Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Johanna Sinisalo, LasisilmäKirjailijan televisio

Storyline (juoni)
Johanna Sinisalo on kirjoittanut psykologisen trillerin Lasisilmä. Sen päähenkilö on tv-sarjan käsikirjoitustiimin jäsen, jonka maailmassa fakta ja fiktio sekoittuvat painajaiseksi. [Sinisalo ei kuitenkaan halua saarnata televisiota vastaan.]

Backstory (tausta ja menneisyys)
Kun Johanna Sinisalo tuli suuren yleisön tuntemaksi vuosituhannen vaihteessa, hän oli tieteiskirjailijoiden joukossa jo arvostettu, palkintoja kerännyt konkari. Sinisalo aloitti kirjoittajan uransa scifi- ja fantasiakirjailijana: ensimmäiset julkaistut novellit ilmestyivät 1970-luvun puolivälissä. Vuonna 2000 hän voitti Finlandia-palkinnon esikoisromaanillaan Ennen päivänlaskua ei voi. Se kertoi homoseksuaalin valokuvaajan ja peikon suhteesta, käsitteli nykyihmisen vieraantumista luonnosta.

Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Sankarit muunsi Kalevalan tapahtumat 1990-luvun Suomeen: väinämöisistä, lemminkäisistä ja joukahaisista oli tullut rocktähtiä ja tietokonetaitureita, median suosikkeja ja silmätikkuja.

Sinisalo on myös kirjoittanut monien vuosien ajan kotimaista draamaa. Hän on osallistunut muun muassa Kotikadun, Salattujen elämien sekä Käenpesän kirjoitustiimeihin.

Dialogi (keskustelu)
EXT. KIRJAILIJAN RIVITALO­ASUNNON TERASSI. – – PÄIVÄ
[Kirjailija ja toimittaja istuvat puutarhapöydän ääressä, juovat kivennäisvettä. Pöytä on varjossa, mutta aurinko tirkistelee kasvillisuuden lomasta. On lämmin syyskuun päivä Tampereen Pispalassa.]

TOIMITTAJA: Uuden romaanisi päähenkilön, Lähiö-sarjaa käsikirjoittavan Tarun, todellisuudentaju hämärtyy pahasti. Hän uskoo, että asiat, joita hän kirjoittaa saippuasarjaan, tapahtuvat myös oikeassa elämässä. Ja ehkä ne tapahtuvatkin, kirjaahan on mahdollista tulkita monella tavalla. Olet itse todennut haastattelussa, että ihmisten on helppo menettää kosketuksensa todellisuuteen nykyisen massatiedotuksen aikana. Miten se mielestäsi näkyy?

KIRJAILIJA: Ensinnäkin pitää sanoa, että on tavattoman vaarallista yleistää asioita, väittää esimerkiksi, että ihmiset eivät kykene erottamaan faktaa ja fiktiota. Valtaosa kykenee, valtaosalle rajat ovat selkeät. Mutta on totta, että fiktio ja tosi-tv näyttävät jatkuvasti elämää, jossa on valtavasti käänteitä ja joka on elämisen arvoista vain kiihkeiden tapahtumien pyörteissä. Siksi vaikkapa nuoren ihmisen saattaa olla vaikea pitää tavanomaista peruselämää mielekkäänä.
Todellisuuskosketuksen häilyminen näkyy myös siinä, että ihmiset luovat itselleen kuvitteellisia yhteisöjä median kautta. Meillä ei ole enää kyläyhteisöä. Työpaikka ja työtoverit ovat monille viiteryhmä, mutta myös fiktion ja tosi-tv:n henkilöt muodostavat osan omaa heimoa.

T: Blogikirjoittaja Minttu Hapuli totesi taannoin Voimala-ohjelmassa, että Hollywood-romantiikka pitäisi kieltää, koska se antaa nuorille epärealistiset odotukset seurustelusta ja parisuhteista.

K: Romantiikan ja myyttisen aidon rakkauden ylikorostaminen on tätä päivää. Olen kuullut nuorten ihmettelevän, mistä tietää, milloin se oikea tulee kohdalle. Eli päähän on iskostettu ajatus, että on olemassa ’se oikea’,  joka pitäisi tunnistaa salaman välähdyksessä. Ja että ihmissuhteen eteen ei tarvitse tehdä minkäänlaista työtä, vaan rakkaus kannattelee automaattisesti.
Nämä ovat fiktiotodellisuuden nähtävissä olevia harhoja. Mutta haluan painottaa, että en tee kirjalla arvoarvostelmaa eikä siinä ole saarnanuotin säveltä. En julista, että on niin väärin, kun ihmiset eivät enää tunnista arjen onnea. Tämä on yksinkertaisesti ilmiö, josta olen kiinnostunut ja jota tarkastelen.

T: Vertaat romaanissa jatkuvajuonista tv-sarjaa Jobin kirjaan. Lähiö-sarjassakin lyhyet onnen hetket jäävät nopeasti väkivaltaisten ja traagisten tapahtumien alle. Eivätkö sarjat pikemminkin anna nuorille kuvan, että elämä on pelkkää kamppailua ja kärsimystä? Miksi niissä tapahtuu niin paljon pahaa?

K: Onhan huippuhetkiäkin. Ei voida esittää mustasukkaisuuskohtausta, jos ei ensin ole saatu kahta ihmistä rakastumaan. Jotta saadaan kriisi, pitää rakentaa onni. Mutta kukaan ei ole pidemmän päälle kiinnostunut siitä onnesta. Tämän voisi kiteyttää Tolstoin Anna Kareninan sanoin: jokainen perhe, joka on onnellinen, on samanlainen, mutta jokainen perhe, joka on onneton, on onneton omalla tavallaan.

[Ampiainen alkaa pörrätä pöydän ympärillä. Kirjailija ja toimittaja tarkkailevat sitä hetken, mutta toteavat sen kohmeiseksi ja melko vaarattomaksi.]

T: Vallankäyttö on yksi tämän – kuten muidenkin – romaaniesi teemoista. Käsikirjoitustiimi on tiivis, suljettu yhteisö, jossa jäseniltä vaaditaan yhtä aikaa luovuutta ja alistumista.
Vallankäytöstä puhutaan myös usein television yhteydessä. Yksioikoisimpien marxilaisten teorioiden mukaan tv on väline, jolla massat pidetään turtana. Toisessa tutkimusääripäässä taas katsotaan, että katsoja luo kaikelle näkemälleen itse merkitykset.

K: Mielestäni tv-viihteellä ei ole sellaista poliittista suunnitelmaa, että sen päätarkoitus olisi pitää massat uiskentelemassa fiktiivisissä todellisuuksissa. Jatkuvajuoninen televisiosarja, joka nähdään äärimmäisen kaupallisena, ei ole missään tapauksessa pelkkää turruttamista. Se myös asettaa ihmisen tilanteisiin, joissa hän joutuu vertaamaan sarjan henkilöiden käytöstä omaan käytökseensä ja ottamaan kantaa toiminnan oikeutukseen.
Kyllä draama kokonaisuudessaan, ainakin Suomessa, on vielä enemmän herättävää kuin turruttavaa.

T: Saippua- ja jatkuvajuoniset sarjathan avautuvat sitä paremmin, mitä enemmän niitä katsoo. Satunnaisen katsojan silmissä ne sen sijaan näyttävät typeriltä.

K: Totta. Erittäin suuri osa jatkuvajuonisesta draamasta on helppo leimata idiotismiksi, jos sitä katsoo yhden tai kaksi jaksoa jostain keskeltä. Siitäkin huolimatta, että Suomessa nämä sarjat ovat vielä erittäin jalat maassa, jos vertaa vaikka eteläamerikkalaisiin telenovela-sarjoihin tai hurjimpiin amerikkalaiskeitoksiin.
Suomessa esimerkiksi Salattujen Elämien tekijät käyttävät nimikettä ’korotettu realismi’. Eli realismi on pitkälle lähtökohtana, mutta ihmisille tapahtuu enemmän ja nopeammin kuin tosielämässä.

T: Miksi vallankäytön teema kiehtoo sinua?

K: Olen jo aika monta vuotta nähnyt ihmisen hierarkisena laumaeläimenä, joka yrittää monin tavoin kätkeä biologista laumakäyttäytymistään. Jos joku väittää, että kaikki maailman tarinat lähtevät rakkaudesta ja romantiikasta, olen eri mieltä. Vielä isompi osa lähtee vallankäytön mekanismeista: ajatellaan vaikka mitä hyvänsä Shakespearen draamaa. Romeon ja Julian tarina ei olisi traaginen, jollei siinä olisi vallankäytön mekanismeja mukana.

T: Romaanissasi eräs henkilö sanoo, että sarja ei kehitä arvoja, vaan heijastelee maailmaa. Toinen henkilö puolestaan toteaa, että tv on lasisilmä, joka näkee, mitä maailmassa tapahtuu ja pureksii ja prosessoi sen ennen kuin sylkäisee takaisin. Juuri se pureksiminen ja prosessoiminenhan kuitenkin on kiinnostavaa.

K: Ensinnäkin pitää muistaa, että tuossa puhutaan nyt henkilön suulla, ei minun suullani. Olen ottanut tietoisen riskin, että Lasisilmä tulkitaan omaelämäkerralliseksi, vaikka se ei sitä todellakaan ole, eikä yhdelläkään henkilöllä ole elävää esikuvaa.
Mutta onhan tietyllä tavalla totta, että sarja vain heijastelee olemassa olevia arvoja. Toisaalta yhtä totta on sekin, että käsikirjoittajien omat arvot ja maailmankatsomukset vaikuttavat hitosti siihen, millaisia tarinoita tehdään ja mistä näkökulmasta. Esimerkiksi poliittinen korrektius sanelee monen ihmisen asenteita. On vaikea kuvitella, että tiimissä, jossa on voimakkaita naispuolisia kirjoittajia, kehitettäisiin tyhjäpäisiä naishahmoja. Vaikka niitä kuitenkin on olemassa.

[Toimittaja naurahtaa puolen sekunnin viiveellä, kun ymmärtää mitä kirjailija sanoo. Molemmat sytyttävät tupakan.]

T: Millainen on oma suhteesi televisioon?

K: Makuni on kehittynyt kirjoittajana sillä tavalla, että aika nopeasti heitän sarjan kesken, jos se ei jaksa pitää jännitettä yllä. Siinä mielessä minusta on tullut nipo. Mutta olen erittäin kaikkiruokainen, seuraan silloin tällöin muun muassa tosi-tv:tä. Minua ei kiinnosta tirkistely vaan jännitteet ihmisten välillä, ja se miten heidät saadaan toimimaan.
Esimerkki erinomaisesta tosi-tv-sarjasta oli brittiläinen Roolihuijaus, jossa muun muassa papista tehtiin autokauppias. Siinä oli jännittävä subteksti: kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, jotka eivät oikeasti olekaan niin perehtyneitä alaansa kuin esittävät, mutta me luotamme heihin, koska he osaavat tuottaa illuusion pätevyydestä.

T: Miksi ihmiset suhtautuvat yhä hieman häpeillen television katseluun? Miksi pidetään älykkyyden merkkinä, jos ei omista lainkaan televisiota tai on ainakin sijoittanut sen kodissaan johonkin huomaamattomaan paikkaan?

K: Puhutaan sohvaperunoista. Katselemista pidetään liian passiivisena tekemisenä yhteiskunnassa, joka korostaa koko ajan aktiivisuutta. Itse en osaa ajatella, että se olisi väärin tai vahingollista.
Muistan ajan, jolloin Suomessa oli kaksi tv-kanavaa, ja oli sarjoja kuten Peyton Place tai Virginialainen. Niitä katsoivat kaikki. Oli itsestään selvää, ettei voinut pyytää ihmisiä kylään tiettynä iltana tai sovittiin etukäteen, että sitten katsotaan Peyton Placea yhdessä. Ei silloin jeesusteltu, että se olisi vääränlainen vapaa-ajanviettotapa.
Nykyäänkin on arvostettua kerätä kirjahyllyyn dvd-elokuvia, Seinfeldin ja Sopranosin tuotantokausia. Onko ero siinä, että se on jotenkin aktiivista, olet connoisseur ja keräilijä? Kuvitellaan, että tv:n katselu on hirveän kontrolloimatonta: ihminen vain lysähtää tahdottomana, aivottomana tv:n eteen. Mutta kun hän menee ja ostaa saman ohjelman boksina, hän onkin valikoiva mediakuluttaja.
Television katsotaan myös jotenkin ’orjuuttavan’ ihmisiä, eli ihmiset tekevät vapaa-ajanviettovalintoja sen ehdoilla. Seinfeldit tai Sopranosit DVD-bokseina sen sijaan viestivät ajankäytön hallinnasta.

T: Myös kirjaasi tulkitaan varmasti tv:n kritiikkinä. Tarinahan on aika synkkä, hetkittäin suorastaan kaamea.

K: Saa tulkita, ainahan kirjan tar­-koi­tus on herättää ajatuksia ja mielipiteitä.  Oman kantani näkee ehkä siitä,
että kirjoitan edelleen tv-sarjoja, pidän si­tä työtä erittäin mielenkiintoisena
 ja suhtaudun siihen kunnianhimoi­ses­ti.

[Kirjailija käy sisällä asunnossa, ilmestyy hetken kuluttua takaisin mukaan lautasellinen kylmäsavulohivoileipiä. Kirjailija ja toimittaja aterioivat keskustelun lomassa.]

T: Kirjassasi manipuloidaan hurjasti. Manipuloiko tv mielestäsi katsojia, vai miksi nostit tätä teemaa niin vahvasti esille?

K: Tv-sarjan maailma on aina risteilevien intrigien eli juonitteluiden verkko. Se on pelkistettyä: ihmisten elämästä näytetään vain keskeisimmät hetket ja niiden tulee olla kytköksissä keskenään. Oikea maailma on sen sijaan jatkuvaa impulssien ja tapahtumien virtaa, monet asiat jäävät irrallisiksi, kaikki ei linkity yhteen.
Jos ihminen kuitenkin sisäistää näkemyksen, että kaikilla asioilla on toisiinsa sidottuja merkityksiä, hän voi joutua aikamoiseen kiisseliin maailmantulkinnan kanssa.
Tämä tuntuu olevan erityisesti naisiin liittyvä ongelma: he tulkitsevat  helposti ja voimakkaasti. Mitä poika tarkoitti ’soitellaan’-heitolla? Miksi hän poimi maantien laidasta kuihtuneen kukan? Tv-sarjojen maailma rakentuu juuri tälle, että hahmojen pitää koko ajan nähdä pienet vihjeet ja tulkinnat.
Miehet ovat suoraviivaisempia. He katsovat sitä paitsi varsin vähän jatkuvajuonisia sarjoja. Joku Käenpesä on poikkeus – luulen, että kundit katsovat sitä, koska siinä on isoja rajuja käänteitä ja pitkälle viritettyä toiminnallisuutta, eivätkä mieshahmot ole ensirakastajia tai liukkaita konnia.

T: Johtuuko saippuasarjojen heikko arvostus siitä, että ne ovat naisten ohjelmia?

K: Yhteiskunnassa pidetään vähäarvoisempana kaikkea, mikä liittyy pääsääntöisesti naisiin. Se asenne ulottuu joka paikkaan.

T: Tiedotustutkimuksessa lainataan usein Ien Angin teosta Watching Dallas, jossa tekijä haastatteli Dallasin naiskatsojia. Hän toteaa kirjassaan, että sarjan aiheuttama emotionaalinen mielihyvä ei ole kompensaatiota elämän latteudesta eikä pakoa todellisuudesta vaan todellisuuden yksi ulottuvuus.

K: Itse käytän termiä emotionaalinen spekulaatio. Se tarkoittaa, että ihminen pystyy tv-fiktion kautta kohtaamaan puolittain omakohtaisesti asioita, jotka eivät häntä suoraan kosketa. Hän pystyy kohtaamaan pelottavia asioita turvassa. Perussaippuatilanne: mies ja nainen ovat onnellisessa suhteessa, käy ilmi että miehellä on ollut koko ajan rinnakkaissuhde naisen läheisen ystävän kanssa. Katsoja spekuloi, miten itse reagoisi vastaavassa tilanteessa, mutta kiittää luojaansa, ettei joudu sitä oikeasti kokemaan.

T: Suhtautuvatko suomalaiset fik­tioon erityisen tosikkomaisesti? Meillähän ei esimerkiksi sarjan näyttelijää juuri koskaan vaihdeta.

K: Mielestäni suhtautuvat jonkin verran tosikkomaisemmin kuin monessa muussa kulttuurissa. Eräs ihminen kertoi minulle, ettei voinut lukea Ennen päivänlaskua ei voi -kirjaa, koska päässä nakutti koko ajan ajatus, että se ei ole totta! Meillä vallitsee lukutapa, jossa koetaan, että Akseli Koskela on enemmän totta kuin Frodo Reppuli. Katsojilla ei ole mitään ongelmaa tajuta Kauniit ja roh­keat fiktiiviseksi, mutta osalle katsojista Kotikatu näyttäytyy amerikkalaissarjaa todempana ja oikeampana.

[Lohivoileivän rippeet houkuttelevat paikalle lisää ampiaisia. Yksi yrittää laskeutua kirjailijan kasvoille. Toimittaja huitoo vimmatusti ja pomppaa ylös tuolistaan. Ampiaiset perääntyvät sisälle asuntoon. Toimittaja sammuttaa nauhurin, haastattelu päättyy.]

Teksti: Leena Sharma/ SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *