Häpeä! Sankarin taakan jäljillä

Häpeä on ikävän ajankohtainen aihe. Isäntä kirjoitti siitä viikonloppuna kolumnin, Hesarissa siitä muistutti kirjailija Tuomas Kyrö. Kun kansallissankari tekee konkurssin, jälki ei ole kaunista. Aggressiiviselle bisnesmiehelle raskain häpeä taas näyttää olevan se, että menettää rahaa, vaikka mammona olisi hankittu vilpillisin konstein – tyyliin News of the World.

Elämää on häpeän jälkeenkin, mutta häpeä on myös elämää. Näin muistuttaa historioitsija Satu Lidman tietokirjassaan Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä (Atena, 2011). Teos avaa oivalla tavalla häpeän käsitettä ja sen pitkiä historiallisia juuria.

Lidman vie henkilökohtaisten kokemusten äärelle. Muistan lapsena nolostuneeni ainakin silloin, kun sain kokeista ”huonoja” numeroita (ts. kahdeksikkoja). Nolotti silloinkin, kun Italian-matkalla paikalliset mammat kävivät hiplaamaan vitivaaleita hiuksiani. Sinänsä myönteinen huomio hävetti. En kuulunut joukkoon, olin erilainen.

Häpeä vaihtelee sekä kulttuurisesti että yksilöllisesti – riippumatta siitä, miltä häpeää aiheuttava kokemus näyttää, kuten Lidmankin toteaa. Sekin pätee, että häpeää kokevan ei aina ole helppo hyväksyä itseään. Joskus ahdistus kääntyy itsetuhoisuudeksi kuten olemme viime päivien otsikoista voineet havaita.

Lidman tarjoaa runsaan historiallisen pikakelauksen siitä, mistä häpeässä on vuosisatojen saatossa ollut ja yhä on kyse. Hänen aineistonsa on laaja aina Raamatusta nykypäivän ihmisten henkilökohtaisiin luonnehdintoihin häpeästä.

Pohjimmiltaan häpeä liittyy yhteisön arvoihin ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Haemme hyväksyntää, jotta voisimme välttää häpeän. Häpeän kokemus on usein hyödyksemme, mutta joskus häpeän malja läikkyy yli. Silloin on kysymys häpäisystä. Neuvostomiehitetyssä Latviassa venäjänkielisyydestä poikenneita koululaisia seisotettiin luokan edessä kaulassaan kyltti, jossa luki ”puhuin tänään latviaa”.

Kulttuurista ja vuosisadasta toiseen häpeään on kytkeytynyt yhteisön suhde poikkeavuuteen, erilaiseen ulkonäköön tai normeja rikkovaan tekoon. Nykypäivänä häpeää voi tuottaa vaikka se, ettei kykene hankkimaan statusesineitä. Myös lihavuutta pidetään häpeällisenä, merkkinä laiskuudesta ja heikkotahtoisuudesta. Afrikassa HIV-testit jäävät viruksen stigman vuoksi monelta tekemättä.

Mediassa häpeä on saanut uudet irvokkaat kasvot. Lidmanin sanoin elämme ”myötähäpeän aikakaudella”: voidaksemme käsitellä omia häpeäntunteitamme, tuijotamme onnettomia tositeeveetähtiä. ”Huh! Onneksi se en ollut minä.”

Toisaalta on luotu vastakäsitteitä kuten pride. Se viittaa avoimuuteen ja ylpeyteen heterovaltavirrasta poikkeavasta identiteetistä. Lidman muistuttaa, että kaikkinainen avoimuus ja vaikeista asioista keskustelu on häpeän tehokkain vastamyrkky. Kun se on käytössä, saamme lukea tarinoita myös siitä, miten häpeästä selvitään.

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: Atena, historia, kirjat, kulttuuri, lukeminen, sielu & ruumis, tietokirjat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *