Janice Y. K. Lee: Pianotunnit

Janice Y.K. Lee, PianotunnitJanice Y. K. Lee: Pianotunnit (Tammi)

Vau, olipa hyvä kirja! Tämä on kustantamon taholta luokiteltu viihteeksi, ja viihdyttävä romaani Pianotunnit kieltämättä onkin, sillä se tekee mieli lukea nopeasti ja silti nautiskellen. Tämä ei kuitenkaan ollut liian helppo teos, jota ei olisi tarvinnut lainkaan pohtia ja pureskella, vaan ajatuksia ja kysymyksiä herättävä romaani.

Kirjan tausta-asetelmassa on jo paljon asioita. jotka kiehtovat minua: tiivis yhteisö haasteineen ja ongelmineen, kulttuurien sekoittuminen ja yhteentörmäykset, yltäkylläinen elämä versus sota-ajan tuoma nälkä ja kurjuus… Myös suurin osa henkilöhahmoista on monitahoisia ja ihmismäisiä epäloogisuuksineen. Trudy on tavallaan tyypillinen romaanihahmo, uskomattoman kaunis perhonen, jonka pinnan alla on kuitenkin ongelma jos toinenkin. Silti hänestäkin oli tehty mielenkiintoinen persoona, joka ei lukijalle avautunut kokonaan, ainakaan suoraan. Oli myös jännää, että hänen kohtalonsa jäi lopulta avoimeksi.

Claire on aika mahtava kaikkine ärsyttävyyksineen. Hänen tapansa varastella – millä koko kirja alkoi – jätettiin ehkä vähäiselle pohdinnalle ja selittelylle, mutta se oli mielestäni oleellinen osa Clairea ja kuvaavaa hänen epätasapainoisuudelleen. Romaani on oikeastaan Clairen kasvutarina, eikö?

Will puolestaan on sitä vahvaa ja hiljaista miestyyppiä, joka romaaneissa ja elokuvissa vetoaa kovasti naisiin. Trudya hän rakasti kovasti, muttei osannut sitä oikein koskaan tälle kertoa. Clairen kanssa Will taisi olla monestakin eri syystä, muttei lopulta rakkaudesta. Hyvä, ettei Clairekaan jäänyt ihailun huumasta huolimatta roikkumaan miehessä, niin kuin oikeassa elämässä olisi ehkä helposti käynyt.

Honkong 1940- ja 1950-luvuilla kuvattiin mielestäni hienosti toisaalta kiehtovana ja toisaalta ahdistavana paikkana. Monikulttuurisessa ympäristössä länsimaalaiset suhtautuvat aasialaisiin epäluuloisesti, mutta samalla omiinsakin ärsyyntyen. Kuumuus ja sekasortoisuus on monelle heistä liikaa. Englannissa koulutuksensa saaneet ja peribrittiläisiksi muuntautuneet etuoikeutetut (?) kiinalaiset häpeävät juuriaan, mutta halveksuvat samalla oikeita länsimaalaisia.

Sodan kauheuksista on aina vaikea lukea. Ihmiset kykenevät poikkeusaikoina kuvottaviin tekoihin alkuperästä riippumatta. Sivustakatsojat turtuvat, unohtavat – ja yrittävät jatkaa elämäänsä.

Ellit

 

Comments

Teksti:Karoliina
Avainsanat: Janice Y. K. Lee, Pianotunnit

Kommentit

Trudyssä oli kyllä kieltämättä paljon samaan kuin Tuulen viemää Scarlettissa, kuten Arja ja Maaret kommentoivat. Mutta oliko Willissäkin hieman Rhettiä? 😉 Vai kuvittelenko vain? Ainakin Willin salaperäisyys ja oman tiensä kulkeminen sekä reagointi Trudyn käytökseen tuovat jossain määrin mieleen Rhettin.

Argh, anteeksi! Unohdin koko Lukupiirin loman vuoksi. Siis en oman loman, vaan Lukupiirissä olleen loman vuoksi. Ensin kaipailin Lukupiirin perään, mutta kun taukoon tottui, unohtui koko juttu! Kirja tuli kyllä luettua jo aikaa sitten, mutta silloin ei päässyt vielä kommentoimaan.

No niin, varsin yhteneväisiä ajatuksia lukupiiriläisillä kirjasta. Pidin kirjasta heti ensivaikutelmaltaan, kun sain sen käteeni. Minusta etu- ja takakansi antoivat ymmärtää varsin hyvin sitä, mitä kirja toi tullessaan tekstin kannalta.

Pidin Trudysta heti ja loppuun saakka. Minulle tuli hänestä mieleen Tuulen viemän Scarlett – entä teille muille? Jotenkin samaa koppavuutta, kauneutta, ihailtavuutta, mutta myös peitettyä syvyyttä, surua ja kaipausta. Ulkokuoresta kiinnipitäminen oli varmasti pitkälti myös ihmisyydestä kiinnipitämistä, etenkin sodan vaikeina aikoina.

Willistäkin pidin, tosin tämän tyyppisiä mieshahmoja ”tapaa” kirjoissa ja elokuvissa taajaan. Ovat etäisiä, lempeitä, vahvoja, rauhallisia, hieman vaikeasti tavoiteltavissa tunteittensa osalta. Will oli alusta saakka sen tuntuinen, että kantoi salaisuutta sisällään.

Claire oli tosiaan rakennettu jotenkin epämiellyttäväksi. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko hänet koettu salaperäisenä tms, jos samantyyppinen hahmo olisi ollut mies? Naiselle tuollainen epämääräisyys tai etäisyys, värittömyys on jotenkin usein huonommin sallitumpaa tai ymmärretään toisin, kuin samat piirteet miehillä.

Kokonaisuudessaan kirja oli, kuten sanottu, helppolukuinen, viihdyttävä ja paikoin myös koskettava. Sodan karmeudet eivät lakkaa hämmästyttämästä tämän päivän yltäkylläisyydessä.

Piti oikein alkaa miettiä, mitä aasialaista kirjallisuutta olisin itse lukenut, jos olen… Hirveän vähän, kyllä. Fanitan monia ”jälkikolonialistisia” teoksia, jotka ovat usein (toisen polven) maahanmuuttajien kirjoittamia. Mutta ihan ns. rehellistä aasialaista kirjallisuutta olen lukenut lähinnä Intiasta, Arundhati Royta ja joitakin novelleja.

Kaukoitä on sikäläisten, siellä koko ikänsä asuneiden kirjailijoiden kuvailemana hyvin tuntematon. Pidän paljon Amy Tanin ”kiinalaisista” kirjoista, mutta hänkin asuu Yhdysvalloissa.

Taitaa tämä kirjailija kuitenkin aika länsimaistunut olla, kun on asunut Yhdysvalloissa 15-vuotiaasta saakka.

Googlasin tuon Kirjavan hunnun, ja sen on kirjoittanut W. Somerset Maugham. Näyttävät niin kirja kuin leffa oikein mielenkiintoisilta! Olisi ollut myöskin hyvä toinen valinta varjokirjaksi. 🙂

Tuo on muuten totta, mitä Karoliina sanoit: Claire on tosiaan vähän epäsovinnainen viihdekirjan sankarittareksi. Toisaalta myöskään tapahtumapaikka ja -aika eivät ole tyypillisistä viihdekirjoista tuttuja. Liekö aasialainen viihdekirjallisuus sitten tällaista? Nyt alkaa harmittaa, kun en ole lukenut muuta aasialaista kirjallisuutta…

Kyllä mäkin tästä kirjasta pidin. Se oli piristävä poikkeus ainakin viihdekirjallisuuden lajissa, jos sen nyt halutaan ajatella edustavan kyseistä genreä. Luulen myös, että tällainen kirja saattaisi hyvinkin kiinnostaa Hollywoodissa. Itse asiassa mulla tuli Clairen ja Martinin (ja Willin) tarinasta mieleen pari vuotta sitten tehty Kirjava huntu -leffa. Tarinoissa oli samoja piirteitä paljonkin, mm. järkiavioliitto, muutto aasiaan miehen työn perässä, pettäminen ja lopulta naisen yksinjäänti. En nyt kyllä kuolemaksenikaan muista Kirjavan huntu -kirjan kirjoittajaa. Oletteko kukaan muu nähnyt ko. leffan tai lukenut kirjan? Tuliko samanlaisia mielleyhtymiä?

Minä ajattelin, että Clairen varastelu oli lähinnä vaaran etsimistä. Samalla lailla, kun teinitytöt varastelevat meikkejä tavarataloista – ei tarpeeseen, vaan jännityksen vuoksi. Kyllä hän varmaankin myös kadehti toisen perheen ylellistä elämäntyyliä ja tavaroita, joita halusi myös itselleen.

Minä taisin pitää kyllä kirjasta enemmän kuin moni teistä. Ja minä taas odotin kannen ja muun ennakoinnin perusteella viihteellisempää sekä kevyempää kirjaa, kuin minkä sitten luin! Olihan siellä heikkouksiakin, tietysti. Minusta esimerkiki Locketin ”paljastuminen” (oli arvattavissa jo melko aikaisessa vaiheessa) Trudyn tyttäreksi oli vähän turha yllätys. Haluttiin varmaan, että voidaan markkinoida lopussa paljastuvia salaisuuksia.

Tämähän on aika tuore kirja, enkä ainakaan pikaisesti googlaamalla löytänyt tietoa tekeillä olevasta elokuvasta. Voisi silti veikata, että moni elokuva-alalla on oikeuksien perässä.

Luulen, että Trudyn suhde Otsuboon oli lopulta melkein pakon sanelema. Trudyn kaltaisen ihmisen olisi varmasti äärimmäisen vaikea sopeutua sota-ajan mukanaan tuomaan nälkään ja puutteeseen. Ihmiset tekevät kovina aikoina vaikka mitä turvatakseen hyvinvointinsa. Uskon kyllä, että Trudy oli lopulta pettynyt itsekin itseensä, ja olisi halunnut irti Otsubosta vähintään Willin takia, mutta ei sellainen varmasti helposti onnistu. Trudyhan yritti suhtautua asiaan kevyesti Willin seurassa, mutta rivien välistä voi lukea suuren ahdistuksen.

Minäkään en muuten suuresti ihastunut Claireen, mutta ihan hauska valinta kirjailijalta tehdä päähenkilöstä vähän väritön, epämiellyttävä ja kompleksinen. Tämä on yksi syy, miksi kirja ei mielestäni ole perinteistä viihdehömppää. Sellaisen kirjan päähenkilö olisi ollut Trudy.

Sori, olen ollut hiljaa tämän kirjan suhteen, koska luin sen vasta nyt loppuun. Kirjassa oli musta mielenkiintoista nimenomaan sen sijoittuminen Hongkongiin ja sota-aikaan. Minussakin heräsi kirjan myötä halu selvittää, mitä kaupungissa noina aikoina tapahtui. Olivatko esim. japanilaiset niin raakoja kuin kirjassa esitettiin? Onkohan kirjailija jaksanut tehdä historiallista pohjatutkimusta missä määrin? Toisaalta kirjoittaja taisi olla itse syntyjään hongkonglainen? Kyllähän ihmiset kotikaupunkinsa historian yleensä tuntevat.

Itse kirja oli, kuten olette jo maininneet, helppolukuinen ja kiinnostava. En kyllä kannen tai takakansitekstin perusteella osannut odottaa sen olevan viihdekirjallisuutta. Olihan se kyllä tavallaan, mutta toisaalta ei samanlaista kuin esim. nykypäivän irkkuviihdekirjallisuus (Cathy Kelly, Cecelia Anhern jne.), jota olen toisinaan lukenut. Kirjassa oli selvästi joku vakava taustasävy. Vähän vaikeaa määritellä mihin kirjallisuuden kastiin tämä kirja kuuluisi.

Mun mielestä kiinnostavin hahmo oli Trudy salaperäisyytensä ja tietynlaisen aistillisuutensa vuoksi. Myös Will oli aika kiinnostava, vaikka hän jäi tosiaan hieman etäiseksi. En tiedä miksi, mutta Clairesta en oikein oppinut pitämään. Sinänsä kirjassa vilisi hyvin erilaisia ja hyvin rakennettuja sivuhenkilöitä. Brittiläisten ja kiinalaisten väliset kulttuurierot tuotiin jännästi esiin kuvaamalla esim. amahien asemaa perheissä. Kulttuurien välimaastoon sijoittui Trudy, joka ei ollut länsimaalainen muttei oikeastaan kiinalainenkaan. Hän pomotti kylläkin palvelijoitaan siinä missä muutkin, eikö niin? Se siitä sympatiasta maanmiehiä ja -naisia kohtaan.

No tämä tällä kertaa. Aktivoitukaahan te ”loputkin” keskustelijat. 🙂

Haloo! Missä kaikki keskustelija ovat?

Lisäys vielä omaan ylläolevaan sepustukseeni. Pidin kirjasta loppua kohden aina enemmän ja oikein odotin loppuhuipennusta. Kyllä sellainen tulikin,mutta kuitenkin loppui kuin tyhjään (myös minulle tuli tyhjä olo niin kuin aina kun hyvä kirja loppuu). Onneksi lopussa oli sentään kerrottu Clairen tilanteesta. Mihin Will hävisi? En oikein vieläkään tiedä, mikä mies hän oli. Mielestäni kuitenkin Will omasi auktoriteettia suhteessa toisiin leiriläisiin, Victor Cheniin, Claireen, mutta ei Tryduun.

Mielestäni yksi tärkein ja toisaalta ”heppoisin” ja tavanomaisin juoni oli Clairen kasvutarina. Hän oli kirjan alussa viaton tyttö, joka oli mennyt lyhyen seurustelun jälkeen naimisiin Martinin kanssa ja lähtiessään Hong Kongiin he olivat olleet naimisissa vasta neljä kuukautta. Claire itse asiassa inhosi miestään. Varasteliko hän saadakseen elämäänsä jännitystä? Hän piti huivia kutsuilla,jossa oli myös Melody, joka tunnisti huivin. Claire rakastui Williin, kaksi yksinäistä ihmistä kohtasi ja kokeneempi opetti rakkauden salat ne auliisti vastaanottavalle. Kirjan viime sivuilla Claire vei varastetut esineet kirpputorille ja tunsi olonsa hyvin keveäksi ja mieliala kohosi, hänen oma elämänsä oli alkanut.

Kuitenkin kirjan pääosassa oli Trudy. Ärsyynnyin ja kiinnostuin Trydun salaperäisyydestä. Kuka ja millainen nainen hän oli? En päässyt hänestä selville. Mitkä olivat hänen motiivinsa toimia niin kuin toimi? Tuli vähän mieleen Tuulen viemään Scarlet, joka ei osannut ilmaista rakkauttaan Rhettiin. Trydu rakasti kyllä syvästi Willia, mutta miksi hänellä oli samalla suhteita muihin miehiin ja vieläpä Otsubon kaltaiseen inhokkiin?

Jotenkin minusta Trydun ja Dominickin läheisyys tuntui aidolta. Surkea loppu molemmilla.

Mielenkiintoinen aikakausi taas kerran oli löytynyt tähän syyskuun kirjaan. Kiinnostus Hong Kongin sota-aikaisen historian tutkimiseen heräsi.

Yksi hauska kohta oli, kun Edwina Stroch kertoi olevansa äitinsä puolelta suomalainen.

Kirjan nimi Pianotunnit oli huono, vaikka se on suora käännös alkuperäisestä. Kansikuvassa olisin toivonut olevan euraasialaisen naisen, kertoisi enemmän kirjasta.

Kannen perusteella odotin hieman toisenlaista kertomusta – ajattelin alkuun päästyäni, että Clairehan se siinä istuskelee ja varmaankin tässä häntä kuvataan syvällisesti ja koskettavasti. Nimen perusteella taas oletin itse pianotuntien olevan enemmänkin tapahtumien keskiössä. Eivät siis kuvitelmat osuneet aivan nappiin. Saattoi olla, että luin kirjaa sen vuoksi hieman pinnallisesti, odottaessani juonen fokusoituvan ennemmin tai myöhemmin ajatuksissani asettamiini suuntaviivoihin.

Kirja oli kuitenkin, kuten jo totesitte, tekstiltään varsin helppolukuinen ja mielenkiintoinen. Minäkin kiinnostuin Clairen näpistelystä ja odotin, että mainittujen tavaroiden, kuten huivin, vohkimisen syy selviäisi. Mutta olikohan juonteen tarkoitus kuitenkin rasismiteema, aasialaista rangaistiin asiaa sen enempää selvittelemättä.

Niin Clairesta, Trudysta kuin Willistakin olisin kaivannut syvällisempää kuvausta samastuakseni heihin. Yleensä tahtoisin aina päästä päähenkilöiden pään sisälle. Erityisesti naisista ja erityisesti Trudysta. Ikään kuin sivusta seuraajana en päässyt käsiksi hänen motiiveihinsa enkä muutenkaan tutustunut häneen juuri lainkaan.

Onko tästä kirjasta tehty elokuvaa? Uskoakseni tarina voisi toimia hyvinkin valkokankaalla.

Mielestäni Pianotunnit oli helppo- ja nopealukuinen kirja. Ajallisesti ja paikallisesti kiinnostava tarina, mutta jotenkin melko kevyt kuitenkin. Henkilöistä olisi mielestäni saanut monitahoisempiakin, vaikka toisaalta kirja kyllä antoi tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille. Ainahan ei ole hyvä selittää asioita ”puhki”.

Trudyn henkilöhahmosta pidin kovasti – ulospäin näkyvä kepeys ja huolettomuus ja kyky olla välittämättä yhteisön arvostelusta mutta samalla oli aistittavissa kuitenkin suuret sisäiset surut ja aito ihminen kuoren alla.

Clairen kehittyminen ja kasvaminen oli kiinnostavaa ja hänen mielenliikkeitä olisin seurannut mielelläni enemmänkin.

Will – hmm.. mietin lukiessani pidänkö hänestä vai en, kai kuitenkin kallistuin sinne positiiviselle puolelle 🙂

Sain kirjasta uutta tietoa kyseisestä ajanjaksosta Hongkongissa, ja niin kuin Karoliinallakin, tiedonjano kasvoi.

Kuitenkin jotakin jäi kirjasta puuttumaan, en tiedä mitä, mutta jotain joka olisi tehnyt sen juuri minulle täyteläisemmäksi lukukokemukseksi.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *