Hannu Väisänen: Toiset kengät

Tyyntä ennen Finlandiaa

Hannu Väisänen piiloili ja pisti itsensä likoon ennen Finlandia-palkinnon nostamaa myräkkää.

Noutaja tuli sunnuntaina kello 14. Itsensä likoon pannut jätti pikapiilopirttinsä, jos Haikon kartanoa nyt voi varsinaisesti piilopirttinä pitää, ja nousi kyytiin vähin matkatavaroin itse suunnittelemansa lämminsävytetyn kaulaliinan suojakseen kieputellen. ”Vähemmän ranskalainen tunnelma”, hän sanoi oudosti kylmäilevistä talvihenkäyksistä. Hän oli tullut Haikkoon lauantaina 1.joulukuuta ”märssykoritunnelmissa, aika työläästi hermoistani kiinni pidellen. Et ole ollut märssykorissa? Siellä, kalastaja-aluksen mastossa, tähystäjä joutuu rajuun ja laajaan heiluriliikkeeseen eikä ensikertalainen halua mitään muuta kuin palata nopeasti takaisin satamaan.”

Otavan tiedotuspäällikkö Liisa Riekki oli sulkenut Hannu Väisäsen kotisatamaan paluuperjantaina 30. marraskuuta noin klo 12. Ranskassa 18 vuotta asuneella Väisäsellä ei ole enää osoitetta Suomessa, sukulaisia ja ystäviä kyllä, mutta hänen oli luotujen pelisääntöjen mukaan salaisuuden säilyttämiseksi teljettävä itsensä vapaaehtoiseen täyseristykseen. Hän uskaltautui vastaamaan vain Ranskasta tuleviin luottamusystävien puheluihin.

Kylpylän altaissa uiden ja lioten saattoi myös lientää yllättävää kiputilaa. Sellainen syntyy, kun mieli on äärillään hämmennystä ja iloa eikä ole ketään, jonka kanssa sen jakaa. Jakamaton ilo on sielun sietämätöntä särkytilaa. Marraskuusta tuli Väisäselle varsinainen märssykorikuukausi, ei sellaista heilahtelua koskaan aikaisemmin, eikä liene tulevissakaan. Keinahtelu alkoi kevyesti ja hyvinkin julkisesti.

Väisänen, 55, sai taiteen valtiopalkinnon 21. marraskuuta, 36 vuotta debyyttinäyttelynsä jälkeen. Isojen otsikoiden julkisuuteen Väisänen tuli kuvataiteilijana 1999, kun hänen kuvittamansa juhlavuoden Kalevala, kolmen vuoden työ, ilmestyi. Väisänen on kaiken aikaa kirjoittanut, päiväkirjaan ja julkisuuteen. Romaanille ryhtyminen oli kuitenkin pelottava hyppy. Vanikanpalat (Otava 2004), fiktiivinen omaelämäkerta pienestä pojasta, joka leski-isänsä ja kolmen sisaruksensa kanssa elää 1950-lukua Oulun kasarmeilla, otettiin ilahduksella vastaan. Tarina jatkui edelleen visuaalisesti viritettynä ja samoissa värilämmöissä viime keväänä ilmestyneessä Toiset kengät -romaanissa. Se päättyessä Antero on matkalla Savonlinnan taidekouluun.

Nyt, heti valtiopalkinnon myöntämisen jälkeen, Väisänen valikoitui Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin tiukasti kiinni omassa, viidenkymmenen työn näyttelyssä, ”jota tehtiin rakkaudella loppuun saakka”, ja jonka näyttelyn avajaiset olivat Galleria Anhavalla torstaina 29. marraskuuta. Avajaisia juhlisteltiin aamukahteen. Perjantaina 30. marraskuuta puolenpäivän maissa Väisänen, heikkolahjainen nukkuja huonolla viinapäällä, heräsi puhelimen vaatimuksiin.

Finlandia-palkinnosta päättävä kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola oli ratkaisunsa tehnyt. Hän soitti Otavaan ja kustantaja käynnisti kirjallisen enterprise-kieputuksen: ensinnäkin Väisäsen perjantainen paluulento Pariisiin olisi peruutettava ja toisekseen edessä olevasta toimintakäsikirjoituksesta pitäisi sopia. Otavaan saapunut Väisänen tunsi olevansa ”tehosekoittimeen joutunut pölkämystynyt hemmo”. Hän mielellään käy huvipuistojen enterprise-härvelöinnissä testatakseen kuntonsa (epilepsia), mutta hän ei tiennyt, miten toimia kirjailijana tässä tilanteessa. Kuvataiteen puolella kokemusta on, mutta ”nyt ei työkalupakissa ollut mitään tätä varten, eikä samppanja ollut mikään työkalu”. Hämmensi, ilostutti ja itketti vuoronperään ja Pol Rogerin siemailussa oli pitkät tauot, kun muutama tunti palkintotiedon jälkeen etsittiin väistöpaikkaa. Vesi on miehelle mielihyväinen ja kehollinen kokemus, joten Haikkoon meno oli johdonmukainen pyrkimys ja ratkaisu.

Jysäysperjantai aiheutti mielennousemia, joista yksi oli päähän ängennyt iskelmä Särkyneiden toiveiden katu. Väisänen oli sitä lapsena Oulussa kuunnellut, itsekin laulanut ja törmännyt siihen Pariisissa Punaisessa Myllyssä, ja nyt se kaikuili marrashelsingissä, vaikka mies hyvin tiesi, ettei mikään sellainen voi särkyä, josta ei ole haaveksinutkaan. Väisänen on laulumiehiä, tenori, ja mielikuvissaan hän on ylläpitänyt ajatusta siitä, että jos hän teloitusryhmän eteen joutuessaan laulaisi, niin eiväthän ne mitään mahtaisi, kun laulun oikein valkkaisi. Haikon vesissä palkintopuhetta miettiessään ja märssykorin heilahtelun jo hieman lientyessä, Väisänen oli pohtinut sellaistakin mahdollisuutta, että jos tiistaisessa palkintojuhlassa 4. joulukuuta suoraan kysytään, miltä nyt tuntuu, niin hänpä voisi laulaa Särkyneiden toiveiden kadun, värssyn verran ainakin.

Väisänen kokee itsensä lämmönsiirtäjäksi, lämpöaistilla hän maalaa ja kirjoittaa. Vanikanpalat ja Toiset kengät -romaaneissa lämpö on myös kirjoittajan suojakerroin. Miten muutoin kuvata kaikkea sitä, mikä ei aina niin kaksista ollut, kertoa isästä, joka saattoi kurittaa vanhempaa veljeä keittiönjakkara astalonaan. Lämmönsiirto edellyttää jossain määrin karheuden säilyttämistä. Lauseitaan ei voi loputtomiin hioa, ja tämän ymmärtäminen perustuu tunnistamisherkkyyteen siitä, ”milloin on oikea hetki lopettaa”. Väisänen sanoo kirjojensa myötä paljon miettineensä, miten kirjamaailmasta voisi siirtää kustannustoimittajan keskeisen työpanoksen ja kollektiivisen yhteyden myös kuvataiteiden maailmaan. ”Mikä muoto sillä voisi olla, sitä en tiedä, mutta se pitäisi keksiä.”

Väisänen ei aamuisin itseään hereille venytellessään mieti, kumpi hän tänään mahtaa olla, kuvataiteilija vai kirjailija. Vaihteluväli on minimissään kaksi viikkoa, yleensä puoli vuotta. Vaiheet ovat toistensa edellytyksiä. Väisänen voi paremmin ja tuntee olevansa kokonaisempi saadessaan hajota. Marraskuu Suomessa hajotti hänet kunnolla, mutta sen hajailun hän arvelee myöhemmin vielä eheydeksi muuttuvan. Hän ei tunnista itsessään ja tekemisissään einoleinomaista ”rotkoni rauhaan hiiviin” -latauksia. Upanišadit on intialainen uskonnollisfilosofinen kirjoituskokoelma. Niiden tekstien joukosta Väisänen löysi itselleen kovin tuttua. ”Ilosta syntyy kaikki luominen, ilo sillä on tukenaan, iloa kohti se kulkee ja iloon sen on palattava.”

Teksti: Risto Lindstedt/ SK

 

[embed http://lukeminen.fi/kirjat/toiset-kengat]

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Hannu Väisänen: Toiset kengät

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *