John Simon: Koneen ruhtinas

Pekka Herlinin elämänkerta

Pekka Herlinin elämäkerta kertoo ihmisestä, joka oli ladattu täyteen särmää ja voimaa. Samalla se on kertomus Koneen patruunan alkoholismista ja kaksijakoisesta persoonallisuudesta.

Koneen pääkonttorin neuvotteluhuone Munkkiniemen kartanon yläkerrassa on paljolti samassa asussa kuin se oli yhtiön edellisen isännän Pekka Herlinin (1932–2003) aikaan. Nyt sohvannurkassa – Pekka Herlinin lempipaikassa – istuu hänen vanhin poikansa Antti Herlin, 52, Koneen hallituksen nykyinen puheenjohtaja.

”Hyvä kirja”, Antti Herlin sanoo. Puhe on John Simonin uudesta kirjasta Koneen ruhtinas (Otava 2009), Pekka Herlinin elämäkerrasta. ”Varmasti isä ansaitsee elämäkerran, ja tämä kirja on tehty hänen perinnettänsä kunnioittaen.” Antti Herlin tarkoittaa kirjan suorapuheisuutta. Se oli ominaisuus, joka leimasi Pekka Herliniä. Vastaavasti Koneen ruhtinas on äärimmäisen rehellinen kirja. ”Valehteleva tai puolinainen historiankirjoitus ei olisi mistään kotoisin.”

Vuosia edellä aikaansa

Kirja sisältää yhtä aikaa monta tarinaa. Yksi niistä on kertomus näkemyksellisen yritysjohtajan uskalluksesta, riskinotosta ja voittamisesta. Lukuisat todistajat kertovat siinä, miten Pekka Herlin rakensi pienestä Koneesta merkittävän kansainvälisen tekijän. Hänen ajatuksensa yrityksen kasvusta ja kansainvälistymisestä olivat vuosikaupalla edellä aikaansa. Kun Kone teki hänen johdollaan ensimmäisen ulkomaisen yritysostonsa 1968, sellaista sanaa kuin ”kansainvälistyminen” ei tosin käyttänyt vielä juuri kukaan.

Antti Herlin kertoo, että hänen isänsä ideat eivät olleet pelkästään teoreettisen kypsyttelyn tuotetta. 1960-luvun alussa Pekka Herlin tapasi Pariisissa Otiksen johtajan Hubert Fauren, jonka viesti oli selvä: Euroopan hissimarkkinat yhdentyisivät, ja tulevaisuuden voittajia olisivat suuret yhtiöt kuten sveitsiläinen Schindler ja yhdysvaltalaiset Otis ja Westinghouse. Fauren mukaan suurilla oli tehokkaat aseet, joilla pienet kilpailijat voitaisiin jopa tuhota. ”Faure tarjosi toista vaihtoehtoa. Se oli myydä Kone ja jäädä töihin Otiksen palkkalistoille vapaana yrittämisen taakasta.” 

”Niin aggressiiviselle kaverille kuin isäni se ei tietenkään käynyt. Hän halusi näyttää oman särmänsä”, Antti Herlin kertoo. Tämän avainkokemuksen jälkeen Pekka Herlin oli entistä varmempi siitä, että Koneen täytyi kasvaa. Ja kun Kone oli ostanut Westinghousen tytäryhtiöt Belgiassa ja Ranskassa, se oli jo niin vahva, ettei Otisin enää kannattanut hyökätä sen kimppuun.

Talonpoika yritysjohtajana

Valinta yritysjohtajan ja maanviljelijän ammattien välillä oli nuorelle Pekka Herlinille rankka asia. Kirja käsittelee perusteellisesti hänen kaipuutaan maanviljelijäksi ja tämän kutsumuksen ristiriitaa hänen perheyrityksestä tuntemansa vastuun kanssa. Lopulta hän valitsi molemmat, sekä Koneen että perheen maatilan Kirkkonummen Thorsvikissa.

Pekka Herlin otti ideologista etäisyyttä isäänsä, mutta suvun talonpoikaisia arvoja hänkin edusti. Niihin kuuluivat esimerkiksi traditionaaliset perhearvot ja se, että työtä piti kunnioittaa ja se oli aina tehtävä hyvin. Samaan perinteeseen kuului myös vastenmielisyys rahalla retostelua kohtaan. Kotoa Thorsvikista lapset kuljetettiin limusiinilla kouluun Helsinkiin, mutta auto jätti koululaiset matkan päähän koulunpihasta, koska ei haluttu pröystäillä. Sama tyyli jatkui myös seuraavassa polvessa.

Markkinatalousmiehenä Pekka Herlin suuntautui länteen. Hän lähetti lapsensakin Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Tätä taustaa vasten tuntui erikoiselta, että hän vastusti alkuun Suomen EU-jäsenyyttä. Selityksenä on pidetty hänen kekkoslaisuuttaan ja Koneen idänkaupan intressejä.
Antti Herlinin mukaan todellinen syy oli huoli maatalouden loppumisesta Suomessa: ”Hän sanoi, että Suomen maanviljelijät eivät voi pärjätä EU:ssa, ja että maatalouden uhraaminen olisi liian suuri uhraus Suomelle.”

Älykkö ja kynämies

Liikkeenjohtajaksi Pekka Herlinin harrastukset olivat sangen monipuoliset. Hänen ystäväpiirissään oli monia tiedemiehiä, taiteilijoita ja kirjailijoita, joiden kanssa hän keskusteli usein ja intensiivisesti. Heihin kuuluivat esimerkiksi Olavi Niitamo, Pentti Malaska, Eino S. Repo, Ville Repo, Unto Koistinen, Paavo Rintala ja Antti Hyry. Appi Kustaa Vilkuna ja lankomies Asko Vilkuna olivat kaksoisroolissa: sekä sukulaisia että keskustelukumppaneita.

Pekka Herlin harrasti ahkerasti kirjallisuutta. ”Lapsuudesta muistan, että vaikka olisin herännyt kuinka aikaisin, tupakansavu haisi jo… Isä heräsi neljän viiden maissa ja otti kirjan. Hän luki paljon – tosin äiti on aina lukenut vielä enemmän”, Antti Herlin sanoo. Pekka Herlin oli hyvä kirjoittaja, joka muotoili elegantteja kirjeitä Kekkoselle, Koivistolle, Väyryselle ja Warikselle ja piti purjehduspäiväkirjaa eloisaan tyyliin. Hänen kirjeensä Kirsti-vaimolle ovat ehkä hänen parhaita tekstejään. Esimerkiksi Hampurista helmikuussa 1959 lähettämässään kirjeessä hän pohdiskeli sitä, onko hänellä vaihtoehtoa yritysjohtajan ja suurtilallisen vaativille rooleille. Tahdon, että meillä on aikaa, joka ei kuulu kenellekään muulle, että voimme kesällä maata vierekkäin heinikossa ja nähdä valkoisten pilvien kiitävän taivaalla, että yhdessä saamme hengittää keväisen mullan tuoksua, että yhdessä palaamme raukeana nähtyämme vehnän heilimöivän; niin ja että matkustamme rahtilaivalla – yhdentekevää minne.

Särmä ja voima

Pekka Herlinin voima näyttää nousseen ikään kuin toiseen potenssiin verrattuna tavalliseen ihmiseen. Se pätee sekä hänen tahtoonsa että fysiikkaansa. John Simon käyttää juuri sanaa ”voima” luonnehtiessaan Pekka Herlinin persoonallisuutta. Antti Herlin käyttää toistuvasti sanaa ”särmä”.

Jokainen ihminen on ristiriitainen. Kukaan ei ole samanlainen kaikille ihmisille, ja useimmat ovat toisenlaisia nuorina kuin vanhoina.
Harvinaisten ominaisuuksiensa takia Pekka Herlin kantoi kuitenkin aivan poikkeuksellisia ristiriitoja. Toisena hetkenä hän oli kylmän älyllinen kuin laskukone – toisena räjähdysmäisen impulsiivinen ja arvaamaton. Varsinkin nuorena hän osallistui mielellään nyrkkitappeluihin. Äly kuului hänen vahvoihin puoliinsa, mutta hän oli myös erittäin tunteellinen. ”Hän tiesi ja ymmärsi, milloin on syytä olla tunteellinen.” ”Se oli hänen työkalulaatikossaan: jos järjen keinot oli jo käytetty ja oli tärkeää ottaa tunteet käyttöön, hän pystyi siihen. Ja hänet teki vahvaksi se, että hänen tunteensa olivat aitoja”, Antti Herlin sanoo.

Paraskaan analyyttinen kyky ei riitä tekemään hyvää johtajaa, vaan tarvitaan auktoriteettia. Pekka Herlinillä sitä riitti. Joku sanoo kirjassa, että hän oli kyvytön empatiaan. Jos se on totta, se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta taitava ihmisten johtaja. Hän luotti alaisiinsa, antoi heille vapautta ja sai heidät tekemään työtä tiiminä. Kuitenkin Koneen johto oli täynnä eteviä, kilpailuhenkisiä miehiä, jotka yksilöinä eivät välttämättä tulleet keskenään toimeen. 

Erään purjehduskaverin mukaan hän oli suorastaan karismaattinen johtaja, joka sai jokaisen ylittämään normaalit rajansa. Pekka Herlinin venekuntien purjehdussaavutukset olivatkin erinomaisia. Hän voitti miehistöineen muun muassa vaativan Gotland Runt -kilpailun avomeripurjeveneellään Lygaia.

Hauras psyyke

Samalla Pekka Herlinin psyyke oli hauras. Perheenjäsenet ja ystävät kertovat kirjassa avoimesti, miten alkoholismi muutti hänen persoonallisuutensa. Antti Herlin muistuttaa, että hänen isänsä rankka alkoholinkäyttö ei ollut omana aikanaan ainutlaatuista. ”Se ei ollut poikkeuksellista, kun ajattelee hänen ikäpolvensa yritysjohtajia tai muita vaikuttajia.”

Elämäkerta kertoo myös kohteensa paranoiaa lähestyneestä epäluuloisuudesta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Onneksi ”maaninen Pekka”, kuten John Simon ilmaisee asian, oli kyllin vahva ja kurinalainen potkaistakseen ”depressiivisen Pekan” joka aamu ylös sängystä, niin että päivän työt hoituivat. Kysymys oli ilmeisesti ainakin osittain perinnöllisestä sukurasitteesta. Antti Herlin nousee sohvalta ja vie vieraan katsomaan isoisoisänsä Harald Herlinin muotokuvaa. Sen silmät ovat täysin eri paria. ”Luulen että taiteilija on halunnut kuvata Haraldin persoonallisuuden kaksijakoisuutta”, hän sanoo.

Yli 400-sivuinen Koneen ruhtinas on poikkeuksellisen hieno kirja. Elämäkerran lisäksi se on myös tärkeä osa Koneen ja Herlinien historiankirjoitusta – samalla kertaa sankaritarina ja tragedia. Aloite kirjaan tuli Pekka Herlinin vaimolta Kirsti Herliniltä, 77, ja Antti Herliniltä. ”Halusimme tehdä kirjan nyt, kun Kirsti on täysissä voimissa ja muistaa joka ikisen asian tarkasti”, Simon sanoo.

Yhdysvalloissa syntynyt Simon on työskennellyt 25 vuotta Koneen tiedottajana. Hän tunsi Pekka Herlinin mutta ei kuulunut hänen hoviinsa.
Simon hallitsee klassikkonsa. Hän löytää Macchiavelliltä ja Shakespearelta upeita rinnastuksia Koneen ruhtinaan elämään. Paavo Rintalan kirjasta Maatyömies ja kuu hän käyttää pitkän sitaatin, jossa kirjailija kuvaa kahden kutsumuksen välillä kamppailevaa maanviljelijä-yritysjohtajaa. Rintalan muotokuvan mallina oli juuri Pekka Herlin, kirjailijan hyvä ystävä.

Simonin teos perustuu yli sadan ihmisen haastatteluihin ja lukemattomiin arkistodokumentteihin. ”En voi olla ihailematta sitä, miten sukulaiset ja ystävät ovat uskaltaneet tulla mukaan tähän projektiin. Se on ollut minulle hieno kokemus”, Simon sanoo. ”En ole aikaisemmin tehnyt elämäkertaa, mutta voin kuvitella, miten vaikeaa se olisi, jos lähiomaiset eivät haluaisi puhua rehellisesti.”

Teksti: Kustaa Hulkko/ SK

 

[embed http://lukeminen.fi/kirjat/koneen-ruhtinas]

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: John Simon, Koneen ruhtinas

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *