Iida Rauma: Katoamisten kirja

Jos Iida Rauman esikoisromaani olisi vuodenaika, se olisi syksy. Loka-marraskuun vaihde, kosteanrähmäinen ilma, roikkuvat pilvet, talven alta pakeneva valo. Lannistumattoman tiheä sumu, joka imaisee ihmiset hetkessä sisäänsä. Kuin sumuun on kadonnut myös Katoamisten kirjan (Gummerus) kertoja, itseään etsivä nuori nainen, jolla ei ole nimeä.

 

Nimetön kertoja työskentelee vanhainkodin siivoojana, mutta maalaa ja haaveilee taitelijuudesta. Venäjää opiskelevan tyttöystävän Sofian kanssa on kitkaa, mielessä pyörivät kadonnut isä, itsemurhaa yrittänyt äiti ja ankeat koulumuistot.

Rauma kuvaa lesbosuhdetta ja rajua seksiä, mutta kirja ei silti kerro erityisesti lesboudesta.
Tästä pidin; kerrankin teos, jossa seksuaali-identiteetti on tarinan sivujuonne. Muuten kirjassa kyllä painitaan nimenomaan identiteettien kanssa. Minuus häilyy, se uhkaa kadota koulussa massaan ja vanhainkodissa virttyneisiin vaatteisiin ja pilleripöhnään. Pakolaisen minuus pakenee kaikkia määritelmiä. Joku haluaa kadottaa itsensä tarkoituksella.

Rauma kuvaa hienosti – vaikkakin välillä ehkä hieman ylikorostuneen ronskisti – arjessa piileviä väkivaltaisia käytäntöjä. Vaikea uskoa, että tekstinteko olisi hänelle tuskaisaa. Eräässä lehtijutussa Rauma kertoo muuttaneensa jopa kirjasimet valkoisiksi, jottei hänen olisi heti tarvinnut nähdä kätensä jälkeä. Katoamisten kirjan luettuani saatan vain sanoa, että sen olisi voinut kirjoittaa vaikka versaalilla. Niin mallikas debyytti on kyseessä.

 

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: arvio, esikoiset, Gummerus, Rauma Iida, romaani

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *