Herra Lemusta koko kansan lemmikki?

Olin palaamassa kirjailijavierailulta Lontoosta Helsinkiin. Heathrow´n lentokentän kirjakaupassa lastenosaston hyllyt täytti lähes yksinomaan David Walliams. Pakkohan sitä oli ryhtyä ottamaan selvää, mikä mies tämä oikein on. Brittikaupoissa olisi ollut vaikka kuinka paljon valinnanvaraa, mutta toistaiseksi Walliamsilta on saatavilla suomeksi vasta yksi lastenromaani: Herra Lemu (Mr Stink). Jaana Kapari-Jatan suomennos on ilmeikkyydessään takuuvarma lukunautinto.

Iskevän nimen perusteella jo tietää jotain, aika paljonkin, kirjan yhdestä päähenkilöstä. Kirjan edetessä niin lemu kuin tematiikka syvenevät ja palaset loksahtelevat paikalleen.

Kirjan nimihenkilö on koditon kulkuri, joka lemuaa ja löyhkää ja löyhkälemuaa. Hän on juuri sellainen ihminen, jonka viereen kukaan ei halua istua puistossa tai metrossa. ”Hän oli maailman lemuavista lemuavin lemuaja.” Chloe-tyttö on kuitenkin utelias tutustumaan häneen ja tietämään hänestä lisää. Ja niin on totta vie lukijakin!

Roald Dahlin jalanjäljissä – vai sittenkin David Walliamsin omissa saappaissa?

Walliamsin kirjan takakannessa siteerataan The Timesia: ”Uusi Roald Dahl.” Tämä ei vielä saanut ainakaan minua kiljumaan riemusta, koska kukapa kirjailija oikeastaan haluaisi olla joku toinen uutena versiona. Roald Dahl oli velho lastenkirjailijaksi, ja häneen vertaaminen voi olla myös epäreilua. Kustantajien halu brändätä kirjailijaansa kulkee joskus aika ihmeellisiä reittejä.

Dahl oli Lontoon-reissulla itselleni ajankohtainen kirjailija, koska vietin ikimuistettavan iltapäivän hänen kotikylässään Great Missendenissä, kävelin hänen kotimetsässään, näin hänen kirjoitusmökkinsä ja retken lopuksi ryntäsin kaatosateessa takaisin Lontoon-junaan. Mutta David Walliams on eri mies. Britanniassa hän on tunnettu muustakin kuin lastenkirjoistaan. Hän on näyttelijä-koomikko, joka esiintyy mm. Pikku-Britannia (Little Britain) -sketsisarjassa. 

David Walliams, Herra LemuRoald Dahl -assosiaatiota Walliamsin kirjoissa lisännee myös miesten kirjojen yhteinen kuvittaja, Quentin Blake. Blaken villi, irrotteleva ja vauhdikas kynänjälki on helposti tunnistettava. Tunnetuin se lieneekin juuri Dahlin kirjoista (mm. Matilda, Jali ja suklaatehdas, Jaakko ja jättipersikka, Ilmarin ihmelääke, Iso kiltti jätti, Iskä ja Danny maailmanmestari). 

Walliamsin kirjassa näkyy aika selkeästi kiitollisuudenvelka Dahlille. Siksi ainakin minulla kesti jonkin aikaa, ennen kuin lämpesin kunnolla tälle kirjalle. Vähä vähältä aloin nähdä sen omat ansiot. Ensimmäisen kerran taisin nauraa siinä kohdassa, kun luetellaan Chloen siskon harrastuksia. Annabellen päivä alkaa esimerkiksi torstaisin klo 02.00 arabian alkeiskurssilla, jatkuu klo 03.00 tanssitunnilla, 04.00 oboetunnilla ja 05.00 pyöräilytreeneillä (Ranskan ympäriajoa silmälläpitäen). Seuraavana päivänä Annabelle starttaa jo klo 01.00 triangelitunnilla, sitten hänellä on tunnin välein sulkapalloa, jousiammuntaa, lento Sveitsiin mäkihyppyharjoituksiin ja paluu takaisin klo 08.00 thaipotkunyrkkeilykurssille… No, tällainen huumori uppoaa minuun, sillä olen liioittelun ystävä. 

Hyvikset ja pahikset, löyhkääjät ja löyhkäämättömät

Myös kirjan henkilögalleria muistuttaa aika pitkälle Roald Dahlin kirjojen tyypillisiä henkilöitä: on enemmän ja vähemmän hassuja tai ilkeitä aikuisia, yksi sydämellinen ja aito hahmo (herra Lemu), yksi pääpahis (Chloen äiti) ja kaiken keskiössä tietysti nokkela, inhimillinen ja fiksu lapsisankari, joka on vähän päähänpotkittu, mutta kuitenkin hyvin pärjäävä ja itseensä luottava tyyppi. Chloe-tyttö on selvästi Roald Dahlin Matildan sukua, vaikka hänellä ei olekaan mitään sen kummempia erityisominaisuuksia. Hän on ”sellainen tyttö, josta oli kiva olla yksin omissa ajatuksissaan”. Hänen sisarensa Annabelle on äidin lemmikki, mutta Chloe-tytärtään äiti kohtelee tylysti. Miksi? Varmaan siksi, että Chloe on luontevasti oma itsensä eikä mielistele äitiään, vaan käyttäytyy tavallisen lapsen tavoin. 

Äiti Murene pyrkii parlamenttiin. Hänellä on tukka tahmeana hiuskiinteestä ja hän haluaa sukunimensä lausuttavan Myrenee (se tuo ainakin minulle mieleen Pokka pitää -sarjan Hyacinth Bucketin). Hän hienostelee niin paljon kuin ehtii ja hänen poliittinen vaaliohjelmansa sisältää mm. ajatuksia siitä, että leggingsien käyttö on kiellettävä julkisilla paikoilla, että uimahallissa on pidettävä syyläsukkia ja että joulunäytelmissä ei ole suotavaa viljellä peppuvitsejä, eikä oikeastaan koko näytelmiäkään ole syytä esittää. Huppareista on leikattava huput pois ja aivoja mädättäviä videopelejä saa pelata päivittäin vain klo 16-16.01. 

Chloen perhe on muutenkin kuvattu herkullisesti. Äiti kuolaa katsellessaan pääministerin heittelevän rannalla frisbeetä farkkusortseissa. Autotehtaassa työskentelevä isä potee pröystäilevän vaimonsa rinnalla huonoa itsetuntoa, ja joutuessaan irtisanotuksi surkuteltavasta työstään hän pakoilee todellisuutta (ja vaimoaan) vaatekomerossa. Kirja on vahvasti maustettu aikuistakin lukijaa viehättävällä huumorilla. Walliamsilla on ollut kirjoittaessaan hauskaa, ja sen huomaa. Tämä on mielestäni aina hyvän kirjan merkki. Hupailun ohessa nousee esiin monta vakavaa asiaa ja aihetta. 

Herra Lemu astelee varjoisasta puistikosta koko valtakunnan tapahtumien keskiöön. Hänen olemuksensa vetoaa Chloen anarkistiseen puoleen. Kulkuri on äärimmäinen ja koominen hahmo, mutta samalla aito ja sydämellinen. Hän on erikoinen, eksentrinen vanha mies, joka saa Chloen myötätunnon ja mielikuvituksen heräämään. Tyttö ei kuitenkaan suhtaudu herra Lemuun säälien, vaan haluaa auttaa ja tutustua häneen: löytää hänet jostain sieltä kaiken kuonan, lian ja lemun alta. 

Vallaton vaalikampanja  

Herra Lemun tarina nykäisee siivet alleen, kun Chloe-tyttö tarjoaa kulkurille majapaikan kotipihansa puutarhavajasta, eikä outo vieras pysy hajun takia keneltäkään salassa. Hänellä on ulkoisesta hahmostaan huolimatta varsin herraskaiset tavat, ja nämä saavatkin selityksensä silloin, kun Lemu lopulta kertoo traagisen tarinansa Chloelle, joka on jo ehtinyt arvailla monenlaista. 

Rouva Murenen vaalikampanja saa aluksi potkua, kun käy ilmi, että koditon kulkuri asustaa hänen luonaan. Rouva ottaa jutusta kunnian itselleen, mutta tuskin osaa edes kuvitella, miten mönkään ja päälaelleen koko vaalikampanja voi mennä. Huomion keskipisteessä on äkkiä joku ihan toinen. Kaikki haluavat hyötyä kulkurista. Herra Lemu ja Chloe joutuvat aikamoiseen pyöritykseen – ensin television keskusteluohjelmaan, jossa herra hauskuuttaa yleisöä vessajutuillaan, sitten helikopterikyydillä suoraan valtakunnan huipulle. Kirjan kepeisiin teemoihin kietoutuu hyvinkin vakavia aiheita. Herra Lemun ympärillä pyörivä karuselli syvenee villistä farssista riipaisevan inhimilliseksi tarinaksi. Herra ei pitkään viihdy roolissaan koko kansan maskottina tai lemmikkinä. 

Herra Lemu on riemastuttava tuttavuus. Tämän kirjan perusteella kiinnostuin toden teolla muistakin David Walliamsin kirjoista. Lentokentällä silmiini osui kirja nimeltä Demon dentist. Kiireen takia en ehtinyt jäädä jonottamaan sen kanssa kassalle, koska viimeinen kuulutus Finnairin lennolle kaikui jo lähtöhallissa. Mutta lähiaikoina täytyy ottaa selvää, mikä on paholaismaisen hammaslääkärin salaisuus ja mitä annettavaa hänellä on ihmiskunnalle. 

David Walliams, Herra Lemu (Mr Stink), 2014
Kuvitus Quentin Blake
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
256 s. 
Tammi

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: David Walliams, Herra Lemu, Kirjakaruselli

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *