Jayne Anne Phillips: Kiuru ja termiitti

Äidin uskottu

Jayne Anne Phillips, 56, sulkee silmänsä, ja äkkiä puisto ja penkki ja kukkia karistava kirsikkapuu katoavat ja Lontoon Charing Cross Streetin liikenteen melu haihtuu olemattomiin. Phillips liukuu toisiin maailmoihin.

Hän katsoo ulos lapsuudenkotinsa ikkunasta, talossa, jonka hänen isänsä rakensi Buckhannonin pikkukaupunkiin Yhdysvaltojen Länsi-Virginiaan. Pihamaalla kukkivat hedelmäpuut, taempana levittäytyvät niityt, pyörryttävän rehevä Buckhannonjoen laakso. Sitten maa alkaa kohota, tullaan kukkuloille ja lopulta ollaan Appalakkien vuoristossa. Sinne kaupungin nuoret, Jayne Annekin, tekivät kesäisin kiipeilyretkiä. Pohjois-Amerikan itärannikkoa halkova vuoristo, mustakarhujen ja muhkeaharteisen biisonien asuinalue, leimaa niin maisemaa kuin alueen kulttuuria.

Eristäytyneissä oloissa, vuorten ja tummien metsien saartamissa vain muutaman tuhannen asukkaan pikkukaupungeissa, kunnioitetaan perinteisiä amerikkalaisia arvoja. Naiset ovat naisia ja miehet miehiä. Erilaisuutta siedetään huonosti, vaikka kaikkea sattuu ja tapahtuu.Toisten asiat tiedetään sukupolvia taaksepäin. Vaikeista asioista ei puhuta. Tunnelma on salaisuuksilla ladattu.

Niihin maisemiin ja siihen henkiseen ilmastoon, Phillipsin lapsuusvuosiin 1950-luvulla, sijoittuu myös hänen romaaninsa Kiuru ja Termiitti, jota hän on nyt markkinoimassa Lontoossa. Kolme päivää haastatteluja lehtiin, radioon, signeeraustilaisuuksia kirjakaupoissa. Edellisiltana hän ehti sentään tavata vanhimman poikansa, joka elättää itsensä freelance-näyttelijänä Lontoossa. Suomeksi Phillipsin teos on ilmestynyt Tammen keltaisessa kirjastossa.

Buckhannonissa hän käy enää harvoin, ”koska äiti on kuollut”. Siinä maisemassa ”minusta tuli minä”, Phillips palaa loihtimaansa muistikuvaan. Ei hän muista sitä nimenomaista hetkeä, jolloin hän tajusi oman erillisyytensä, mutta hän muistaa, kuinka hän eräänä myöhäisenä iltapäivän hetkenä käveli omasta pienestä huoneestaan perheen olohuoneeseen, vilkaisi ulos ikkunasta ja tunsi äkkiä ”maagisen” läsnäolon. Hetki oli pysäyttävä, salaperäinen, täynnä merkityksiä. ”En osaa kuvailla tarkemmin tunnetta. Olin tuolloin ehkä kahdeksan.” Maaginen on se sana, jolla kuvataan usein myös Phillipsin kirjoittajanlaatua.

Tuuli tarttuu kirjailijan mustiin vyötärölle ulottuviin hiuksiin ja kieputtaa niitä ilmassa niin, että hänellä on täysi työ tavoittaa ne. Hän heittää tummat suortuvat kerta toisensa jälkeen olan taakse yrittämättäkään solmia niitä. Myös hänen vaatteensa ovat mustat. Kun aurinko pilkahtaakin, hän laskee suuret mustat aurinkolasit otsalta silmilleen. Tutkiva katse. Hänkin on appalakki ties monennessako polvessa. Hänen molemman puoleiset sukunsa ovat asuneet Buckhannonissa 1700-luvulta lähtien. Viljelleet maata, olleet töissä kaivoksissa. Kertoneet tarinoita, laulaneet kummallisia lauluja, joissa yhdistyvät irlantilaisten ja skottien uudisasukkaiden aikoinaan mukanaan tuomat sävelkulut.

”Appalakkien naisia”, Phillips nyökkää ja suoristaa selkänsä puiston penkillä. Joukko paloautoja ulvoo ohi. Vahvoja, periksi antamattomia naisia, matriarkkoja, jotka ovat tottuneet vuosisatojen aikana eristäytyneissä oloissa ottamaan vastuun itsestään ja perheestään. Miehistäänkin tarpeen tullen, vaikka ”roolijako on edelleen perinteinen”. Samanlaista sitkoista rotua ovat myös Phillipsin romaanien naiset. Miehet ovat useimmiten poissaolevia. Mutta heitä yhdistää Jayne Annelle nuoruudesta tuttu tunne: halu päästä pois pikkukaupungin ahtaista ympyröistä, sillä kaupunki on vankila. Minne tahansa, mieluummin meren rannalle Appalakkien painostavasta varjosta. Moni on lähtenyt, myös tosielämässä, Phillipskin asuu Bostonissa. Elämästä merenrantahuvilassa haaveilee myös Kiurun ja Termiitin nuoripari, korpraali Leavitt ja Lola, yökerhotanssija, mutta Leavittin kohtalona on kaatua Korean sodassa eikä Lolankaan elämä pääty onnellisesti.

Teema toistuu Phillipsin tuotannossa. Hänen epätodennäköisiin paikkoihin joutuvat ihmisensä etsivät turvaa mitä odottamattomammista ihmisistä eikä heille välttämättä tapahdu miellyttäviä asioita.

On jätettävä puisto. Aidattua ihanuutta, keltaisia ginstereitä ja sinisiä iiriksiä vartioiva puutarhuri suivaantuu puistossa kuvaamisesta, vaikka kohde on kirjailija, ja antaa lähtöpassit. Phillips nousee kuin ei olisi kuullutkaan motkotusta ja purjehtii mustat vaatteet liehuen ulos portista.

Hänellä on nälkä. Hän kävelee ohi Blackwells’in kirjakaupan, jossa hän oli hetki sitten signeeraamassa kirjojaan. Vinosti vastapäätä, Charing Cross Street 113:ssa, sijaitsevan maineikkaan Foyle’s-kirjakaupan toisessa kerroksessa on kaunis kahvila. Sinne mennään erinomaisen jazz-levykaupan läpi. Keittoa, salaattia, panniineja, erilaisia kahveja. Musiikkia, melua.

Äitiä ei voi ohittaa. Phillips kallistaa päätään samalla tavalla kuin hänen romaanihenkilöillään on tapana. Hän kuuntelee. Äiti, jo yli kaksikymmentä vuotta sitten kuollut ei ollut ihastuksissaan tyttärensä rajuista, shokeeraavista kirjoista, mutta rakasti silti tytärtään. Side heidän välillään on edelleen vahva; Kiurua ja Termiittiäkin kirjoittaessaan Phillips saattoi tuntea äitinsä läsnäolon. Lämpimän, lempeän. ”Kuolleet elävät meissä.”

Phillips uhmasi sovinnaisuuksia heti ensimmäisessä teoksessaan, novellikokoelmassaan Mustat kuviot. Amerikkalaisen elämäntavan nurjaa puolta paljaasti ja tunteilematta kuvaava teos on yhä edelleen myös monien kirjailijoiden, esimerkiksi Michael Cunninghamin top ten -listalla. Phillipsin tiivistä, vimmaista ja runollista kerrontaa on verrattu alusta alkaen William Faulknerin tyyliin.

”Väkevä”, ”taiteellisesti viimeistelty”, kriitikot toistelivat kirjoittaessaan arvioita Phillipsin esikoisromaanista Koneunia, sitä seuranneesta novellikokoelmasta Pikakaistat sekä romaanista Suojelus. Siinä nuori tyttö menettää rumalla tavalla viattomuutensa. Väkivalta leimahtaa auringon ollessa korkeimmillaan. Miksi Phillips haluaa shokeerata, kysyi BBC 4:n naisten tunnin toimittaja häneltä aamulla. Phillips vastasi ympäripyöreästi. ”Kyllähän elämässä tapahtuu kaikenlaista.”

Tällä kertaa Faulkner-rinnastukselle on muitakin perusteluja kuin tiivis kerronta. Kiuru ja Termiitti on palauttanut kriitikoiden mieliin Faulknerin romaanin Ääni ja vimma paitsi teoksen rakenteen takia – romaanissa on neljä kertojaa – myös siksi, että Termiitti muistuttaa Faulknerin romaanin kehitysvammaista Benjya. ”Ei huonompi vertauskohde”, Phillips kohauttaa olkaansa ja viskaa rennolla pään liikkeellä hiuksia silmiltään. Vertailu ei ole pahansuopa.

New York Timesin Michiko Kakutani tunnisti Phillipsin uusimmassa kaikuja myös Wirginia Woolfin, Jack Kerouacin, Carson McCullersin ja sotakirjailija Michael Herr’in tuotannosta, mutta silti Kiuru ja Termiitti on hänen mielestään ”häikäisevä ja syvästi omaperäinen”. ”Saankohan minä nyt jonkin palkinnon tästä kirjasta”, Phillips miettii.

Phillips käsitteli äitinsä kuoleman teoksessaan Äidin aika. Kirjan esikoistaan odottavalle tyttärelle, kolmikymppiselle Katelle, freelance-toimittajalle, runoilijalle ja yliopiston opettajalle on selvää, että hän hoitaa äitinsä loppuun asti kotonaan, kuten Phillips teki tosielämässä. Hänkin aloitti runoilijana, vaikka ei koskaan julkaissutkaan runojaan, ja hänkin on myös yliopiston opettaja. Hän on luonut ja vetää yhtä Yhdysvaltojen arvostetuimpana pidetyistä luovan kirjoittamisen koulutusohjelmista Rutgersin yliopistossa Newarkissa New Jerseyssä. Nyt jo neljättä vuotta – ”intohimoisesti”.

Äidin ajassa Phillips tavoittaa kahden erillisen, vahvan naisen välillä olevat ilmaan kudotut rihmastot runollisen kielensä kautta.Viisaasti ja hienosti kirjoitettua teosta voi lukea myös eräänlaisena naisen elämän oppikirjana syntymästä kuolemaan. Elämän ääripäät muistuttavat hätkähdyttävän paljon toisiaan. Molemmissa ollaan alueella, jossa totutut kaavat eivät päde ja jossa suurin hämmennyksen aihe on oma itse.

Samanlainen intuitiivinen, lähes mystinen yhteys on Kiurun ja Termiitin Korean sodassa kuolemaa tekevän isän, korpraali Leavittin ja tämän saman aikaisesti Länsi-Virginiassa syntyvän pojan, Termiitin välillä. Koskaan he eivät tapaa toisiaan, mutta heissä elää vahva tietoisuus toisistaan, isällä pojastaan ja pojalla isästään sitten myöhemmässä elämässään. Lolankin ääni leijuu luo kutsumatta, on kuin Lola seisoisi hänen vieressään sodassa. ”Me tiedämme vaikka emme tiedä tietävämme”, Phillips toteaa. ”Meidän ruumiimmekin muistaa asioita.” Kumpi lopulta käy kuolinkamppailuaan No Gun Rin tunnelissa, korpraali Leavitt vai kirjailijan oma äiti? Läpi kirjan jatkuva Leavittin vähittäinen irtautuminen elämästä, liukuminen todellisilta tuntuvien näkyjen saattelemana tuntemattomaan tyhjyyteen on kuin ylipitkä proosaruno, josta ei toivu kuin lukemalla se uudestaan.

”Yksi kirja vie toiseen”, Phillips vastaa tarkoituksellisen epämääräisesti. Hän näkee koko palkitun tuotantonsa yhtenä jatkumona. Hänen seuraavan teoksensa alkukuva on pyörinyt hänen mielessään parikymppisestä. Jostain, samoista lapsuuden ja nuoruuden lähteistä teemat nousevat ja seuraavat toinen toistaan.

Vihdoin kahvia. Tarjoilija keikuttaa kirjailijan cappuccinon tarjottimella korkealla istuvien päiden yläpuolella. Phillips kertoo teoriastaan kuinka tullaan kirjailijaksi. Lyhyesti: ”Toimimalla äidin uskottuna. Mutta tietenkin, on myös luettava paljon, hyvin paljon.” Jayne Anne oli pienestä pitäen äitinsä uskottu. Kuten myös hänen äitinsä oli ollut oman äitinsä uskottu. Mutta Phillipsin lapset eivät ole hänen uskottujaan. Hän halusi katkaista perinteen ja olla kahdelle pojalleen äiti, ei toveri. ”Tunnen monia kirjailijoita, jotka jakavat teoriani. Olin ainoa tytär, olimme alusta alkaen läheiset äidin kanssa. Myös veljet olivat minulle tärkeitä.”

Alkaessaan kirjoittaa Kiurua ja Termiittiä hän ei tiennyt, minkälainen teoksesta tulisi. Phillipsillä oli mielessään vuosikymmenien takainen näky. Hän oli piipahtanut opiskeluaikoinaan Buckhannonissa ja nähnyt ystävättärensä talon ikkunasta puistossa istuvan pojan. Jokin pojassa ei ollut kohdallaan. Kun Phillips tuntien kuluttua palasi ikkunaan, poika istui siellä edelleen. Tuon kuvan varassa Phillips alkoi kirjoittaa romaaniaan. Ilman juoni- tai rakennepohdintoja uskoen ja luottaen siihen, että hän tälläkin kertaa löytäisi romaanin muodon kielen kautta. Mutta sitä ennen kustantaja halusi häneltä Äidin ajan, ja kirjoittaminen siirtyi vuosikausilla eteen päin.

Ensimmäisenä paperille ilmestyi lause Minä vien Termiitin tuolin pihaan puun alle ja sitten Nonni kantaa pojan ulos. Se on Kiurun, Termiitin sisarpuolen lause. Vaikka Kiuru on vielä nuori, melkein lapsi itsekin, hän on ottanut elämäntehtäväkseen huolehtia veljestään. Omistautuminen on sukua Äidin ajan Katielle, joka paneutuu voimiaan kaihtamatta äitinsä hoitamiseen. Nonni on Lolan sisar, lasten äitipuoli, yksi romaanin kertojista. ”High tension, high resistance.” Paine kirjoittaa on valtava, mutta vastustus on yhtä suuri, Phillips kuvailee kirjoitustyötään. ”Mikä tahansa muu on helpompaa kuin kirjoittaminen.” Sellaista metodia hän ei suosittele opiskelijoilleen Rutgersissa, koska ”stressaavampaa työskentelytapaa tuskin löytyy”. Mutta se on hänen tapansa kirjoittaa. Hän kirjoittaa vuosikausia teoksiaan, Kiurua ja Termiittiäkin kymmenen vuotta. ”Hitaasti, lähes meditatiivisesti. Sitten, kun kaikki muut työt on tehty. Vaikka en kirjoittaisikaan, kirja kirjoittaa minussa itseään.”

Termiitti ei kykene puhumaan eikä liikkumaan, mutta koska teoksessa eletään 1950-lukua, hänen sairaudellaan ei ole vielä nimeä. Nimensä outo poika sai Phillipsin taiteilijaystävän luonnoksesta, kesken kaiken kutsuilla piirretystä, yhdestä monien joukosta. ”Termiitti, siinä luki ja jotain söperrystä pienemmillä kirjaimilla”, Phillips muistelee ja heilauttaa hiuspilven silmiltään. Ystävättären hahmotelma muistutti hänen mielikuvaansa puistossa istuneesta pojasta.

Termiitti tuskin edes ajattelee sanoin. Hän puhaltelee sinisiä nauhoja ja näkee siniseen. ”Hän rakastaa kovia ääniä, raskaassa hiililastissa olevien junien kolinaa, ryminää ja pauketta”, kirjailija selittää keinojaan kertoa tapahtumat Termiitin kautta yhtenä neljästä. Ääniä ja aistimuksia. Ja rähjäinen punertava kissa, johon Termiitti sijoittaa itsensä. Ovelasti Phillips kirjoittaa, sillä lopulta vain lukija pääsee perille Termiitin salaisuudesta. Lukija tietää kirjan kaikista henkilöistä enemmän kuin he tietävät toisistaan. Rähjäinen kissa laahaa mahaa maassa siellä missä ruoho on lyhyttä ja kivet teräviä, sireenien alla joissa ei ole kukkia. Kukkatuoksu on poissa ja valkoista putoilee puista.

Myös kirjan suomentaja Kersti Juva on tehnyt hienoa työtä. Juva ja Phillips ovat ystäviä. Tällä kertaa lounaalla Lontossaa he keskustelivat hiukan käännöksestä, enimmäkseen juoruilivat. ”Jayne Annen paras kirja tähän mennessä, kompakti helmi”, Juva kehuu Kiurua ja Termiittiä.

Kahvilan melu kiertää korvissa, iltapäivä on jo pitkällä. Kännykkään tulee viesti Phillipsin Britannian-kustantajan palkkaamalta kuljettajalta. Vielä yksi tapaaminen. Phillips käärii tähteeksi jääneen panniinin valkoiseen paperiserviettiin ja sujauttaa mustaan käsilaukkuunsa.

Usein hän katsoo teoksissaan maailmaa lapsen silmin. ”Lapset ovat samanlaisia lainsuojattomia kuin kirjailijat. Crazy fools. Hulluja, vähintäänkin epäilyttäviä henkilöitä, jotka eivät tee oikeita töitä. Mutta näkevät tutut asiat uusin silmin.”

Tukka heilahtaa. 

Teksti: Riitta Kylänpää

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Jayne Anne Phillips, Kiuru ja termiitti

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *