Hélène Berr: Päiväkirja 1942–44

Helene Berr, PäiväkirjaHélène Berr: Päiväkirja 1942-44 (Tammi)

Elämäkerrat, muistelmat sekä kirjeistä tai päiväkirjoista koostetut teokset lasketaan tietokirjojen joukkoon, ja tämä on kaunokirjallisuuspiiri. Päätin silti suhtautua tähän kirjallisuuden lajiin joustavasti ja ottaa erilaiset elämäkertateokset osaksi lukupiiriä. Monet lukevat muistelmia kuin romaaneja, ja lukupiiriin hakeneiden mieltymysten perusteella ne ovat myös hyvin suosittuja kirjoja ellien keskuudessa.

Nuoren ja fiksun pariisittaren viimeiset vuodet

Myös minä luen mielelläni muistelmia, ja etenkin autenttisia päiväkirja- tai kirjemerkintöjä. Myös holokausti kaikessa kammottavuudessaan kiinnostaa aina, sillä aiheen runsaasta käsittelystä huolimatta tapahtunutta, sen syitä tai mahdollistaneita olosuhteita on vaikea ymmärtää.

Odotin tämän kirjan siis olevan hyvin mielenkiintoinen, mutta tietyllä tavalla petyin, vaikka siinä paljon hyvää olikin. En halua missään nimessä vähätellä tämän tai minkään muun juutalaisvainoihin liittyvän teoksen tärkeyttä, ja oli tietenkin kamalaa tutustua nuoreen ja viehättävään Hélèneen tietäen, mitä lopussa seuraisi. Kyllä sellainen järkyttää aina (ja outoa olisi, jos ei järkyttäisi).

Oli kiinnostavaa lukea, kuinka juutalaisten elämä vaikeutui vähitellen Pariisissa, ja kuinka he sekä muut kaupungin ihmiset siihen reagoivat. Hélènen elämäntyyli oli kiehtovan kulturelli ja älyllinen. Hän kuvasi kauniisti rakasta kotikaupunkiaan, kesäpaikkaansa ja ystävien, opintojen, kirjallisuuden sekä musiikin mukanaan tuomia iloja. Huolella valitut kirjallisuussitaatit avasivat osaltaan ikkunaa hänen sisimpäänsä.

Hélène oli hyvin älykäs ja analyyttinen nuori nainen. Tämä korostuu etenkin päiväkirjan jälkimmäisessä osassa, jossa hän alkaa kirjoittaa melko arkisten merkintöjen sijaan syvempiä pohdintoja ihmisyydestä.

En tiedä, pitikö Hélène tunteensa kurissa selviytymiskeinona, vai kuuluiko se hänen luonteeseensa, mutta Hélènen havainnot ja analyysit tuntuvat kuitenkin aika viileiltä ja ulkokohtaisilta. Tähän olin hieman pettynyt, sillä päiväkirjojen lukemisessa hienointa on pääseminen niin lähelle toisen ihmisen henkilökohtaista totuutta kuin mahdollista.

Hélène on selvästi kovin rakastunut poikaystäväänsä, huolissaan isästään ja muista läheisistään, sekä peloissaan myös omasta puolestaan, vaikka yrittää sen kieltää. Silti hänen tyylinsä kirjoittaa piti ainakin minut pienen matkan päässä, enkä osannut samastua tai heittäytyä suurella tunteella kokemuksiin mukaan.

Kirjan lopussa oleva kirje Hélèneltä siskolleen on jo astetta lämpimämpi. Ehkä päiväkirja on niin muodollinen siksi, että Hélène ennakoi kuolemansa ja päiväkirjan luovuttamisen eteenpäin. Hän kirjoitti säilyttääkseen kokemuksensa jälkipolville. Se kai teki päiväkirjasta hieman raporttimaisen henkilökohtaisen sijaan?

Mitä mieltä muuten olitte – tapahtuiko Hélènelle päiväkirjan pitkän tauon aikana jotakin henkilökohtaista kamalaa? Mielestäni kirjan markkinoinnissa ja välillä Hélène itsekin viittaa siihen suuntaan, mutta toisaalta hän antaa ymmärtää, että olisi säästynyt sellaiselta, ja että häntä on järkyttänyt ”vain” läheisten kohtalot.

Lyhyesti kerraten kirja oli siis mielestäni aiheeltaan mielenkiintoinen ja Hélène viehättävän älykäs nuori nainen, jonka kuvaamana 1940-luvun Pariisi yliopisto- ja kulttuuripiireineen tuli lähelle. Viileän tyylin vuoksi teos ei ollut kuitenkaan niin riipaiseva kuin olin odottanut. Toivottavasti ei ole törkeää tai naiivia odottaa suuria tunteita näin vakavan aiheen äärellä.

Käännöskin muuten tuntui ajoittain hieman jäykältä ja epäluontevalta – ehkä siksi, että suomentaja on eri sukupuolta kuin kirjoittaja?

Ellit

 

Comments

Teksti:Karoliina
Avainsanat: Hélène Berr, Päiväkirja 1942–44

Kommentit

Samaa mieltä, Hélènen päiväkirja valotti riipaisevasti niitä tapahtumia, joista ei useinkaan puhuta. Järkyttävää ajatella, että kauniissa ja elegantissa Pariisissakin on vainottu juutalaisia säälimättä.

Huomasin muuten myös sen Hesarin jutun Jane Campionin Keats-leffasta. Kumma, miten Keatskin on alkanut kiinnostaa lähemmin vain erään pariisilaistytön päiväkirjan lukemisen seurauksena… 🙂

Täytyypä lukea tuosta leffasta!

Niin, pitipä vielä sanoa että Berrin kirjalla oli kyllä myös kovinkin informatiivinen vaikutus minuun – nyt kun olen lukenut kuukauden ”varjokirjaa”, on tullut mieleen että ilman Päiväkirjaa olisin ollut yllättynyt juuri näistä Pariisin tapahtumista toisen maailmansodan aikana – jonkinlainen aavistus on ollut, mutta tosi paljon Päiväkirja opetti!

Tänäänhän oli Hesarissa juttu Jane Campionin uudesta leffasta Bright Star, joka kertoo Keatsista. En ehtinyt lukea jutusta vielä kuin otsikon, mutta alustavasti tosi mielenkiintoista!

Sama juttu kirjojen suhteen, Keatsia tekisi nyt mieli etsiskellä. Musiikista sen sijaan en ymmärrä mitään – toki kuuntelen sujuvasti.

Ihanaa, kun olette kiinnostuneet kirjassa mainitusta musiikistakin – mahtava tapa lukea ja uppoutua kirjan maailmaan! Voi jos itselläni olisi tuohon aikaa… (Tällä hetkellä vauvan ja 2-vuotiaan esikoisen hoito työtehtävien ja opiskelun lisäksi tarkoittaa aika pitkälti sitä, ettei vapaa-aikaa ole montaa minuuttia päivässä.)

Minua alkoi myös kiinnostaa moni Hélènen hehkuttama kirja tai kirjailija. Esim. Keats, joka on tavallaan tuttu, mutten kuitenkaan ole järjestelmällisesti lukenut häntä.

Kirjan musiikista kiinnostuneille:
Laiskuuttani en minäkään viitsiintynyt kirjastoon, vaikka Hélènen luettelemat konsertot, kvartetot ja mitä kaikkea… alkoivatkin kiinnostaa. Siispä googlasin ja Youtubetin biisejä, ja joitakin löysinkin. Esimerkiksi Mozartin ”Maurerische Trauermusik” , jonka Hélène toteaa olevan komea kappale (s. 32) ja myös Mozartin ”Sinfonia concertante”, joka oli H:n mukaan heille liian vaikea soitettavaksi (s.32)

Hélène mainitsee myös Schumann`n, Bachin ja Beethovenin sävellyksiä. Onnea etsintöihin klassisesta musiikista pitäville. Varoituksena voin kertoa, että kuuntelu ja youtubettaminen vie kyllä herkästi mukanaan, ja sinulta saattaa hurahtaa tunti jos toinenkin ihan huomaamatta.
(Vinkki: Beethovenin ”Moonlight Sonata” on ainakin niin fantastisen ihana kappale, että vaikka muuten inhoaisi klassista, niin tästä biisistä ei voi olla pitämättä.)

Kiitos Tiina, että otit esille yllä olevan kappaleen. Olin itsekin taittanut sivun sekä seuraavan sivun kulmat merkiksi, että näihin kappaleisiin pitää palata. Mielestäni H. alkaa luopua toivostaan ja tulevaisuuden haaveistaan ja kuvaa todella kypsästi ja syväluotaavasti tuntemuksiaan. Päiväkirja on ainoa, jolle hän voi kertoa totuuden, omaisia pitää säästää ja suojella.

Minulle tuli sellainen tunne myös että Helenen ja Jeanin suhde ei välttämättä ollut niin pitkällä kuin ensin sen ajattelin olevan – ja kuten muutama muukin, ajattelin että Helene on enemmän rakastunut kuin Jean. Sellainenkin ajatus kävi mielessä että olisiko heistä kuitenkaan tullut paria jos Helenen kohtalo olisi ollut toisenlanen.

Minusta sivulla 186 oleva kappale on valtavan hieno ja oivaltava: ” Olla tietämätön ja ymmärtämätön jopa silloin kun tietää, koska sisällä pysyy suljettuna muuan ovi eli se, jonka avautuminen tekee todeksi eli vihdoin todentaa sen, minkä on tiennyt muutenkin. Siinä tämän aikakauden suunnaton draama. Kukaan ei tiedä kärsivistä ihmisistä mitään.” Tämä sopii niin hyvin nykypäiväänkin, kaikkiin kauheisiin asioihin joita tapahtuu ja joista tiedämme mutta joita emme juurikaan halua ajatella.

Pariisin kartta olisi totta tosiaan ollut hyvä idea, kuten henkilöluettelokin, olisi pitänyt paremmin kiinni ”juonessa”.

Musta olisi musiikki-ihmisenä ollut mielettömän hienoa, jos olisi voinut lukuelämystä elävöittää niiden mainittujen musiikkikappaleiden kuuntelulla. Jopa tätä jossain vaiheessa vakavasti harkitsinkin, mutta sitten arki otti vastaan, enkä saanut sitä aikaiseksi. Joissain päivissä (etenkin alkupuolella) kun päivän juttuna oli vain lyhyt kommentti soitetusta musiikista, olisi sävelet voineet kertoa enemmän kuin sanat.

Olihan tosiaan Helene todella fiksu ikäisekseen, ja uskomattoman epäitsekäs myös ottaen huomioon hänen ikänsä. Jos ikää ei olisi tiennyt, olisin veikannut kirjoittajalle rutkasti enemmän vuosia siviilisäätyä lukuunottamatta.

Tuo Pariisin kartta olisi ollut muuten kustantajalta hyvä veto – samoin kuin se henkilöluettelo. Minä en olekaan ikinä käynyt Pariisissa (aukko sivistyksessä), mutta olen menossa loppukesästä. Pitäisiköhän käydä katsomassa tämän(kin) kirjan tapahtumapaikkoja?

Tervetuloa reissusta, Maaret. 🙂 En tiedä, voisiko Hélènen tyyli olla ajasta kiinni, sillä olen kyllä lukenut räiskyviä päiväkirjoja samalta aikakaudelta, mutta ehkä juuri tuo hänen asemansa sivistyneenä ja kulturellina yläluokan (?) perheen tyttärenä on muokannut kirjoitustyyliä.

Hélènellä on paljon todella fiksuja pohdintoja ikäisekseen – ja muutenkin. Minäkin vaikutuin hänen pohdinnoistaan uskontojen samankaltaisuudesta jne. Ehkä näin itse mitään tiettyä uskontoa tunnustamattomana arvostin noita ajatuksia ja Hélènen kiihkottomuutta omankin uskontonsa edessä erityisen paljon.

Kyllä nimiluettelo lopussa olisi auttanut myös minua pitämään kasassa kirjan henkilöt ja heidän yhteytensä kirjoittajaan ja perheeseen. Samoin Pariisin ja vaikka myös Ranskan karta 40-luvulta.

Tiina! Hèlénen huoli isänsä vangitsemisesta ja ”että hän ei ole hlö, joka kestäisi sen”, johtuu mielestäni sen ajan elämäntyylistä. Mies ja isäntä talossa oli kunnioitettava henkilö ja isä oli myös arvostetussa yhteiskunnallisessa asemassa ja monen sukupolven ranskalainen. Hän ei todellakaan ollut henkilö,joka tyttären mielestä olisi kestänyt vankeutta. Aika vähän isän kokemuksista oli päiväkirjassa.

Enemmän kuin vanhemmistaan oli H. huolissaan sisarestaan, joka oli raskaana. Ymmärrän sen, koska uutta elämää sisällään kantava nainen on jotenkin ”pyhä”.

Pitkälti olen, Maaret, samaa mieltä näiden lukuisten henkilönimien hämäryyden kanssa. Olisin kaivannut vähän ”pyöreyttä” ja lisäkuvauksia Hélènen ystävistä ja sukulaisista, mutta totta on myös se, ettei sellaista yleensä kukaan täyspäinen omaan päiväkirjaansa sepusta. (Olisin kaivannut myös valokuvaliitteeseen maininnat nimistä keitä kuvissa oli.)

Ja Pariisin keskustan kartta, vaikka edes jonkinmoinen ruutukaavapiirros, olisi ollut lukijaystävällistä liittää mukaan kustantajan toimesta. Olen käynyt viimeksi Pariisissa yli kymmenen vuotta sitten, mutta muistan hyvin joitakin paikkoja, mitkä olivat Hélèninkin kulkureiteillä. Luxenbourgin puisto ja Saint-Germain`in bulevardi, metrolla ajelu ja ne ihanat sillat; kaikki palautuivat taas mieleen, kun seurailin Hélènen kuvailemia kävelyreittejä. Toki kaupunkikuva oli eri toisen maailmansodan aikana, mutta silti, Pariisi on aina Pariisi.

Annika kyseli, oliko kihlauksesta jonkinlainen maininta kirjassa?
No ei kyllä osunut minunkaan silmiini. Ajattelisin asian niin, että tuohon aikaan sulhanen-käsite oli vähän eri kuin nykyisin. Kun ”poika- tai likkafrendi” tuotiin oikein näytille omille vanhemmille ja saatiin siihen suopea hyväksyntä, niin uskoisin, että pian jo ”sulhasesta” ja ”morsiamesta” alettiin sukulaisten kesken supista.
Toisaalta juutalaisessa tai katolisessa uskonnossa kihlaus itsessään ei kai ole mikään suurtapahtuma vaan sulautuu vihkiseremonioihin, luulisin; oikaiskaa, jos olette perillä näistä jutuista paremmin. 😉
Tai voihan olla niinkin, että ennen Jeanin lähtöä ”vapaan Ranskan riveihin” Hélène ja Jean sopivat avioliiton solmimisesta, mikäli he selviäisivät sodan koettelemuksista. Olivat siis ”lupautuneet toisilleen” eli ”kihloissa”, vaikkei mitään ulkoisia sormussymboleja olisi vaihdettukaan.

Pahoitteluni, että pääsen keskusteluun mukaan vasta nyt. Olen ollut koko alkuviikon reissussa ja siksi puutuin siis keskustelun aloituksesta. Erittäin mielenkiintoista kuulla mielipiteitä, nyt kun niitä oli jo kasapäin luettavana. Tuntuu näin ensivaikutelmalta, että tästä kirjasta oli enemmän yhteneviä ajatuksia kuin Rev.Roadista.

Minä ahmaisin kirjan jo aikaa sitten ja silloin poltteli niin päästä siitä kertomaan, vaan eipä ollut keskustelu vielä auennut. Olisi pitänyt laitta ajatuksia heti tuoreeltaan muistiin, koska ajan kuluessa fiilikset kirjaa kohtaan luonnollisesti hieman jäähtyivät.

Ilahduin suuresti, kun kirja tuli postista ja pääsin siihen käsiksi. Ja putosin nopeasti, kun alku ei ollutkaan niin mukaansatempaava kuin odotin. Merkittävä tekijä oli varmasti sillä, että kirja/päiväkirja oli kirjoitettu etäisesti, mikä toisaalta saattaa kuvata enemmän aikaa kuin henkilöä. Suuret tunnekuohut tai revittelyt eivät ehkä olisi olleet sopivia tällaisen perheen nuorelle tyttärelle? Usein tekstiä lukiessa tuli kiusaantunut olo siitä, että pinnan alla kuohuu, mutta tekstissä ei sitä sanoina näy. Teki mieli karjaista, että no sano nyt miltä oikeasti tuntuu!

Minua rasittivat kirjassa lukemattomat henkilöt, joihin en päässyt kiinni kuin ohivilahtavina niminä. Luonnollisestikin näin on, kun kyseessä on päiväkirja. Emmehän itsekään kirjoittaisi päiväkirjaan selityksiä tyyliin ”Seija, tätini, jonka kanssa riitelin jo vuosi sitten”, vaan mainitsisimme henkilön vain nimenä.

Kirja tosiaankin jakautui kahtia. Tuntui, että teksti alkoi elää enemmän toisessa osassa (tauon jälkeen), mutta toisaalta muuttui ehkä enemmän selostavaksi. Silti tekojen ja tapahtumien todellisuus, raakuus ja uskomattomuus pysähdyttivät rajusti, jos ei vain juossut sivuja eteenpäin. Yllätyin kuitenkin siitä, että kirja ei koskettanut minua enempää. Kuten Karoliina alussa sanoikin, onko väärin tai brutaalia odottaa kauheuksien kuvausta enemmän, jotta myös kirja olisi koskettanut enemmän?

Mielenkiintoinen kysymys tosiaan, kävivätkö Hélène ja Jean kirjeenvaihtoa päiväkirjan toisen osion aikana? Luulisi niin, vaikkei Hélène siitä muistaakseni puhunutkaan. Johtuuko mainitsemattomuus siitä, että Hélène kirjoittaa päiväkirjaa Jeanille? Silloinhan myös päiväkirjan voisi käsittää yhdeksi isoksi kirjeeksi. Toisaalta päiväkirja ei ole suoranaisesti osoitettu Jeanille, koska Hélène ei esimerkiksi suuntaa puhettaan kirjassa tälle (tyyliin ”Ikävöin sinua niin.”).

Karoliina on oikeassa, Hélènen kuolema varmasti vahvisti Jeanin tunteita. Sain kirjasta myös sen käsityksen, että Jean oli hieman piittaamaton – hän lähti esimerkiksi paria päivää suunniteltua myöhemmin, muttei käynyt silti enää Hélènen luona (s. 141). Tiedäpä häntä, ehkä Jean seurasi vain kutsumustaan eikä tajunnut tuossa vaiheessa ajatella rakkaansa kohtaloa. On traagista, että vasta kuolema herätti hänet ajattelemaan.

Voitteko muuten valaista minua: Kirjaa markkinoidaan sillä, että Hélene kirjoittaa päiväkirjaa SULHASELLEEN. Mainitaanko kirjassa jossain kohtaa Hélènen ja Jeanin menneen kihloihin? Kyllähän esimerkiksi Marietten jälkipuheessa mainitaan, että Hélène pyysi antamaan tekstin sulhaselleen. Minua kiinnostaisi vain tietää, missä vaiheessa tämä kihlautuminen tapahtui. Onnistuinko vain sivuuttamaan sen kirjaa lukiessani?

Minulla oli vaikeuksia lukemisen aloittamisessa. Osansa lienee kevättöiden ruuhkautumisella. Alku oli nihkeää, mutta lopun imussa olin mukana. Pidän kirjaa päiväkirjana, en kaunokirjallisena teoksena. Mutta en kokenut tirkisteleväni vaan elin mukana. Hélènen rakastuminen Jeaniin oli herkkää luettavaa kirjan alkupuolella, loppua kohden tunteet haalistuivat, joka on ymmärrettävää. Kävivätkö he kirjeenvaihtoa, en muista H:n maininneen siitä?

Kirjoittaja pohdiskeli juutalaisuuttaan (s.98) UGIFin työntekijöitten perehdyttämisluennon jälkeen – ”en kuulu juutalaiseen rotuun, juutalaisuus on uskonto eikä rotu! Jos voisimme elää Kristuksen aikoja…. Silloin oli vain juutalaisia ja epäjumalanpalvojia, uskovia ja tietämättömiä.” Hélène oli vihainen luennoitsijan ahdasmielisestä ja lahkolaisesta hengenlaadusta, joka oikeutti natsismiin suosittelemalla ghettoa. Nämä ajatuksen laittoivat liikkeelle oman pohdintani, miksi juutalaisia on vainottu siinä suuruusluokassa kuin natsien aikana. En löydä vastausta.

Hélène myös pohtii mitä tapahtuisi,jos kristitty maailma nousisi joukolla vainoja vastaan – sitä ennen pitäisi nousta sotaa vastaan ja siihen siitä ei ollut. Katolilaiset sanovat eron olevan siinä, että juutalaiset odottavat vielä Messiasta. Kirjoittaja kysyy, mitä he ovat tehneet Messiaalleen? He ristiinnaulitsevat Kristuksen jokapäivä hyväksymällä ihmisvainot. Samaan aikaan H. luki Matteuksen evankeliumin ja Karamazovin veljesten suurinkvisiittorista kertovan luvun. Nämä sivut 147-148 todella vaikuttivat minuun.

Päiväkirja pani minut miettimään ihmisyyttä. Asuuko jokaisessa meissä pahuus ja olemme valmiita milloin tahansa uhraamaan lähimmäisemme omien etujemme varmistamiseksi?

Hélène sanoo monta, että ihmiset eivät tiedä, sitä mitä hän tietää. Hän ei ollut sulkenut silmiään ja korviaan ja ihailin kykyä pystyä kirjoittamaan niistä kauheuksista, mitä ympärillä tapahtui. Kun ne oli paperiin laitettu, ne tulivat todeksi hänelle itselleen ja myös jälkipolville.

Mielestäni kirjoittaja näki tärkeäksi sen, että tapahtumat kirjataan ja julkaistaan jälkipolville, jotta todella tiedetään mitä tapahtui. H. suunnitteli kirjan kirjoittamista, mutta aika oli loppumassa ja hän tiesi sen. Siispä hän päätyi päiväkirjaan, joka nyt julkaistu. Mielestäni hän tähtäsi tähän.

Päivikirja osaksi vastasi siihen kysymykseen, miten ihminen pystyy elämään siinä tilanteessa, missä juutalaiset olivat niinä vuosina – odottaen varmaa kuolemaa.

Selailin kirjaa taas tänään ja ymmärsin hyvin Stellan kommentin julkaisemisesta. Hélène ei päiväkirjaa kirjoittaessaan halunnut nähdä itseään kirjailijana (taisi hieman ujostella) ja häntä kauhistutti ajatus, että hänen tekstiään ja ajatuksiaan ruodittaisiin. Toisaalla hän mainitsee, että vain Jean tulee avaamaan kuoren. Tuntemukseni koko päiväkirjan julkaisemisesta on ristiriitainen.

Emme voi tietää, olisiko hänen ajatuksensa kirjoitustensa julkaisemiseen kypsymisen myötä muuttunut. Kirjassa on lukuisia muitakin hyvin hellyttäviä, usein teinimäisestä epävarmuudesta kertovia kohtia. ”Musisoimme, ja minulle tuli tunne, etten nähnytkään häntä, että olimme tuhannen peninkulman päässä toisistamme. Sain kunnon hermokohtauksen ennen päivällistä.” (s.133) En saata lukemani perusteella kuvitella häntä sellaisessa draivissa, jota kutsuisin kunnon hermokohtaukseksi.

Hélènen arvio poikaystävästään kuvannee molempien luonnetta: ”Hän on varmaan hyvin herkkä, yhtä herkkä kuin Jaques, melkein kuin tyttö, ja minä tiedän millaista merkitystä tyttö saattaa liittää mitättömimpiinkin asioihin.” (s.37)

Vahvuutta ja periaatteita nuoresta naisesta kyllä löytyi. ”En halunnut kantaa tähteä mutta päädyin kuitenkin tekemään niin, koska vastustaminen oli minusta pelkurimaista.” (s.48) Mutta ei vahvuus missään nimessä ole ristitiidassa herkkyyden, taiteellisuuden tai sivistyneisyyden kanssa.

Vaikea elämäntilanne vaikutti kaikkien käyttäytymiseen ja varmasti korostui perhepiirissä. ”Ymmärrän äitini piinan; hänen kärsimyksensä kymmenkertaistuu, ja kertoimena on niiden ihmisten kokonaismäärä, joiden elämän säästämiseen hän on sitoutunut.” (s.153) Isä saattoi olla hieman saman luonteinen kuin Hélène itse, ”se isä, jonka äiti tuntee, on hyvin itseensä sulkeutunut”. Hélène tunsi velvollisuudekseen suojella isää, mutta toinen kysymys on, kuinka suuria odotuksia isä oli todellisuudessa tyttärelleen asettanut. Äidin kanssa kuvittelisin suhteen olleen pohjimmiltaan aika lämpimän, Hélènehän uskoutui äidilleen kuin ystävälleen.

Hélènen tyyli ei ole mielestäni viileä, vaan hyvinkin tunteellinen. Päiväkirja ei kuvaa niinkään holokaustia kuin Hélènen sielunmaisemaa. Oivallettuani tämän aloin pitämään kirjasta enemmän, ja voin myös yhtyä suomentajan luonnehdintaan muistiinpanojen riipaisevuudesta. Aluksi juutuin liikaa siihen, että hän kuvasi tapahtumia nin pintapuolisesti, ikään kuin odotin ja pelkäsin tarkkoja kuvauksia kauheuksista enkä keskittynyt siihen, mitä hän halusi merkitä muistiin.

Ilmaisin ajatuksiani päiväkirjan julkaisemisesta ehkä liikaa pelkistämällä ja mutkat suoristaen. Tarkoitin, että kirjan alkuosa aina sivulle 142 asti oli mielestäni Hélènen henkilökohtaisia muistiinpanoja, joita hän kirjoitteli tunnepohjalta sen kummempia pohtimatta, että niitä luettaisiin oikein joukolla. Hän kirjoittaa 25.8.1943, että on keskeyttänyt päiväkirjan kymmenen kuukautta sitten. ”Otan sen tänä iltana pöytälaatikosta ja pyydän äitiä toimittamaan sen turvalliseen paikkaan.” (s.142)

Sitten hän aloittaa 10.10.1943 uuden päiväkirjan kirjoittamisen ja perustelee hienosti syitä siihen, miksi pitäisi kirjoittaa ja mikä taas toisaalta estää häntä.
Tutkiskelkaa sivuja 142-144. Hienoa ja syvällistä tekstiä vasta 22-vuotiaalta opiskelijaneidolta. Tästä lähtien päiväkirja onkin sävyltään toisenlainen, ja uskon Hélènen ”hyväksyvän”, että tämä loppuosa päätyi kirjapainoon. (Alkuosasta en ole niinkään varma, siksi hiukan nihkeä vastaaottoni.)

Ja sitten tämä päiväkirjojen välinen katkos, jota myös kirjan markkinoinnissa on vihjaillen käytetty.
Kuulostanko kovin inhorealistilta, jos arvelen sen liittyneen Jeanin lähtöön? Jean lähti 26.11.1942 ja siihen lopahti Hélènen kirjoittaminenkin; vain muutama yksittäinen lause enää seuraavina päivinä ja piste.
Keskittyikö Hélène enemmän kirjeitten kirjoittamiseen Jeanille, opiskeluun vai vapaaehtoistyöhön? Vai masentuiko hän niin, ettei jaksanut pitää päiväkirjaa? Emme voi muuta kuin arvailla.

Onpa kiva kuulla, että seuraat piiriä, Susanna – ja erityisen kivaa, että myös osallistuit keskusteluun. 🙂 Olen samaa mieltä monista Hélèneä koskevista huomioistasi. Tunteettomalta vaikuttava kirjoitustyyli oli varmasti hänelle myös selviytymiskeino. Ehkä hän halusi myös korostaa sitä, ettei suostunut alistumaan natsien tai natsimielisten ranskalaisten tahtoon muuttumalla hysteeriseksi ja lopettamalla normaalin elämän. Jos nimittäin joitakin tunteita sivuilta välittyy (nuoren rakkauden lisäksi), ne ovat mielestäni ennemmin vihan kuin surun sävyttämiä. Hélène on hyvin vihainen saksalaisille ja juutalaisvastaisille ihmisille yleensä.

Ja yllämainitusta kumpusi varmasti lisää rohkeutta ja intoa jäädä aloilleen, auttamaan lapsia ja muita tarvitsevia. Mutta kuten sanoit, Hélène oli pohjimmiltaan taiteellisen herkkä ja selvästi taipuvainen masennukseen. Täysin keittiöpsykologian pohjalta arvelisin, että depressio ehkä iskee tyypillisimmin erilaisissa tilanteissa – mieluummin harmaassa arjessa kuin tuollaisen kauhean tilanteen ollessa päällä.

Tiina, ymmärrän ärsyyntymisesi – joskin voin itse hyvin kuvitella omastakin lähipiiristäni, että toiset kestäisivät henkisesti paremmin vangitsemisen aiheuttamaa stressiä ja ankeita oloja kuin toiset.

Stella, minulla ei ollut samanlainen olo kuin sinulla. Ehkä siksi, että sain itse sen kuvan, että Hélène tiedosti hyvinkin selkeästi roolinsa historiallisen aikakauden muistiinmerkitsijänä. Muistaakseni hän jossakin vaiheessa kirjoitti, että hänen täytyy jatkaa päiväkirjan pitoa, koska on tärkeää kirjata tapahtumiat jälkipolvien luettaviksi.

On kyllä totta, että holokaustikirjallisuutta on runsaasti jo ennestään, mutta kuten Annika sanoi, tänä muistovuonna on julkaistu ja julkaistaan paljon toiseen maailmansotaan liittyvää kirjallisuutta, ja lisäksi Ranskan juutalaisvainoista ei ole kovin paljon aiempia teoksia. Aihe tuntuu myös kiinnostavan lukijoita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Annikan tapaan myös minulle henkilögalleria tuotti ongelmia. Hélène ei hirveästi kuvaile läheisiään tai kerro heidän taustoistaan. Pidempi lista päiväkirjassa esiintyneistä ihmisistä taustoineen olisi ollut mielenkiintoinen ja auttava lisä toimittajalta.

Jeanin sanat olivat tosiaan kauniita. En halua kuulostaa raadolliselta, mutta toisaalta varmasti myös Hélènen traaginen loppu on voimistanut Jeanin tunteita. Päiväkirjasta sain ainakin välillä sen kuvan, että Jean oli hieman välinpitämätön ja Hélènen tunteet voimakkaammat. Se saattoi kyllä johtua siitä, että Jean oli lähdössä ja tiesi sen, eikä siksi halunnut kiintyä tai osoittaa kiintymystä liikaa.

Kirjan julkaisun taustalla lienee se, että toisen maailmansodan alkamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 70 vuotta. Holokausti on siten jälleen (ja onhan se aina) ajankohtainen aihe. Ehkä kirjan avulla haluttiin tuoda esille myös vähän puhuttua aihetta eli Ranskan juutalaisvainoja?

Hélènen tyyli kirjoittaa oli tosiaan viileähkö ja analyyttinen. Hän tarkasteli päiväkirjassaan ennemminkin ympäristönsä tapahtumia kuin omia tunteitaan. Tämä tuli esiin etenkin päiväkirjan toisessa osassa. Ensimmäinen osa oli kepeämpää nuoren tytön jutustelua opiskelusta, kulttuurista ja pojista. Myös Pariisi ja Aubergenville olivat ensimmäisessä osassa keskeisemmässä roolissa kuin toisessa. Mahtaako osien ero johtua siitä, että Hélène kirjoittaa ensimmäistä osaa lähinnä itselleen ja toista osaa Jeanille? Toisaalta toisessa osassa Hélènen ympärillä on jo niin paljon kärsimystä, että muuttuneen kirjoitustyylin ymmärtää.

Hélène on päiväkirjansa perusteella huomattavan älykäs, herkkä ja rohkea nuori nainen. Kuvitella, että joku on kantanut ylpeänä juutalaisten tähteä! Hän laittoi myös oman elämänsä alttiiksi auttaakseen kärsiviä kohtalotovereitaan. Hélène yrittää jatkaa sitkeästi tavallista elämäänsä – luennoilla käymistä, opiskelua ja lukemista – huolimatta ympärillään riehuvista juutalaisvainoista. Kirjallisuus näyttelee tärkeää osaa hänen elämässään. Hélènen lukeneisuus näkyy paitsi päiväkirjan kirjallisuussitaateissa, myös hänen tavassaan käyttää englanninkielisiä ilmauksia tekstin seassa (esim. sense of humour).

Siitä kymmenen kuukauden tauosta päiväkirjassa: en usko, että Hélènelle itselleen on tapahtunut kauheuksia tuona aikana. Sen sijaan jollekin hänen läheiselleen on. Mulle tuli Marjan tavoin tunne, että se liittyi jotenkin Rouva Schwartziin. Kirjan loppupuolella Hélène mainitsee sivulauseessa vierailleensa Drancyssä viikoittain tuon vuoden aikana – tämä liittyy epäilemättä traagisiin kokemuksiin.

Uskon Susannaa (kusti on guru, S!;)) siinä, että kirja pitäisi lukea useaan otteeseen. Itse jouduin lukemaan sen niin nopeasti, etten ehtinyt oikein hahmottaa asioiden ja tapahtumien suhteita. Myös henkilögalleria tuotti minulle hankaluuksia, sillä kirjassa oli samannimisiä henkilöitä. En esim. pysynyt välillä perässä, ketä Gérardia tarkoitettiin.

Luitteko muuten Mariette Jobin loppusanat? Sieltä löytyi koskettava pätkä Jeanin kirjeestä Hélènen sisarelle. Jean kirjoittaa, että Hélènen mukana ”katosi rakastamani nainen ja sielu, joka oli niin lähellä omaani –. Hän vei mukanaan myös ihmeellisen aarteen eli voiman, josta tiesin voivani ammentaa tulevaisuudessa hänen kanssaan–.” (s. 242-243). Hélène ei kuvannut suoraan hänen ja Jeanin välistä tunteiden paloa, mutta Jeanin lauseista käy ilmi, että heidän rakkautensa oli syvää ja aitoa.

Surullista ja traagista, ei voi muuta sanoa! Holokaustin hirveyttä ei koskaan opi ymmärtämään. Osaltaan Hélène Berrin päiväkirjan kaltaiset teokset kuitenkin auttavat tässä – jos ei muuta, ne takaavat, ettei tuota kamalaa aikakautta koskaan unohdeta.

Minulle lukukokemus ei ollut kovinkaan sykähdyttävä. Pidän kyllä omaelämäkerroista ja muistelmista, jopa kirjeromaaneista sekä ”päiväkirjoista”, mutta Hélène B:n päiväkirja oli kiusallista luettavaa. Kiusallisella tarkoitan sitä, että minulla oli jatkuvasti sellainen olo, että olen tekemässä jotain luvatonta; urkin nuoren tytön salaisuuksia.

Sain Hélènestä vaikutelman, ettei hän ikinä olisi halunnut päiväkirjamerkinnöilleen mitään suurta levikkiä ja julkisuusarvoa. Hän opiskeli kirjallisuutta yliopistossa, joten tällaisenaan tekstiä tuskin olisi koskaan julkaistu, jos hän olisi saanut elää.

Vasta vuoden 1943 lopulla, kun hän aloittaa kirjoittamisen pitkän tauon jälkeen, hän ehkä toivoo/tiedostaa, että joku muu voi joskus lukea hänen päiväkirjaansa.
Tietynlainen etäisyys ja ”viileä ote” (kuten Karoliinakin totesi), lyhyet raporttimaiset kuvaukset kauheuksista ovat esimerkkejä tästä.

Jäin lopuksi pohtimaan, miksi Hélènen päiväkirja ylipäätään julkaistiin, ja vielä käännöksenä? Ymmärrän, että holokausti on asia, joka yhä puhututtaa, kauhistuttaa ja käsittämättömyydessään hirvittää 2000-luvulla eläviä, mutta olisin silti jättänyt Hélènen päiväkirjan Centre de Juive Contemporaine:n arkistoon vain tutkijoiden ja sukulaisten käyttöön. Kunnioituksena kielellisesti lahjakasta ja musikaalista nuorta naista kohtaan.

Mielenkiintoinen kirja! Olen lukenut muutaman holokaustiin liittyvän kirjan aikaisemminkin (alkaen tietenkin Anne Frankista) ja niistä on mieleeni jäänyt erilaisuutensa vuoksi eräs (jonka nimeä en tietenkään nyt muista) jossa kuvattiin elämän raadollisuutta keskitysleirin vankien joukossa – henkiinjäämisestä taistellessa sitä yhteishenkeäkään ei enää paljoa riittänyt, ja varmasti tämäkin jää mieleen. Tästä kirjasta erilaisen teki varmaankin juuri tietynlainen objektiivisuus ja kiihkottomuus – ja kuitenkin kirjan pohjavirtana kulki valtava suru ja loppua kohti kasvava epätoivo.

Helene oli koko ajan syvästi asioita pohtiva ja analysoiva tyttö, kuitenkin arkiset ja nautittavatkin asiat tulivat tärkeinä esiin kirjan alkupuolella: leivosten ja kakkusten leipomiset, vadelmien poimimiset, lukuisat välipalan nauttimiset. Jossain kohtaa Helene jopa hiukan ärsytti minua, esimerkiksi isänsä ollessa vangittuna hän kirjoitti: ”Hänet on pakko saada ulos. Hän ei ole niitä ihmisiä, jotka pystyvät kestämään sellaisia oloja.” Siinä kohtaa mielessäni kuohahti ja mietin että ketkä sitten ovat niitä ihmisiä jotka kestävät. Kirjan alkupuolella korostui Helenen ja perheen hyväosaisuus, kulttuuripiirit ja tapojen, opiskelun ja jollain lailla paremman elämän arvostus. Myöhemmin Helene ja koko perhe kasvaa tietoisuuteen siitä mitä todella tapahtuu. Useinhan sitä ei halua nähdäkään pahinta ensin, vaikka alitajunnassa ”näkisikin”.

Helenen rakastuminen/rakkaus Jean Morawieckia kohtaan saa hänet pohtimaan ja analysoimaan tunteitaan todella tarkasti ja siitä tietenkin saamme kiittää sitä että päiväkirja on olemassa. Samalla se luo kauniin taustan ja vastakohdan kaikelle kauhealle. Helenen sanoin: ”Ne ovat nykyisen elämäni kaksi näkökohtaa: kuulaan aamun raikkaus ja kauneus ja nuoren elämän alku, ja niitä vastassa keltaisen tähden edustama barbaarisuus ja pahuus” (s.45)

Hei Karoliina (joka tunnistanee minut) ja kaikki lukupiiriläiset,

En malta olla osallistumatta keskusteluun, sillä kävin kirjan toimitusvaiheessa suomennosta läpi ja on hyvin kiinnostavaa lukea, kuinka olette kokeneet kirjan. 🙂

Minusta Hélènen päiväkirja todella jakautuu kahtia: alun tyttökirjamaiseen huolettomuuteen ja raikkauteen sekä lopun hyvinkin pessimistisiin ja pettyneiseen filosofisiin pohdintoihin. Alussa hän ikään kuin jutustelee lukijalle ja kertoilee ihanista kirjoista, joita on lukenut, ja musiikkikappaleista, joita on kuullut tai soittanut – ja lopussa hän taas vuodattaa paperille tuskaa ja pettymystä, suuttumustakin.

Ymmärrän hyvin, mitä Karoliina tarkoittaa Hélènen viileällä tyylillä. Luin suomennoksen käsikirjoituksen monta kertaa, ja siellä oli kohtia jotka aukenivat minulle oikeastaan vasta toisella tai kolmannella lukukerralla. Ehkä Hélène ei itsekään voinut täysin ymmärtää ja käsitellä kaikkia kohtaamiaan asioita. Ehkä hänen oli pakko myös torjua ja ottaa etäisyyttä.

Tyylin tietystä viileydestä huolimatta aistin tekstistä Hélènen herkkyyden. Hän saattoi mennä aivan tolaltaan jo yhdestä sanasta, kuten silloin kun hänen poikaystävänsä äiti käytti hänestä sanaa ”hupakko” (vai oliko se ”letukka” – en muista tarkalleen). Hän oli hyvin taiteellinen ja herkkä ja siten ehkä myös masennukseen taipuvainen, mitä päiväkirjan loppu voisi heijastaa. Ja kukapa ei tuntisi ainakin jonkinlaisia masennuksen tunteita, jos joutuisi kokemaan ja näkemään saman kuin hän.

Herkkyydestään huolimatta – tai siitä johtuen – Hélène oli mielestäni rohkea, sillä hän toimi vapaaehtoisena muiden juutalaisten hyväksi eikä halunnut lähteä vapaalle vyöhykkeelle. Hän oli ihminen, joka tahtoi pitää periaatteistaan kiinni, mikä luultavasti koitui lopulta hänen kohtalokseen.

Tosiaan tuo kontrolloinnin tarve kuvaa hyvin minunkin mielestäni Hélèneä, tai ainakin sitä kuvaa, jonka hänestä päiväkirjan perusteella sain. Samoin kyky havainnoida ja tehdä kaunista sekä hyvää.

Ahdistava kokemus voisi ehkä liittyä myös Hélènen ystävään, josta hän puhuu paljon ja jonka kohtaloa kauhistelee etenkin heti tauon jälkeisissä merkinnöissä – anteeksi, kun en muista ystävän nimeä, kirja ei ole nyt käsillä. Olisiko ollut Charlotte?

Minäkään en tosiaan ahdistunut kirjasta niin paljon kuin olin odottanut. Ehkä hyvä näin. On totta, ettemme ole ihmiskuntana juuri oppineet historian kauheuksista, mutta nykypäivän tragedioista huolimatta on mielestäni aina hyödyllistä lukea myös menneistä. Toki moni muukin hirmunäytelmä ansaitsisi huomiomme holokaustin rinnalla.

Mitä mieltä olitte Hélènen suhteesta vanhempiinsa? Päiväkirjan tyyli ei anna suoria vastauksia, mutta minulle jäi se kuva, että isä oli perheelle lopulta aika kaukainen jokapäiväisessä elämässä, ja äitiinsä Hélènellä taas oli teini-ikäiselle tyttärelle tyypillinen ristiriitainen suhde. Tuntui, ettei hän välttämättä arvostanut äitiään suuresti, mutta suhtautuminen olisi ehkä muuttunut iän myötä, jos molemmat olisivat saaneet elää.

Harmittelin aluksi sitä, että en oikein tuntunut pääsevän kirjan imuun. Ilmeisesti Karoliinalla oli saman tapaisia tuntemuksia. Kirjan loppuosa oli kuitenkin antoisampaa luettavaa, kuvaukset pitempiä ja syvällisempiä.

Mielestäni Hélène oli tyttö, joka yleensäkin kontrolloi käytöstään, piti tärkeänä käyttäytyä hyvin, provosoimatta, provosoitumatta, toisen asemaan asettuen. Hän kuvaa aika vähän niitä konkreettisia kauheuksia, joista varmasti joutui päivästä toiseen kuulemaan. Hän mainitsee esimerkiksi olleensa jonakin päivänä kovasti kuohuksissaan, mutta ei kerro asiasta sen tarkemmin. Hän arvostaa suuresti puolueettomuutta ja objektiivisuutta eikä ehkä siksi julista kovinkaan voimakkaita kannanottoja (olosuhteisiin nähden), edes päiväkirjassaan, saati sitten toisten kuullen. Toisaalta hän myös kirjoittaa rakastetulleen ja ehkäpä haluaa säilyttää tietynlaisen kauneuden, siltä varalta, että tämä olisi ainoa muisto, joka hänestä jää.

Minulle jäi sellainen käsitys, että rankka kokemus, johon Hélène viittaa, ei suoranaisesti suuntautunut häneen itseensä. Hänhän kertoi, ettei ollut joutunut kokemaan väkivaltaa. Ehkäpä se liittyi Rouva Schwarziin? Minulle tuli myös jostakin syystä mieleen nöyryyttävä kohtaus elokuvasta Joe’s palace, ehkäpä hän joutui todistamaan jotakin kammottavaa.

Ihailin myös Hélènen tapaa kiinnittää huomiota kauneuteen, ei vain ohimenevästi, vaan mieleen painaen ja muistiin merkiten.

Pelkäsin etukäteen joutuvani samanlaisen ahdistuksen valtaan, kuin Anne Frankin päiväkirjoista aikoinaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. (Kävikö teille muille?) Kaikki se julmuus on aivan kauhistuttavaa, sanoin kuvaamatonta, kuvottavaa. Pelkään kuitenkin, että noita historian tosiasioita kauhistellessamme jätämme samanaikaisesti joitakin tämän päivän julmuuksia ja vääryyksiä huomioimatta.

Hélène pyrki ympäristössä tapahtuvasta huolimatta hyvyyteen, ja se teema jäi tästä voimakkaimmin mieleeni.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *