Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Olen jo odotellut romaania sotavuosista oman sukupolveni kirjailijalta. Jenni Linturin esikoinen Isänmaan tähden (Teos, 2011) ei tosin ole ihan tyypillinen sotakirja vaan enemmänkin herkkää kuvausta vanhuudesta ja muistojen arkistoinnista. Aihekin yllättää: teos kertoo suomalaisista, jotka lähtivät vapaaehtoisina natsi-Saksan SS-joukkoihin.

Kirjassa liki kahdeksankymppinen Aarne tippuu katolta, eikä virottuaan enää erota menneisyyttä nykyhetkestä. Vanhuksen sekavuus liikuttaa sydänalaa: hän ei tiedä, milloin vuoteen äärellä on oma tytär, milloin pahasti ruhjoutunut sotakaveri.

Pian selviää, miten jyrkästi toinen maailmansota näytti Saksaan matkanneille kasvonsa. Lukija viedään katsomaan taistelukohtauksia, joista sankaruus on kaukana. Raiskauksista, oksennuksesta, mutaisista teistä, simputtavista saksalaisista ja nälkiintyneistä venäläisvangeista ei synny mitään sankarillista – vain rikki menneitä ihmismieliä. Ovatkohan miehet edes isänmaan asialla? He eivät tainneet oikein itsekään tietää lähtönsä syytä.

Tositaistelu alkoi vasta sodanjälkeisessä Suomessa. Saako vaieta vai pitääkö puhua? Ovatko menneisyyden muistot kivuttominta kirjata muistiin, kertoa kaverille vai puuduttaa katsomalla kotisohvalla Poirotia? Ehkä juuri tämä lähestymistapa kertoo Linturin olevan sukupolvensa lapsi.

Pieneen hetkeen mahtui niin monta tunnetta, ettei yhtäkään niistä ennättänyt tuntea kunnolla” – Linturi heittää hienoja, aforisminomaisia lausahduksia. Välillä kaipasin tekstiin selkeyttä ja vauhtia, mutta kaikkiaan Isänmaan tähden on hieno esikoinen.

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: arvio, esikoinen, historia, kirjat, lukeminen, politiikka, romaani, Teos

Kommentit

kenellekään ei ehtinyt kehittyä minkäännäköistä ongelmaa..

panssaroidun divisioonan kärkiosastossa…

ss-sai turhan väärinarvostetun maineen suomessa

keihään kärki taasen osuva kuvaus

Ei kannata yleistää yhden elämäntarinan perusteella. Kokemukset ”Viikingistä” tai ylipäänsä sodasta ovat varmasti olleet hyvin erilaisia. Sisäiset motiivit toimintaan ja itsekuri ovat olleet erilaisia:
Panttipataljoonassa palvellut sukulaiseni eli pitkän elämän sodan jälkeen yhteisönsä kunnioitettuna jäsenenä, joka ei todellisia tai kuviteltuja pelännyt. Loppuun asti skarppi, ei alkoholiongelmia. Suoraselkäinen, rehellinen suomalaisisäntä – juuri sellainen kuin miehen pitääkin olla.

Raskaasta kokemuksesta on ollut kysymys varmasti kaikkien osalta. Juuri tätä Linturi kuvaa mielestäni hyvin. Hienoa on hänen tapansa käyttää kieltä – tarkoitus ei ole sanoa, että kokemukset olisivat olleet hienoja. Oma isoisäni näki lopun ikäänsä painajaisia sodasta.

Isän serkku, vaarin veljen poika oli ss -viking pataljoonassa. Hän kuulemma lopun ikäänsä, joka ei ollut vakavan alkoholiongelman vuoksi kovinkaan pitkä, vilkuili olkansa yli. Aikalaiset sanoivat että hänelle oli kehittynyt kuudes aisti, ja että hän tietää jos häntä katsoo selkään.
Ei ollut mistään niin ”hienosta” kyse siinä. Pelkäsi vain raukka kaikkea lopun ikäänsä.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *