Henning Mankell: Syvyys

Kadotettu kuolema

Kahden kuukauden odotus palkitaan.

»Haloo.»
»Haloo, onko siellä kirjailija Henning Mankell?»
»On. Henning Mankell. Minua on välillä vähän vaikea tavoittaa», hän pahoittelee.

Hän on juuri palannut Lontoosta ostamasta tietoteoksia seuraavan romaaninsa tausta-aineistoksi. Sitä ennen hän vieraili Saksassa keskustelemassa liittopresidentti Horst Köhlerin kanssa Afrikan aids-ongelmasta. Sitä edelsi luentomatka Norjaan. Sielläkin teemana oli aids. Sitten on ollut hetkiä, jolloin hänestä on tuntunut tarpeelliselta olla vastaamatta edes sovittuihin puheluihin tai sähköposteihin. Happamasti voisi sanoa, että hänellä on siihen varaa: hänen Kurt Wallander -dekkareitaan ja muita romaanejaan on myyty yli 24 miljoonaa ympäri maailmaa, yksin Saksassa neljä miljoonaa.

Nyt hän istuu appensa talossa Gotlannin pohjoispuolella Fårön saaressa ja katselee ikkunasta Itämerta. Meri on liki tyyni, aaltojen ääni kuuluu vain heikosti sisälle. »Se on kuin vanha nainen, joka keinuttaa itseään hitaasti», hän kuvailee merta puhelimessa. »Myrskyllä Itämeri on kuin nuori mies riehumassa puukko kädessä.»

Intian valtameri, joka näkyy hänen Maputon kotinsa ikkunasta Mosambikissa, on sen vastakohta: »Vanha ja viisas». Mankellille meri on kaikki. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa kesät »sanoin kuvaamattoman kauniissa» Grytin saaristossa Tukholmasta etelään. Meri on osa häntä jopa niin, ettei hän kykene kirjoittamaan ilman meren tuntua. Toinen uskollinen kumppani on musiikki, klassinen musiikki, mutta sitä hän ei koskaan kuuntele kirjoittaessaan.

Ihan eri ihminen

Mankellin ääni on yhtä aikaa soinnukas ja haikea. Kenties hän on väsynyt. Silti hänen läsnäolonsa on vahva. »Tapaammeko me Helsingissä?» hän kysyy kohteliaasti. Mankell saapuu ensi viikolla Helsinkiin vauhdittamaan juuri suomeksi ilmestyneen romaaninsa Syvyys markkinointia. Alkuperäisteos ilmestyi vuosi sitten. Sen jälkeen hän on jo ehtinyt kirjoittaa yhden romaanin, Kennedys hjärna. Hän palaa siinä Afrikkaan, aidsiin.

Mankellin nettisivuilla on rinnakkain kuva hänestä esikoiskirjailijana ja nyt, 57-vuotiaana. Väliin mahtuu yli kolmekymmentä vuotta ja yhtä monta kirjaa: dekkareita, romaaneja, lasten- ja nuortenkirjoja, lukuisia näytelmiä, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Kuvissa hänen hiuksensa ovat samanlaiset, hompsuiset mutta nyt harmaat. Katse on rauhoittunut. »En ole enää se sama ihminen, vaikka perusta on varmasti sama. Punainen lanka on löydettävissä.»

Samalla tavalla hänen tunnetuin romaanihenkilönsä Kurt Wallander, yhdeksän dekkarin sankaripoliisi vailla sankarin elkeitä, on raakile ja jatkuvassa prosessissa. »En pidä kirjoista, joissa ihminen määritellään kahdella ensimmäisellä sivulla. Vasta muutos tekee ihmisestä mielenkiintoisen.»

Naisen tuoksu

Myös tuoreen romaanisuomennoksen päähenkilö Lars Tobiasson-Svartman on muutoksen tilassa: hän on vajoamassa oman mielensä syvyyksiin, menettämässä kontaktin itseensä, tunteisiinsa. Samaan aikaan Tobiasson-Svartman tekee työkseen mittauksia Ruotsin merivoimille maan aluevesillä muun Euroopan käydessä ensimmäistä maailmansotaa. Hänellä on sama haave kuin Henning Mankellilla lapsena, kun tämä mittasi kuumina kesäpäivinä meren syvyyttä Grytin saaristossa: löytää kohta, jossa mittalangan päässä oleva hauli ei enää saavutakaan pohjaa.

Siitä ajatus romaaniksi ei kuitenkaan syntynyt, vaikka romaanihenkilö mittaakin syvyyksiä samoilla vesillä. Taustalla on Mankellia aikoinaan askarruttamaan jäänyt lause: »Katsoessani miestä minusta tuntui kuin olisin vajonnut pohjattomiin syvyyksiin.» Sitten eräällä souturetkellä asiat napsahtivat yhteen, ja Mankell alkoi kirjoittaa.

Romaanin Lars Tobiasson-Svartmanilla on voimakas tarve kontrolloida tekemisiään, ja hän mittaa lopulta kaikkea, mikä on mitattavissa, mutta ajautuu siitä huolimatta kontrolloimattomaan, intohimoiseen rakkaussuhteeseen. Kompleksinen päähenkilö on kudelma kaikesta siitä, mitä Mankell on elämänsä varrella nähnyt, kuullut ja kokenut. Ehkä hänessä on jotakin myös kirjailijasta itsestään. Ainakin hänellä on Mankellin nenä: se tunnistaa naisen tuoksun.

Intohimoinen rakastuminen kostealta yksinäisyydeltä tuoksuvaan toiseen naiseen suistaa päähenkilön mielen syvyyksiin. Välimatka entiseen, huonosti tehtyjä posliinihahmoja keräilevään vaimoon, »jonka tuoksua hän oli vetänyt aikoinaan kuin oopiumia itseensä», on muuttunut mittaamattomaksi.»Tuoksut palauttavat mieleen muistoja ja tunnetiloja», Mankell sanoo ja mutisee sivulauseessa jotain kolmannesta avioliitostaan.

Vihainen kirjailija

Seuraavan tarinan Henning Mankell on kertonut monta kertaa, todennäköisesti jokaisessa haastattelussa, mutta ei tapahtuma ole siitä haalistunut. Kun hän oli kuuden, hän koki elämänsä suurimman ihmeen. Isoäiti sanoi hänelle, että ala Henning lukea ja kirjoittaa. »Noudatin isoäitini neuvoa, ja ihme tapahtui: kieli muuttui minulle käsiteltäväksi. Kirjoittaminen on minulle edelleen suuri ihme.»

Äiti oli kadonnut kirjailijan elämästä hänen ollessaan vielä aivan pieni, ja isoäiti oli merkittävä nainen isänsä kanssa eläneelle pojalle. Henning tapasi äitinsä ollessaan jo nuorukainen, mutta yhteyttä heidän kahden välillä ei enää löytynyt.

Henning aloitti kirjoittamalla liuskan mittaisia Robinson Crusoe -kopioita. Edelleen hänen kirjoittamisensa johtoajatuksena on, mitä on olla ihminen. Hän on myös yhteiskunnallinen kirjailija. »Poliittinen eläin», hän naurahtaa.

»Minä vihaan eriarvoisuutta, ja köyhien ja rikkaiden välinen kuilu vain kasvaa. Teen minkä pystyn eron poistamiseksi.»

Syvyyden sanomana voisi ehkä pitää sitä, että kaikki ei ole, miltä näyttää. Lars Tobiasson-Svartman elää pitkään näennäisesti normaalia elämää, eivätkä edes hänen lähimmät ihmisensä näe hänen tyhjyyttään. Hän ei tunne mitään edes tappaessaan toisen ihmisen.

»Nykyaikana monet ihmiset ovat menettäneet kosketuksen omiin tunteisiinsa», Mankell toteaa surullisesti. Hän kytkee ongelman kuoleman kieltävään kulttuurin.

»Meillä kuolema on etäännytetty niin kauas, ettei sitä oikeastaan enää ole. Tämä koskee etenkin meitä ruotsalaisia, joilla ei ole kokemusta sodasta. Me olemme kadottaneet kuoleman, kuolemasta ei edes puhuta. Me näemme sitä enää vain televisiossa, mutta kuvat eivät kosketa meitä.»

»Voiko sellainen ihminen tai kulttuuri, joka on kadottanut tietoisuuden kuolemasta, kunnioittaa elämää?»

Mankell pudottaa sanansa hitaasti. Niiden on tarkoitus satuttaa, herättää ajattelemaan.»Afrikassa kuolema on luonnollinen osa elämää; sitä ei piilotella», hän jatkaa.

Mutta kuinka moni kuolee siellä turhaan, malarian kaltaisiin sairauksiin, jotka olisi voitu ratkaista aika päiviä sitten jos vain olisi haluttu? Tai aidsiin? Sitä hän kysyy myös suomennostaan odottavassa Kennedys hjärna -romaanissaan, jonka hän sanoo kirjoittaneensa vihan vallassa.

Hyvä elämä

Lokakuussa Mankell palaa taas Maputoon puoleksi vuodeksi. Ehkä hänen äänessään kuultava haikeus on ikävää. Afrikan ikävää hänen kynttilänvalo-Ruotsiksi kutsumansa kansankodin tummenevassa illassa. Tai surua. Surua siitä, että hänen rakastamansa maanosa on tuhoutumassa lännen piittaamattomuuteen.

Mankellin elämässä on ollut monia käänteitä, ja jotkut niistä ovat ihmetyttäneet myös häntä itseään. Niin kuin sekin, miksi hän tuli matkustaneeksi Maputoon 19-vuotiaana, kun hänen ikätoverinsa suuntasivat Pariisiin ja Lontooseen.»Tiesin heti tulleeni kotiin. Olin kyllästynyt ruotsalaisten ja eurooppalaisten itsekeskeisyyteen ja siellä oli ja on erilaista. Siksi palaan sinne aina uudestaan. On tarpeellista saada myös välimatkaa: se auttaa näkemään selvemmin.»

Maputossa Mankell toimii taiteellisena johtajana Avenida-teatterissa. Hän on kirjoittanut sille näytelmiä, mutta nyt hän suunnittelee Pinokkion esittämistä. Muistattehan sadun. Hyvän sydämensä ansiosta Pinokkio saa anteeksi pahat tekonsa ja vapautuu viimein nukkeroolistaan.

»Minä uskon, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Mutta huonot olosuhteet saavat meidät tekemään pahoja tekoja», Henning Mankell sanoo.

»Vaikka todellisuus näyttää juuri nyt synkältä, uskon, että ihminen on viisas ja kykenee ratkaisemaan rationaalisesti maailman ongelmat.»

Teksti: Riitta Kylänpää/ SK

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Henning Mankell, Syvyys

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *