Hauskaa huumoria

Äitinä olen huolissani monista asioista. Onko niillä liikaa/liian vähän vaatetta päällä, kiusaako joku, juoko ne tarpeeksi maitoa, muistivatko ottaa D-vitamiinit,  pakkasivatko jumppakamat, onko kotiavaimet, näkevätkö autoilijat niiden heijastimet, tulevatko ne pärjäämään elämässä… Eniten kuitenkin ehkä huolehdin siitä, onnistunko kasvattamaan lapset joilla on huumorintajua.

Kun on tavannut elämänsä aikana ihmisiä, joilta puuttuu esimerkiksi kyky nauraa itselleen, kyseinen huoli nostaa päätään. Mutta miten huumorintajua voisi “opettaa”? Itse olen keksinyt kaksi konstia:

Ensimmäinen on pelleily. Pelleily kuulostaa jo valmiiksi naurettavalta, mutta se pitää sisällään kokonaisen elämänkatsomuksen. Sen, jaksaako arjen keskellä ottaa pieniä hetkiä tyhjännauramiselle ja kikkailulle. Haistaa lapsen “hikistä” sukkaa ja “pyörtyä”, “säikähtää” leluauton kovaa ääntä, pukea lapsen (mielellään puhtaat) alushousut (omaan tai toisen) päähän, vannottaa ettei lapsi koskaan elämässään laittaisi kahta purkkatyynyä suuhunsa sovittamatta niitä ensin etuhampaiksi ja niin edelleen.

Tänä aamuna olin niin väsynyt ja pahantuulinen, että pelleilyt olivat vähissä. Mutta kun istuin kahden nuorimmaisen kanssa autoon, kuvaan astui konsti numero kaksi.

Sitä, onko onnistunut kasvattamaan huumorintajuisia lapsia, testataan erityisesti silloin kun heidät tutustuttaa ensimmäistä kertaa johonkin itselle tärkeään kirjaan.  Minulle lapsuudessani yksi oli ylitse muiden. Se on luettu sataan kertaan ja olen esiintynyt koulussa sen pohjalta tehdyssä näytelmässäkin. Siksi kyseisen merkkiteoksen esitteleminen lapsilleni jännitti. Mitä jos he eivät tajuakaan sen nerokkuutta, hauskuutta, täydellisyyttä?

Starttasin auton. Laitoin äänikirjan pyörimään ja jo parisadan metrin jälkeen nauroimme yhteen ääneen Fedja-sedän kirjoittamalle kirjeelle, johon Matroskin-kissa ja Musti-koira olivat tehneet omat lisäyksensä. Huokaisin helpotuksesta, hymyilin ja otin pussista kaksi purkkaa.

 

 

Mikä oli sinun lapsuutesi hauskin kirja?

Comments

Teksti:Jenni Pääskysaari
Avainsanat: äänikirjat, Eduard Uspenski, lastenkirjat

Kommentit

Itse taisin tykätä eniten Mauri Kunnaksen kirjoista, koska niissä hauskuutta oli etsiä se karvapallero joka aukeamalta.. Mutta en muista kyllä mitkä kirjat naurattivat. Oman nelivuotiaani kanssa olemme lukeneet puolivuotiaasta asti ja kolme kirjaa saa tyttären aivan kikattamaan ja joita muistelemme tarhaan kävellessämme, että kuinka ne olivatkaan vitsikkäitä kirjoja. Ne ovat: Mimmi-lehmän joku seikkailu, jossa Mimmi putoaa muistaakseni puusta, Pingu-kirja, jossa sanotaan jotain, että Pingu jää patjojen väliin niinkuin nakkisämpylä (täähän on hyvä vitsi!!) ja viimeisin oli toissailtainen Tatu ja Patu -kirja, jossa on erilaisia kojeita ja Pipertäjä-kone osaa taitella postimerkinkin hatuksi. Yksinkertaisia, vitsikkäitä juttuja. Äitinsä tytär.

Minun lapsuuteni hauskin kirja on Melukylän lapset. Siinä oli kevoja kepposia ja ratkaisuja ongelmiin.

Kaarlo Merimaan Takapihan sankareita 1970-luvulla luettuna. Jatko- tai edeltävä osa Kräki-Kalle ja Limperi ei ollut läheskään yhtä hauska.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *