä tekemällä tutkimusmatkoja Cambridgesta saamiensa uusien oppien mukaisesti: hän eli tutkimuskohteensa, Siperian kielisukulaisten keskuudessa. Jörn Donner ei ole halunnut kulkea kenenkään jalanjäljissä, ei ainakaan oman perheen. Menneisyys on alkanut kiinnostaa häntä vasta nyt – vanhana. Donnerin isän ja isoisän kokoamassa yksityisessä kansatieteellisessä kirjastossa oli oma kirjastonhoitaja, nyt kirjasto on lahjoitettu Helsingin yliopistolle. Silti Donner teki vielä muutama vuosi sitten löytöjä kaapeista – siellä oli isän Siperian matkapäiväkirjoja ja valokuvia. Nyt hän käyttää niitä Isän jalanjäljillä -teoksessaan.

Donner vinkkaa keittiön suuntaan. Isä kuoli siellä. Rankat Siperian matkat veivät hänen terveytensä, ja hän kuoli vain 46-vuotiaana. Donner ei muista isäänsä. Alkuvuosina isä oli hänelle pelottava varjo. Vanhemmat sisaret olivat kertoneet ankarasta ja hallitsevasta isästä. Kirjan kirjoittaminen merkitsi hänelle viimeisenkin varjon karistamista. Pöytä on nyt tyhjä. ”Piste. En koskaan enää palaa aiheeseen.” Hän sanoo, ettei isättömyys ole merkinnyt hänelle mitään. ”Ei mitään. Nolla. Koska häntä ei ole ollut, en ole kaivannut häntä. Niin se vain on.” ”Edes kapinani tai siihen liittynyt yksinäisyyden tunne eivät johtuneet hänestä. Kapinani oli luonteeltaan poliittista ja suuntautui porvarillisen yhteiskunnan vääryyksiä vastaan.”

Nautin sanomattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut, Kai Donner kirjoitti päiväkirjaansa ennen Siperian matkaa. Hän oli ”nuori ja peloton, utelias ja missionsa lumoissa”. Todellisuus oli kolkompi: pakkanen pysyttelee kuukausia yli viidessäkymmenessä asteessa, tiet katoavat lumeen, ruoka loppuu, matkaporot uupuvat. Vaikka on aamu, tunnen seisovani kuin kuoleman esikartanossa, sen suuressa puutarhassa, jossa pääkallot ovat kukkia ja ujeltava tuuli, kuolleiden yhteiset huokaisut silmänräpäyksessä elämän ja kuoleman välillä, Kai Donner kirjoittaa.

Donner tunnistaa isässään kulttuuri-ihmisen, joka kaipaa vaikeissa oloissa kotiin, mutta päästyään takaisin valkoisten pöytäliinojen ääreen hinkuaa jo takaisin matkalle. Donner kävi kirjaansa varten kahdeksan kertaa Siperiassa. Hanti-Mansissa, Krasnojarskissa, Narymissa, Surgutissa. Isä Kai matkasi 1910-luvulla kuukausia porokaravaanilla Jeniseiltä kohti Obia umpihangessa ja hirvittävässä pakkasessa, Jörn-poika lensi tundralle kesällä pariksi viikoksi kerrallaan ja asui hotelleissa. ”Tundra on edelleen tundraa, yksitoikkoista vaivaiskoivikkoa; maisemat eivät ole muuttuneet niistä ajoista. Mutta samojedeja ei enää ole sen enempää kuin ostjakeja tai kamasseja.” Aluetta hallitsee nykyisin Venäjän valtiollinen kaasuyhtiö Gazprom, jonka koneet lennättävät joka kuukausi uudet työntekijät töihin eri puolilta Venäjää. Paluulento täyttyy toisesta porukasta, joka on tehnyt kuukauden ympäripyöreitä työpäiviä. Gazpromin alueella ei ole lapsia eikä vanhuksia, siellä tehdään vain töitä. ”Valtavat öljy- ja kaasuesiintymät tekevät alueesta luonnonvaroiltaan yhden maailman rikkaimmista, mutta voitot jäävät pääosin Moskovaan. Kaasukenttien pohjoisosissa edelleen elävälle alkuperäiskansalle nenetseille ruplia ei ole liiennyt kuin nimeksi.”

Donner palaa aamuiseen lentomatkaansa. Matka Novy Urengoista Moskovaan kesti neljä tuntia. Moskovan lentokentällä oli tavanomainen kaaos. Venäjän laajuuden voi ymmärtää vain matkustamalla siellä. ”Se on maailman suurin maa, mutta siellä asuu vain 142 miljoonaa ihmistä. Maan ongelmia ovat valtavat välimatkat ja kylmyys. Suuren väestön elättäminen kylmillä alueilla maksaa valtavasti.” Eivät ongelmat siihen lopu. Donner listaa: kehittymätön markkinatalous, alhainen demokratian aste, oligarkia, pitelemätön korruptio, korkea kuolleisuus, terävimmän joukon maasta muutto. Suomen kehitys on ollut siihen nähden yhtä lottovoittoa. Jos Jörn Donnerin isä Kai Donner olisi päässyt määräämään, meidän olisi saattanut käydä huonommin. Sisällissodan päätyttyä 1918 Mannerheim nimitti Kai Donnerin Suomen ja Venäjän rajamaan komendantiksi. Donner oli ollut perustamassa jääkäriliikettä. Kannaksella Donner sai kulttuurisokin, koki olevansa Terijoella ”ryssien maassa”. Mannerheimin tavoin hän olisi halunnut hyökätä Pietariin, silloiseen Petrogradiin, ja muodostaa Suur-Suomen, mutta Mannerheim luopui suunnitelmasta. Donnerin valloitusinto säilyi.

Kai Donnerista tuli poliittinen juonittelija, joka kannatti myöhemmin äärioikeistolaisia ajatuksia. Mäntsälän kapinan aikaan hän sukkuloi neuvottelijan roolissa presidentti Svinhufvudin ja liikkeen edustajien välillä. Hänen kielitieteellinen työnsä jäi kesken ja Siperiasta kokoamansa laaja aineisto vaille asianmukaista järjestämistä. ”En usko, että matka isäni jäljillä lisäsi ymmärrystä itsestäni eikä oikeastaan hänestäkään. Pyrin kuvaamaan sitä, minkälainen hän oli, mutta ei se lähentänyt minua häneen”, Donner sanoo ja puhaltaa ylimielisesti tupakansavua puoliavoimesta suustaan. Hän ei löytänyt Donnereita yhdistäviä erityispiirteitä eikä kokenut edustavansa suvun jatkumoa. ”Voi olla, että meitä yhdistää uteliaisuus, mutta monet muutkin ovat uteliaita ja haluavat tehdä töitä.” Donner kohauttaa olkaansa. ”Olen joutunut katsomaan isääni tästä miljööstäkin johtuen, mutta nyt se on katsottu loppuun.”

Kun Donner saa myöhemmin syksyllä valmiiksi Diktonius-elämäkerran, hän aikoo ”vaihtaa kiinnostustaan”. ”Sen jälkeen en tee pitkiin aikoihin, jos enää koskaan, kirjoja. Kirjoittamalla olen päässyt eroon minua vaivanneista asioista. Haluan muuttaa suuntaa ja tehdä jotain muuta, vaikka elokuvia. Tai matkustaa. Mutta minun on kyllä matkustettava yksin.” ”Yksin oleminen on tärkeä asia”, Donner jatkaa tarinaansa muutamaa päivää myöhemmin Bromarvin kotinsa tuulisella laiturilla Tammisaaressa. Loma on vihdoin alkanut. Vaahtopäät lyövät pärskähdellen rantaan, ja laiturissa kiinni oleva pieni puuvene keikkuu holtittomana. Donner ei pääse laskemaan verkkojaan. ”Psyykkinen yksinäisyys on paha, mutta fyysinen on vain hienoa, tosin pienin annoksin.” Hän tietää, että nyt yksinäisyyttä on ollut liian paljon, ja hän odottaa vain sitä hetkeä, kun saa Diktoniuksen elämäkerran valmiiksi. ”Sen jälkeen ei ole määräaikoja. Silloin tulee hieno tyhjyys. Silloin voi olla taas avoimin mielin.”

Vastarannalla on Donnerien suvun entinen kesäpaikka, jossa Jörn vietti lapsuutensa ja nuoruutensa kesät. Välissä ovat sotavuodet, jolloin tila toimi tykistön majapaikkana. Donnerin nykyistä Bromarvin kotia asui hänen lapsuudessaan hänen kummitätinsä, jolta hän sittemmin osti talon ja laajensi sitä. Hän nosti eilen merestä kalaverkot, nyt ne lojuvat laiturilla. Saalis oli pettymys. ”Suutareita, perkele.” Oli sentään muutamia ahvenia ja haukiakin, joista hän keitti vahvan bouillabaisse-liemen. Häntä on pyydetty tekemään kalakeittokirjakin, mutta hän ei ole suostunut. Donner nauraa kulmiensa alta. Kalalientä keittäessään hän keksi: kun Diktonius on valmis, hän lähtee Lähi-Itään, Libanoniin ja Syyriaan. Se on paikka, jossa tapahtuu juuri nyt. 

Teksti: Riitta Kylänpää/ SK

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Jörn Donner, Kuolemankuvia

Kommentit

Ja, kan någon få för tröst. Men i slutändan är det enda motiv är att man skriva för sig själv.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *