Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho

Kunniaton komedia

Helena Sinervon uutuusteoksen päähenkilö luo elämästään himon ja inhon taideteoksen. ”Ylevän ja kauniin kirjallisuuden aika on takanapäin”, kirjailija sanoo.

Kirjailija Helena Sinervo lukitsee pyöränsä Tuomarinkartanon pihamaalla Helsingissä ja korjaa hellehattunsa asentoa, jotta lieri suojaisi paremmin auringolta. Nyt hänen kasvoistaan näkyy vain puolet, silmät jäävät varjoon.

Ensivaikutelma Sinervosta on pidättyväinen. Mutta jos hän ehkä onkin ihmisenä vetäytyvä, hänellä on rohkeutta kirjoittaa kirja, joka epäilemättä nousee kirjasyksyn puheenaiheeksi. Ja julkaista se omalla nimellään.

Sinervon ensi viikolla ilmestyvä romaani, Tykistönkadun päiväperho (WSOY), on eroottisesti rohkea ja uskallettu kirja. Sen päähenkilö, Mette, Kalevala-koruihin ja Marimekon vaatteisiin pukeutuva keski-ikäinen perheenäiti jättää pettyneenä aliarvostetun työnsä kirjallisuudentutkijana ja keskittyy rakentamaan ”eroottista karriääriä”.

Hän päättää luoda elämästään ”himon ja inhon taideteoksen”. Internetin kautta Mette löytää miehiä, jotka myös haluavat seksiä.

Kirja kääntyy oman lajityyppinsä parodiaksi, komediaksi, jolle voi vain nauraa tai sitten ei – riippuu lukutavasta. Juoni toimii ponnahduslautana filosofisiin ja psykologisiin kysymyksiin. Tällaista romaania ei olisi osannut odottaa Sinervolta. Hän on arvostettu runoilija, kirjoittanut seitsemän runoteosta, ja palkittu kirjailija, hänen esikoisromaaninsa, Eeva-Liisa Mannerista kertova fiktiivinen teos Runoilijan talossa, sai vuoden 2004 Finlandia-palkinnon.

Tykistönkadun päiväperho ei ole kaunis eikä ylevä kirja. Sen tyylilaji on groteski, se on ruma kirja. ”Onhan Runoilijan talossakin groteskeja osuuksia”, kirjailija korjaa ja asettaa hellehatun tuolin karmille.

Ylevä ja kaunis kirjallisuus on alkanut tympäistä Sinervoa. ”Minusta se on alkanut tuntua falskilta ja epärehelliseltä.” Humanistiseen kauneuden traditioon pohjautuva kirjallisuus on hänestä usein jo niin ylevää, että se kääntyy mauttoman puolelle.

”Seinän takana on usein myös tekopyhyyttä. Ainakaan sellainen kirjallisuus ei kerro 2000-luvun ihmisestä. Koen, että humanismin kauneuden ihanne on takanapäin. Siinä on särö, joka ei ole enää tasoiteltavissa kauneudella. Klassisessa musiikissakin groteskia, riitasointuja ja rajuutta, käytetään paljon enemmän kuin kirjallisuudessa”, Sinervo sanoo. Hän vaihtoi pianonsoitonopettajan ja pianistin uran kirjailijan ammattiin.

Hänen mukaansa varsinkin runoilijoiden proosa on usein ylevää ja kaunista. ”Ja kirjoittajat hyveellisiä.” ”Suomessakin juuri runoilijat, V. A. Koskenniemi ja Viljo Kajava, lähtivät innokkaimmin mukaan Goebbelsin kulttuurihankkeisiin.” Sinervo lainaa filosofi Theodor W. Adornoa: Mitä enemmän kellareissa kidutettiin, sitä vankemmin katto oli pystytetty klassisten pylväiden varaan. ”Tällä hän tarkoitti, että on vastuutonta tuottaa taidetta, joka teeskentelee inhimillisen kulttuurin olevan kaunista ja ylevää. Keskitysleireillä ja natsien iltamissa harrastettiin ahkerasti korkeakulttuuria ja Hitlerin esteettinen ohjelma oli ylevän humaani.”

Kun Sinervo kirjoitti Tykistönkadun päiväperhoa, Pekingin olympialaiset päättyivät näyttäviin juhlallisuuksiin. ”Niissä virheettömistä ihmisistä rakentui valtavia geometrisia kuvioita ikään kuin ihmislajissa huipentuisi maailmankaikkeuden harmonia.” Groteski estetiikka on siis yhteiskuntakriittinen valinta.

”Kirjani ei tarjoa lohtua eikä imartele ihmistä vaan puhuu asioista, jotka ovat ensisilmältä hauskoja tai parodisia mutta syvätasolla kammottavia.” Sinervon romaanin Mette pyrkii luomaan elämästään jotain merkittävää, elämää suurempaa, mutta samanaikaisesti hänen ”viettitaloutensa johtaa mitä kyseenalaisimpiin tekoihin”. ”Tämä jännite asuu meissä jokaisessa.”

Eurooppalaisessa kirjallisuudessa groteskilla on oma esteettinen traditionsa, mutta suomalaisessa kirjallisuudessa se on vieraampi. Sinervon kirjasta on helppo löytää viitteitä Nobel-palkitun Elfriede Jelinekin ja toisen itävaltalaisen kirjailijan Thomas Bernhardin tuotantoon.

Kirjaa voi halutessaan pitää myös Suomessa vasta vierailleen ranskalaisen Catherine Milletin teoksen Catherine M:n seksuaalielämän parodiana. Siinä Millet kertoo avoimesti omasta seksielämästään. Sinervo kieltää kuitenkin tämän yhteyden, vaikka myöntää ammentavansa myös ranskalaisesta traditiosta, erityisesti niin sanotusta ”pahan koulukunnasta”, jossa arvot – hyvä ja paha – käännettiin nurin. ”Milletin kirjassa seksi on itseisarvoista, hän haluaa sokeerata ja rikkoa tabuja. Minun romaanissani seksi merkitsee mahdollisuutta tehdä syvyyssukelluksia ihmiselämän ydinkysymyksiä käsittelevään filosofiaan ja psykologiaan.”

”Feminismin näkökulmasta Metten elämäntaiteen projekti ilakoi monilla feministisestä performanssitaiteesta tutuilla teemoilla. Esimerkiksi Carolee Schneemann teki 1960-luvulla groteskia ’lihan taidetta’ omasta ruumiillisuudestaan ja seksuaalisuudestaan muun muassa repimällä vaginastaan tekstipätkiä ja lukemalla niitä yleisölle. Metten ronski ’ikuisuusprojekti’ tekee naisen seksuaalisuudesta oman nautintonsa ja vapautensa perustan ja päämäärän.” Sinervon mukaan se on poliittinen ele. Pitipä lukija siitä tai ei.

Sinervo on valmistautunut selittämään kirjaansa ja sen syntyhistoriaa. Tällä kertaa arvostelijat eivät pääse yllättämään häntä kuten Runoilijan talon ilmestyttyä. Myös Runoilijan talossa nostatti kirjallisen kohun ilmestymisensä aikoihin. Esikoisromaanin kirjoittamisen huumassa Sinervo oli luottanut Mannerin muistiinpanoihin, joiden mukaan tällä ei ollut sukulaisia. Mutta sukulaisia oli, eivätkä he kyenneet hyväksymään, että Sinervon romaani on fiktiota. Sukulaisia närkästytti Mannerin kuvaaminen biseksuaalina. Romaanin Manner on vasta rakastumassa, mutta Tykistönkadun päiväperhon Mette ei rakastu vaan läähättää kiimasta.

Kirjan juuret juontavat kolmen vuoden taakse, jolloin Sinervoa pyydettiin kirjoittamaan novelli Naisten Decameroneen. Hän kieltäytyi. Hän oli tuolloin viimeistelemässä kahta runokirjaa, joista toinen on lasten runokirja. Mutta aihe jäi hänen mieleensä. Millainen olisi hänen Decamerone-tarinansa?

Jo aiemmin Sinervo oli pohtinut, miksi useimmat suomalaiset naisprosaistit kirjoittavat häveliäästi eroottisuudesta ja esittävät naiset vielä 2000-luvullakin seksuaalisesti passiivisessa roolissa miesten kautta. ”Eivätkö naiskirjailijat uskalla panna peliin mahdollista kunnianarvoisuuttaan, vai liittyykö häveliäisyys heidän omaan tabumaailmaansa? Naisten seksuaalisuus kuvataan usein hempein termein ikään kuin naiset tarvitsisivat vain hierojan palveluja.”

Sitä Mettekin ihmettelee, tuo Sinervon kirjan kirjallisuudentutkija. Mette oli hänen psykiatri-äitinsä mukaan jo lapsena niin sanottu fallinen tyttö, josta kehittyy sittemmin karkeiden ja rajujen otteiden nainen. Hänen seksikäyttäytymisensä on suoraviivaista ja peniskeskeistä.

”48-vuotiaalla naisella ei pitäisi olla enää häpeilemistä seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä”, Sinervo palaa itseensä kirjailijana. ”Taiteilijan on pakko uskaltaa panna likoon kunnianarvoisuutensa. Muutoin teokset eivät ole taidetta vaan keskiluokkaista aseman petaamista.” Myöhemmin, kirjoittaessaan Tykistönkadun päiväperhoa pöytälaatikkoon, Sinervo tutustui koulujen seksivalistusmateriaaliin.

”Yllätyin miten vähän koulussa kerrotaan naisen seksuaalisuudesta, halusta ja nautinnosta. Piirroskuvissa on yleensä vain emätin ja kohtu, mutta ei klitorista, nautinnon lähdettä.”

”Kammottavin on Freudin ajatus, että koska tytön sukupuolielimissä ei ole mitään nähtävää, tyttö on mukamas kateellinen nähdessään, mitä pojalla on. Psykoanalyyttinen traditio, jossa miesten seksuaalisuus on näkyvää ja naisten piilossa on edelleen hallitseva. Ainoastaan mies nähdään aktiivisena toimijana.”

Tästäkin Sinervo kirjoittaa kirjassaan. Mettehän on akateemisesti sivistynyt nainen, joka tuntee niin psykoanalyyttisen tradition kuin taiteentutkimuksenkin kysymyksenasettelun. Metten puoliso, Eero, työskentelee virkamiehenä opetusministeriössä, mutta kotona hän on sinisilmäinen tossukka, idealisti parhaasta päästä. Heidän yhteinen tyttärensä Petra on huippulahjakas pianistinalku. Jopa nietzscheläinen nihilisti Otto, jonka Mette romaanin alussa julmasti hylkää, oppii tuntemaan korkeakulttuurin kosketuksen. ”Eräänlainen sivistyneistöromaani siis. Ei säädyllinen murhenäytelmä vaan säädytön komedia”, Sinervo virnistää ironisesti.

Sinervo muistaa ”hassun tarinan”. Pari vuotta sitten hän näki tv-ohjelman, jossa keskusteltiin Helsinkiä kiertäneestä taideteoksesta, valtavasta sukuelimestä, jonka sisään sai ryömiä.

”Ohjelmassa taidekasvatuksen professori Pauline von Bonsdorff käytti sanaa pillu, joka ei mielestäni sopinut lainkaan hänen suuhunsa”, Sinervo sanoo. Tuolloin Sinervo alkoi miettiä, mitkä sanat nostavat punan hänen kasvoilleen, tai minkälaista tekstiä hän ei kehtaisi antaa äitinsä luettavaksi. ”Mietin onko hyvä, jos kirjailijalla on paljon häveliäisyyssanoja vai pitäisikö kirjoittaa nimenomaan niillä.”

Hän alkoi kirjoittaa tarinaa Mettestä, joka kaipaa fantasiamaailmaansa sellaisia sanoja, joita Sinervo ei itse käytä. ”Minun huumorintajullani se oli hauskaa. Jos estoja ei olisi ollut olemassa, en olisi ylittänyt tätä rajaa. En esimerkiksi käyttäisi itsestäni sanaa lesbo ja hankaan vastaan sanaa biseksuaalikin. Mutta en varmaankaan olisi kirjoittanut kirjaa ennen vanhojen vanhempieni kuolemaa”, hän myöntää.

Sinervon uuden kirjan syntyhistoriaan liittyy myös kipeyttä. Isä oli antanut tyttärelleen nipun suvun oikeudenkäyntipöytäkirjoja ja pyytänyt häntä kirjoittamaan niistä. Sinervo oli innoissaan materiaalista. Päähenkilöksi oli nousemassa hänen isoäitinsä, urhoollinen nainen, joka sai kenkää opettajanvirastaan synnytettyään avioliiton ulkopuolella lapsen, Sinervon isän. Vaikka isänisä palasi jääkärikoulutuksesta Saksasta ja olisi sisällissodan myllerryksen jälkeen nainut rakastettunsa, tämä ei enää huolinut miestä puolisokseen. Kirkonkirjojen mukaan mies oli tunnustanut pojan lapsekseen, mutta myöhemmin perunut tunnustuksen. Aviolapsen asemaa puitiin myös oikeudessa.

Mutta sukuromaanin kirjoittaminen oli vaikeaa aikana, jolloin kirjailijaa kohtasi kuolemien suma. Sinervo menetti yllättäen kaksi veljeään vuoden välein. Läheisempi heistä kuoli samana syksynä, jolloin Sinervo otti vastaan Finlandia-palkinnon, toinen vuotta aikaisemmin. Vuonna 2006 kuoli kirjailijan isä ja siitä vuoden kuluttua äiti.

”Vanhempieni kuoltua en pystynytkään palaamaan sukuni historiaan ahdistumatta. Mieleen nousi pelkkiä lohduttomia muistoja.” Tuossa tilanteessa Metten tarinan kirjoittaminen toimi kuin parantava lääke. ”Se vei ajatukset pois kuolleista läheisistä ja mielialani parani saman tien. Kirjoitin tarinaa viihdyttääkseni itseäni.” Pöytälaatikkoon – tekstin julkaisemista Sinervo ei tuolloin ajatellut. Kun hän myöhemmin näytti käsikirjoitusta kustannustoimittajalleen Samuli Knuutille, tämä innostui siitä. Sinervo harkitsi vakavasti salanimen taakse kätkeytymisestä, mutta Knuuti sai hänet luopumaan siitä.

Sinervo uskoo, että hänen romaaninsa Mette on tietyllä tavalla sellainen kuin moni nainen haluaisi olla – toteuttaa fantasioitaan. Mutta useimmat tyytyvät fantasiatasoon, koska osaavat kuvitella myös tekojen seuraukset. Myös Metten teoilla on seuraukset, niin koomiset kuin traagisetkin. Katarsiksen hän saa siitä inhosta ja kuvotuksen tunteesta, jota hän tuntee salaillessaan projektiaan.

Metten kohdalla kyse ei ole seksiriippuvuudesta. Hän ei etsi pelkästään nautintoa, vaan kuvittelee toteuttavansa seksisuhteillaan elämäntaideprojektia. Hänen esikuvansa on hänen väitöskirjansa tutkimuskohde, Liliane Schubald, Freudin kuvitellun oppilaan kuviteltu tytär. Schubald kirjoittaa radikaaleja teoksia naisen ruumiillisuudesta ja on myös performanssitaiteilija, joka työstää parodisessa camp-hengessä naisen ruumiillisuutta ja sen taiteellista esittämistä. Mutta parodiasta saavat osansa myös taiteen ja kirjallisuuden tutkimus.

Kun Liliane Schubald muotoilee itsestään kauneusleikkausten kautta pornotähden näköisen, Mette jatkaa ymmärtäviä tulkintojaan. Sen sijaan feministit kääntävät selkänsä. Mettelle Liliane on nainen, joka heijastaa nykyajan banaliteetteja omalla ruumiillisuudellaan.

Kepeästi kirjoitetun tarinan taustalta voi lukea kriittisen havainnon: ”Taidemaailmassa ja kirjallisuudessa mikä tahansa voidaan nykyisin kirjoittaa suureksi ja nostaa kulttimaineeseen.” Sinervo säästää kotimaisia runoilijakollegoitaan ja ottaa esimerkin Ruotsista. Hän näki siellä vuosia sitten runoperformanssin, jota Liliane Schubaldin varhaisimmat performanssit muistuttavat.
”Runoilija Helena Eriksson änkytti yhtä ainoaa lausetta kehoni erittää plip plop jotakin, useilla eri kielillä. Minua se huvitti, mutta ruotsalaiset pitivät siitä.”

Liliane Schubaldin ja Metten hahmojen avulla Sinervo pääsee yhteen filosofian ydinkysymyksistä: Miten maailmassa voi elää tekemättä itsemurhaa? Romaani sivuaa tätä teemaa myös ruotsalaisen historioitsijan Peter Englundin teoksesta Kirjeitä nollapisteestä lainatuissa sitaateissa. Schubald ja Mette tekevät historiallisista faktoista sen johtopäätöksen, että ihminen oliona on niin järkyttävä, ettei elämän lähtökohtana voi pitää muuta kuin nihilismiä ja kelvottomuutta. Niinpä Mette rakentaa itselleen viheliäisyydestä uskonnon, ”tosiasioiden alttarin”.

”Englundin kertomat asiat ovat lohduttomia, kirja on kauhea, mutta täyttä totta”, Sinervo sanoo. ”Ei, ei, itse olen aika valoisa ihminen, hän naurahtaa. ”Mutta kyllä idealismi ja usko edistykseen ovat koetuksella nykyaikana.”

Nuorempana Sinervo kertoo kuvitelleensa, että jokaisessa ihmisessä on halu kehittää itseään, ja että jonkin syvemmän etsiminen olisi keskeinen osa elämää, mutta hänen idealisminsa on murtunut. ”Ihmiset haluavat tehdä elämästään kivaa ja helppoa. Elämä viihteellistyy; kiksejä on saatava joka hetki. Seksuaalisuus on läsnä kaiken aikaa. Metten elämäntaide parodioi myös tätä todellisuuden ulottuvuutta, seksuaalisuuden yletöntä ja rivoa näytteillepanoa.”

”Olen ihmetellyt, miksi meihin ei millään tavalla vaikuta tieto siitä, että juuri tavallisten ihmisten sopeutuvuus on monen järjettömän rikoksen taustavoima. Elämme luulossa, että olemme sallivia, koska meillä on seksuaalisia vähemmistöjä ja rasistiset teot kieltäviä lakeja. Tosielämässä meitä tungetaan yhä suppeampaan muottiin. Kaikkien on oltava kivoja tiimi-ihmisiä ja nautittava jatkuvasta saatavilla olosta. Minun käsittääkseni se on kaukana suvaitsevaisuudesta.”

”Kirjallisuudessakin aika harvoin käsitellään sitä, että ihmiset ovat valmiita hyvän käytöksen ja sosiaalisen sopeutuvuuden nimissä lähes mihin tahansa”, Sinervo jatkaa. ”Pahuus torjutaan niin sanotusta tavallisesta elämästä. Mutta on hyvä muistaa, että historian perspektiivissä usein juuri tavalliset, hyvin käyttäytyvät, seuralliset sopeutujat syyllistyvät julmiin rikoksiin.”

Sinervon syyt kirjoittaa groteski, humanistisen kauneuden ihanteita uhmaava kirja eivät lopu tähän. Hän haluaa uhmata teoksellaan taiteen ja kirjallisuuden lisääntynyttä sensuuria.

”Viime vuosina länsimaissa on yleistynyt taiteen kirjaimellinen lukutapa, mikä on johtanut jopa monien klassikkoromaanien tuhoamiseen polttoroviolla. Monet seksuaalisuutta sivuavat kirjat ovat joutuneet sensuurin kynsiin ja monimerkityksisyyden sijaan taide alistetaan ylevän ja kauniin palvelukseen. Muun muassa Canterburyn kertomuksia, Romeo ja Julia, Sieppari ruispellossa sekä Hucklebery Finnin seikkailut ovat joutuneet kiellettyjen listalle Yhdysvalloissa.”

”Yksi esimerkki tästä kehityksestä on Mike Diana, joka sai 1994 tuomion säädyttömistä kuvistaan. Dianan teemoja ovat seksuaalisuus ja väkivalta, mutta eivät hänen piirroksensa näytä sen kummoisemmilta kuin samoja aiheita työstävien Jukka Korkeilan tai Teemu Mäen teokset. 2000-luvulla on Yhdysvalloissa vaadittu sensuroitaviksi Harry Potter ja viisasten kivi, se kuulemma kehottaa harjoittamaan noituutta, ja Da Vinci -koodi, ilmeisesti homoseksuaalisuus-teeman vuoksi.”

Sinervo on tietoinen riskistä, jonka hän ottaa julkaistessaan Tykistönkadun päiväperhon. ”Vaikka tunnustan, että hirvittää, olen päättänyt luottaa lukijoihini. Kirjassa monet asiat menevät ylettömyyksiin, jotta lukija ymmärtäisi, että nyt ei olla ihan tosissaan.”

Sinervo juo jälkiruokakahvin, poimii lattialle pudonneen hellehattunsa ja asettaa sen päähänsä.
”Että tällainen ylläri.”

Teksti: Riitta Kylänpää

Artikkeli on aiemmin julkaistu Suomen Kuvalehdessä.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Helena Sinervo, Tykistönkadun päiväperho

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *