Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Kuka puhuu ja miksi

Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina. Romaani, 188 s. Otava 2014.

Jaakko Yli-Juonikkaan näennäisen yksinkertainen romaani, lähes tapauskertomus, käsittelee vammaisuutta ja sen seuraamuksia. Tekijä kirjoittaa kiihkottomasti, romaani ajautuu kuin huomaamatta yhä syvemmälle sairauden ytimeen unohtamatta jälkiä perhepiirissä.

Tarinan päähenkilöllä, murrosiän juuri ohittaneella Annikalla, on vaikea älyllinen kehitysvamma, dystonia. Vasta kaksitoistavuotiaasta lähtien hän on voinut kommunikoida ulkomaailman kanssa, fasilitoimalla. Se tarkoittaa, että kättä ohjataan näppäimistöllä kohti kirjoittajan kulloinkin haluamaa kirjainta. Vähä vähältä ajatus hahmottuu ja tulee ymmärretyksi.

Älykkäänä ja tahdonvoimaisena Annika on kirjoittanut myös runoja. Kokoelma kuitenkin hylätään kustantamossa. Fasilitointi on nostanut runojen ylle epäilyn varjon: kuka lopulta on kirjoittanut runot, ohjannut kättä kirjoittamaan.

Toinen toive asioiden kohentumisessa on neuroproteesin asentaminen käteen. Kun leikkaus on tehty ja aikaa kulunut, Annika huomaa, että proteesi ei toimi. ”Ihmisyyden ja ihmisarvon piiri on suljettu minulta ikiajoiksi”, on hänen synkkä johtopäätöksensä. Lääketiede ei osaa auttaa minua, hän toteaa.

Ilon aiheet perheessä alkavat huveta. Epäily alkaa kalvaa myös väsyneitä vanhempia. Kilpailu tyttären suosiosta, toisen syyllistäminen ja keksityt oletukset alkavat kalvaa perheen tasapainoa. Mielenterveys horjuu. Vanhemmat epäilevät toistensa muotoilleen Annikan ajatuksia. Kun kirjoitukset itsetuhoisuudesta ja armokuolemasta nousevat esiin, ilmapiiri sakenee entisestään.

Annikan elämästä toivo on katoa-massa ja hän etenee kohti nihilismiä. Runojen hylkäämisen jälkeen hän tuntee, että ”hänet tulee vaientaa, koska hän on jo kuollut”. Hän on in-validi, epä-kelpo. Kielikin pettää, valehtelee, se ei tavoita olemassaolon perimmäistä mitättömyyttä, vaan muuttaa tyhjänpäiväisimmänkin arvokkaaksi. Paperilla kaikki näyttää niin juhlalliselta, hän tuskailee. Perheen mureneminen on nyt lähellä. Ajautuminen kohti katastrofia uhkaa, voimattomuus valtaa kaikkien mielet.

Yli-Juonikas operoi romaanissaan monin vastakohtaparein. On hyvää ja pahaa, rakentavaa ja tuhoavaa, on tarkkaa ja hämärää.  Entä miten sai-raus ja terveys kohtaavat, miten alistuneisuus ja hallinta toimivat entä maailman suuruus ja toisaalta mitättömyys? Sopii myös kysyä, miten sisäinen ja ulkoinen toistansa komppaavat.

Eikä vähäinen ole kysymys, joka käsittelee elämän tarkoitusta ja oikeutusta. Vammaisuus kärjistää nämä toisin kuin jos kyseessä olisi ns. terve perheyhteisö. Jotta tämän näkisi selvemmin, päähenkilön voi kokeeksi vaihtaa terveeksi. Muutos on tuolloin näkyvä.
Kysymyksensä kirjoituksen alkuperästä kirjailija kuin tarjoilee koskemaan ihmisten kanssakäymistä ja kirjoittamista yleisemminkin.

Kuka puhuu, kun me puhumme, kirjoittaa, kun kirjoitamme? Kenen ajatuksia ne ovat? Miten sanottava on muokkautunut maailmassa yksilön sanottavaksi? Kysymys koskee tätäkin romaania.

Romaanissa on kolme kertojaa, isä, äiti sekä Annika. Merimies lienee viittaus tarinan ja runon osuuteen, merkitykseen. Asioista voi kertoa ja niitä lähestyä monin tavoin. Kyse on tarpeesta hakea toinen väylä, vahvistua ja puhdistua, projisoida oma kokemus muualle. Sen selvittämisessä Yli-Juonikas on edennyt romaaninsa sivumäärää huomattavasti pidemmälle.

Matti Saurama

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Jaakko Yli-Juonikas, Matti Saurama, Vanhan merimiehen tarina

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *