Itsenöyryytyksen kautta ymmärrykseen

Yksi pomoistani oli korjannut minulle sivuun Hannele Jyrkän toimittaman kirjan Nykykoreografin jalanjäljissä – 37 tapaa tehdä tanssia (Like 2011). Tämä oli hyvä asia, sillä olin suunnitellutkin ottavani teoksen käsittelyyn ja jakavani sitten julkisesti mielipiteitä, joilla lunastaisin koko Fjällräven-sakin vihat niskaani.

Harrastan siis klassista balettia, joka on ollut suuri rakkauteni aivan pienestä saakka. Kun olin aivan nappula, kuului bravuureihini esittää koko Joutsenlampi kaikille kylään saapuneille vieraille. Tanssilla ei kyllä ollut vielä mitään tekemistä oikean baletin kanssa, mutta pyrin imitoimaan televisiossa ja Bolshoissa näkemääni. Ainoa, joka koskaan jaksoi (äitini lisäksi) seurata koko kolmituntisen esitykseni, oli tuolloin Ylelle lastenohjelmia tehnyt Takku-setä. Jostain syystä se oli kuitenkin viimeinen palaveri, jonka hän halusi meillä pitää.

Mutta rakkauteni klassiseen balettiin ja lahjani tyrmätä suoralta kädeltä kaikki, mitä en ymmärrä, takaavat nenänvartta valuvan katseeni kaikkeen muuhun tanssitaiteeseen. Jazztanssiin liitän perinteiset mielenvikaiset ja nykytanssiin demoniset oireryhmät. Minulle nyky-termi on myös synonyymi sille, ettei yksinkertaisesti osata tanssia (tai soittaa) oikeasti. Kammoksun lavalla kierivä, nykiviä ja kuolaavia naiskoreografeja, jotka ajavat karvat kaikkialta muualta kuin kainaloista ja aina jossain vaiheessa repivät paitansa auki.

Miksi nykytanssijat haluavat aina esitellä tissiliivejään?

En myöskään pidä epileptisiä liikeratoja kauniina.

Mutta nyt käsissä vaikuttaisi olevan sen verran hyvin toimitettu kirja, että mikäli arrogantti asennevammani ei tästä muutu, niin minun täytyy vain  hyväksyä se tosiasia, että taiteentajuni on yhtä suppea kuin miesmakuni. ”ELLI TAHTOO JUURI TÄMÄN RINTAKARVAMIEHEN EIKÄ YHTÄÄN ERILAISTA! ELLI TAHTOO TURVALLISTA JA KAUNISTA ILMAISUA, JOKA EI HAASTA KÄSITYSKYKYÄ TAI PERINTEISTÄ PUVUSTUSTA!”

Otan itseäni niskasta kiinni ja annan jokaiselle kirjan koreografille nyt mahdollisuuden. Laavaan sen ensin läpi silmäillen, kuten minulla on tapana tehdä:

Tä?

No kyllä minä aika vahvasti olen jo täällä. Ja verottajan mielestä vissiin vähän liikaakin, sillä se muisti minua 2 500 euron mätkyillä.

No ei mielellään, jos pelkissä rintsikoissa joutuu vetämään. Apua. Ahdistaa jo nyt niin pirusti.

Seuraavassa päivityksessä kerron, kuinka rajoittuneen käsityskykyni kävi. Kukaan ei voi ainakaan syyttää, etten olisi yrittänyt.

Olkaa minulle armollisia.

Comments

Teksti:Elli Mäkilä
Avainsanat: 37 tapaa tehdä tanssia, baletti, Hannele Jyrkkä, koreografi, Nykykoreografin jalanjäljissä, nykytanssi, tanssi

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *