Jean-Louis Fournier: Isi, mihin mennään?, Siltala

”Huumori on särkylääkettä” 

Jean-Louis Fournier kirjoitti ”rakkaus-kirjeen” Isi, mihin mennään? kahdelle kehitysvammaiselle pojalleen. Suora-sukainen teos vaietusta aiheesta sai koko Ranskan sekaisin.

Joskus huumori voi pelastaa ihmiselämän. Humoristi, kirjailija ja tv-ohjaaja Jean-Louis Fournier tietää sen paremmin kuin moni muu. Hän, nyt menestyskirjailija, sanoo kokeneensa elämässään ”kaksi maailmanloppua”. Ensimmäinen niistä tuli vastaan, kun esikoinen, Mathieu, syntyi vuonna 1964. Hän oli kehitysvammainen.

Toinen maailmanloppu seurasi kaksi vuotta myöhemmin. Syntyi Thomas. Vanhemmat olivat haljeta onnesta. Kauniit vaaleat hiukset, kuin Botticellin pikkuenkelillä. Mutta ei, Thomas on heikko, hän sairastelee. Pian maailma hajoaa. Myös toinen lapsi on vaikeasti vammainen, kuten veljensä.

Fournierin kirja, tai kirje, kahdelle kehitysvammaiselle pojalleen ilmestyi Ranskassa syksyllä 2008. Teos oli vuoden kirjatapaus ja myyntimenestys, joka sai yhden Ranskan kolmesta suuresta kirjallisuuspalkinnosta, Prix Feminan. Pelkästään naisista koostuva raati ei löytänyt teoksesta ainuttakaan puutetta.

Nyt Isi, mihin mennään? on käännetty 29 kielelle, viimeksi suomeksi, Siltalan kustantamana.
”Menestys yllätti minut täysin. Huomasin, että kehitysvammaisuus koskettaakin hyvin laajaa joukkoa ihmisiä. Vammaisuus on tavallaan ihmiskunnan kuva, emmehän me kukaan koskaan täydellisesti onnistu elämässämme. Kaikilla meillä on erilaisia vammoja”, Fournier sanoo ja kaivaa kirjahyllyään Pariisin 20. kaupunginosassa. ”Elämähän on hyvin vaikeaa. Kaikkien elämä.”

Huumori

Toista syytä Fournierin teoksen menestykseen ei tarvitse etsiä kovin kaukaa. Se on huumori. Sen lajin Fournier taitaa, hän on tehnyt ikänsä erilaisia humoristisia kirjoja ja animaatioita. ”Luulen, että menestys selittyy sillä, että tämä on ensimmäinen kerta, kun kehitysvammaisista kirjoitetaan täysin ilman paatosta. Minä nauran kirjassa ja käytän mustaa huumoria, koska se auttoi myös minua itseäni pysymään hengissä tässä tilanteessa”, hän sanoo. ”Huumori antaa myös etäisyyttä.”

Mathieu leikkii autoa. Hän sanoo prumm, prumm, 24 tuntia vuorokaudessa. Isän hermoja kiristää. En saa unta, aamulla pitäisi herätä aikaisin. Joskus päässäni pyörii kaameita ajatuksia, haluan paiskata hänet ikkunasta ulos, mutta me asumme pohjakerroksessa eikä siitä olisi mitään apua, hänet kuulisi yhä. Lastenhoitajaltakin, Joséelta, Fournier kysyy vakavana, ”miksi heitit lapset ulos ikkunasta”, kun ei kuule heidän ääniään. Se ei ollut kiltisti tehty. Tiedän kyllä, että he ovat vammaisia…

Onko tämä huumoria, lapsen heittäminen ikkunasta ulos? ”On, se on mustaa huumoria. Mutta samalla rehellisyyttä. Meillä ihmisillähän on välillä hirvittäviä ajatuksia. Minulla on rohkeutta sanoa niitä myös ääneen”, Fournier analysoi. ”On se myös vilpittömyyttä.” Vähän aikaa sitten eräs lukija kiitti Fournieria juuri kirjan tästä kohdasta. Nainen oli tuntenut itseänsä hirviöksi, koska hänen teki usein mieli heittää pitkän yön jälkeen täysin terve lapsensa ulos ikkunasta.

Fournier menee vielä pidemmälle. Retkellä lasten päähän voisi iskeä muoviset viemäripumput. Silloin heitä voisi roikottaa jokipaikoissa kahvasta eivätkä jalat kastuisi. Automatkalla hänen tekee mieli kiusoitellen kysyä Mathieulta, miten se Montaignea koskeva esitelmä meni, ja Thomasilta, paljonko hän sai latinan aineesta? Ja kuinka trigonometria sujuu? Kumpikaan ei osaa lukea, eikä kirjoittaa. Eikä juuri puhuakaan.

Rakkauskirje

Isi, mihin mennään? -romaanille on ollut selvästi tilausta. Jo puoli miljoonaa ranskalaista on ostanut teoksen. Kirjasta on keskusteltu vilkkaasti nettipalstoilla, Fournier on saanut satoja kiitoskirjeitä, ja saa niitä yhä edelleen. Kehitysvammaiset ovat kiittäneet häntä siitä, ettei hän ole kirjoittanut heistä säälien ja surkutellen.

”Toinen asia on se, etten pidän kovin paljon sanasta kehitysvammainen. Sanon mieluummin ’ei niin kuin toiset’”, Fournier toteaa valoisassa ateljeessa talonsa vintillä. ”Ei niin kuin toiset” – lapsia ympäröi usein hiljaisuus. Fournierkin vaikeni pitkään: toisenlaisista omista lapsistaan kirjoittaminen ei ollutkaan helppoa. Eikä myöskään ”asioista, joista ei ollut koskaan kertonut”. ”Näistä lapsistahan ei paljon puhuta. Heidän kuulumisiaan ei kerrota, heitä vähän piilotellaan. Koska mitä voi kertoa? Mitä voi vastata kysymykseen, mitä hän tekee? Ei mitään.” ”Mitä voi vastata kysymykseen, millä luokalla hän on, tai mitä hän aikoo tehdä isona?”

Fournier yritti saada teosta alulle vuosia. Siitä ei tullut mitään. Hän etsi oikeata tyylilajia pitkään, kunnes löysi kirjeen muodon. Loppu oli tasapainottelua. Syntyi riipaiseva rakkauskirje isältä pojilleen, vähän yllättäen. Se ei ollut alun perin tarkoitus. Tai ”rakkaudenhuuto”, niin kuin Le Figaro-sanomalehti kirjoitti ylistävässä kritiikissään. ”Olin ajatellut, että nämä lapset ovat katastrofi, he pilaavat elämäni. Lukiessani kirjaani ymmärsin, että rakastin heitä paljon”, Fournier sanoo nyt. ”He olivat hyvin liikuttavia, ja koskettavia. Arki kehitysvammaisten lasten kanssa on kuitenkin hyvin raskasta: siitä saa hyvin vähän tyydytystä. Arkihan on raskasta tavallistenkin lasten kanssa.” Ja Fournier on kuin kuka tahansa vanhempi. Hän tuntee syyllisyyttä. Hän tietää, ettei ole ollut kovin hyvä isä. Minun oli usein vaikea kestää teitä, sillä teitä ei ollut helppo rakastaa. Teidän kanssanne olisi tarvittu enkelin kärsivällisyyttä enkä minä ole enkeli.

Lahja

Automatkoilla kuntoutuslaitoksesta kotiin10-vuotias Thomas yrittää ennätystä ja hokee taukoamatta: ”Isi, mihin mennään?”. Mathieu näkee huonosti ja saa sydäntäraastavia itkukohtauksia. Hänellä on hauraat luut, vääntyneet jalat ja köyryselkä. Ja hän on koko ajan surullinen. ”Lastenhoitaja Joséehan sanoi eräänä päivänä, että heillä on heinää päässä. Se on paras diagnoosi, jonka olen heistä koskaan kuullut”, Fournier muistelee ja naurahtaa.

Fournier itse kuvaa lapsiaan pikku varpusiksi, jotka tuovat mieleen E.T.:n. Hän suree, ettei voi ostaa heille Tinttejä, Dumas’ta – saati Proustia. He eivät opi koskaan tuntemaan Bachia, Schubertia, Brahmsia, Chopinia… Eivätkä taivuttamaan yksikön ensimmäistä persoonaa verbistä rakastaa. Kirjan kirjoittaminen lapsille, jotka eivät koskaan opi lukemaan, on humoristinen teko, hän myöntelee. Silti hän sanoo, että tämä kirja on hänen lahjansa lapsilleen. Hän kirjoitti sen, jottei heitä unohdettaisi. ”Kirjassani he elävät enemmän kuin omassa elämässään. Annan heille elämän lukijoiden kautta. Koska mitä muuta voisin heille lahjoittaa? Enhän voi ostaa heille autoa, tai viikonloppumatkaa New Yorkiin.”

Fournierin mukaan kehitysvammaisilla on ominaisuuksia, joita tavallisilla lapsilla ei ole. He ovat lapsia, joita ei helposti unohda: niin ovat sanoneet myös monet lukijat Mathieusta ja Tomasista. ”He ovat ehkä vieläkin kiehtovampia. Heitä on hyvin vaikea valloittaa, koska he ovat niin mystisiä. Mutta kun heidän kanssaan pääsee vuorovaikutukseen, se on hyvin koskettavaa.”

Fournierin mukaan ihmiset ovat yhtäkkiä havahtuneet ymmärtämään, että kehitysvammaisetkin voivat olla hyödyllisiä. He opettavat arvoja, jotka ovat muilta kadonneet. ”Joutenoloa, haaveilua, hyödyttömyyttä”, hän listaa. ”Me ’nykyajan robotithan’ olemme tottuneet siihen, että jos emme menesty, katoamme kokonaan. Niin kuin olemme nähneet näissä Ranskan itsemurhatapauksissa.” Silti hänkin jossain syvällä sisimmässään suree, ettei hänen pojistaan koskaan tullut insinööriä, tiedemiestä tai keksijää. Mutta hän rakastaa seuraavaa esimerkkiä: jos huoneeseen laitetaan Paavi, tasavallan presidentti ja puliukko, ketä heistä hänen lapsensa menisivät tervehtimään ensimmäisenä. ”Todennäköisesti se olisi puliukko, koska he pitäisivät häntä kaikkein sympaattisimpana. Ehkä kehitysvammaiset vievät meidät ihmisyyden ytimeen.”

Isältä

Isi, mihin mennään? on nimensä mukaisesti vahvasti isän puheenvuoro. Äidin rajaaminen pois lisää teoksen dramaattisuutta; siitäkin Fournieria on kiitetty. Kehitysvammaisista lapsistahan puhuvat useimmiten vain äidit. ”Isät eivät koskaan. Ja yhtäkkiä isä puhuukin”, hän toteaa, nousee ylös nojatuolistaan ja menee hakemaan kaapista valokuvaa. Kuvassa kymmenvuotias tumma poika seisoo ilmeettömänä jalkapallo sylissään. Pallolle hän on piirtänyt silmät ja nauravan suun. Poika on Mathieu. Valokuvasta ei ole helppoa arvioida, onko lapsi terve, vai ”ei niin kuin muut”. Fournier haluaa näyttää Mathieun valokuvaa, ehkä siksi, koska pitää siitä paljon. Hän on saanut sen Mathieun hoitajalta, kuntoutuslaitoksesta.

Mutta jotain kirjasta puuttuu: se on puolisoiden yhteinen kokemus vammaisen lapsen vanhemmuudesta. ”En puhu teoksessa lainkaan lasten vanhemmista, se on totta”, Fournier myöntää. ”Sanon välillä me, mutta ennen kaikkea kerron siitä, miten minä asian koen. En voi mennä toisen nahkoihin.” Fournier kirjoittaa vanhempien suhteesta: Joskus he riitelevät ja vierittävät vastuuta toinen toisensa niskoille. He etsivät toistensa sukupuusta alkoholisoituneita esi-isiä tai isoenoja. Joskus he eroavat. ”Minulta on usein kysytty, miten kehitysvammaisen lapsen syntymä vaikuttaa puolisoiden suhteeseen. Luulen, että on pareja, joita kehitysvammainen lapsi yhdistää. Niillä vanhemmilla taas, joilla menee huonosti jo alun perin, eron todennäköisyys kasvaa”, hän tietää.

Alhaalla ovi kolahtaa. ”Sinäkö siellä, Sylvie?” Fournier huudahtaa. Pitkäaikainen, tv-dokumentteja tekevä elämänkumppani on saapunut kotiin.

Itkua, naurua

Kirjan menestyksen jälkeen Fournier ei ole ollut halukas puhumaan entisestä vaimostaan, eikä tyttärestään, perheen kolmannesta, terveestä lapsesta. Tänä keväänä vaimo kirjoitti omille Mihin mennään, äiti? -nettisivuilleen vastineen kirjasta. Siinä hän oikoo kirjan julkaisun jälkeen syntyneitä huhuja, kuten sen, että hän olisi jättänyt eron jälkeen pojat kokonaan isän vastuulle. Kirjan antama kuva Mathieusta ja Thomasista on äidin mielestä pelkästään negatiivinen. Hän sanoo, ettei tunnista kirjan ”lommopäisistä” lapsista omia poikiaan.

Hän esittelee sivuilla myös valokuvia perheen kotialbumista, jota Fournier kuvailee kirjassaan ”ohueksi kuin lahna”. Fournierin mukaan ainoastaan muutama lukija on paheksunut, ettei näin vakavilla asioilla saa vitsailla. Ranskalaisista lehdistä vain vasemmistolainen Libération oli sitä mieltä, ettei teos kielellisesti ansaitsisi Prix Feminaa.

”Kehitysvammaisten lasten vanhemmille nauru on parasta särkylääkettä. Se on ainoa keino kestää tämä murhenäytelmä. Kun kehitysvammainen lapsi hölmöilee, on kaksi tapaa reagoida siihen, olla hyvin surullinen, tai nauraa. Minä yritin aina nauraa lasteni kanssa. Olen huomannut, että hekin pitivät siitä.” ”Nauruhan on lyhin tie ihmisestä toiseen.”

”Tämä on kirja, joka opettaa elämään. Ihmiset sanovat minulle aina saman asian: te saitte minut nauramaan, ja te saitte minut itkemään”, Fournier tiivistää. ”Sanon heille, että se on niin kuin elämä. Mutta ei ole myöskään yhtään elämää, jossa voisi koko ajan nauraa. Se olisi tylsää.”

Taivaassa

Mathieu joutuu selkäleikkaukseen. Hän on 15-vuotias. Kolmen päivän päästä hän kuolee. Yhtäkkiä isän lohduttomuuden voi lukea vain rivien välistä. Suru paisuu niin suureksi. Ei pidä luulla, että vammaisen lapsen kuolema on vähemmän surullinen. Se on yhtä surullinen kuin normaalin lapsen kuolema, Fournier toteaa lakonisesti. ”Usein kun kehitysvammainen lapsi kuolee, kukaan ei huomaa sitä. Minultakin kysyttiin Mathieun kuulumisia pitkään sen jälkeen, kun hän oli jo kuollut. Vammaiset lapsethan eivät ole ihan kokonaisia ihmisiä, täysin olemassa.” Leikkaus kuitenkin onnistui. Hän pääsi lopultakin näkemään taivaan, Fournier kirjoittaa. ”Se on ainoa lohdutus.”

”Thomas etsi veljeään hetken, mutta sitten hän unohti.” Pikkuveli Thomas asuu edelleen kuntoutuslaitoksessa Pariisin lähistöllä. Myös hänellä on vakavia selkäongelmia, hän kävelee yhä kyyrymmässä ja liikkuu yhä vähemmän. ”Hän ei voi oikein hyvin. Hän makaa usein sohvalla. Luulen, ettei hän enää tunne minua”, Fournier kertoo. ”Thomas on nyt yli 40-vuotias mutta vaikuttaa 15-vuotiaalta. Mutta ei hän ole onneton, välillä hän lauleskelee. Kun käyn siellä, hän tokaisee yleensä, ’isi, isi’, mutta ei enää viime aikoina. Se oli järkyttävä huomata.” Hän ei enää kysy, ’isi, mihin mennään’? ”Ei kysy. Luulen, että hän on jo lähdössä taivaaseen. Pilviin.”

Puutarha

Kai me kolme vielä joskus tapaamme, hän lohduttaa itseään ja lukijoita. Tässä vaiheessa humoristilta voi kysyä jopa elämän tarkoitusta. Mihin me siis mennään, Fournier? ”Thomas kysyi sitä minulta satoja kertoja, ja jo kreikkalaiset filosofit ovat ihmetelleet sitä aikojen alussa. Sehän on elämän peruskysymys, jota jokainen miettii.” ”Mihin me olemme menossa? Ja me emme tiedä. Ettehän tekään tiedä, mihin me olemme menossa?” hän kääntyy kohti kuin vielä varmistaakseen asian. ”En minäkään.” Lopuksi Fournier johdattelee talonsa isoon puutarhaan, joka on harvinaisuus keskellä Pariisia. Kirjailija, joka pitää itseään intellektuellina, hyppää suureen kukkaruukkuun ja tähyilee sieltä naapureitaan. Hänkin on – ”ei niin kuin toiset”.

Teksti: Silja Lanas Cavada/ SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Isi, Jean-Louis Fournier, mihin mennään

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *