Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat

Antero ei enää palaa

Taitelija Hannu Väisänen istuu pappilan patiolla Saint-Etiennen kylässä Ranskassa ja odottaa lämpöä, valoa ja uusia riskejä.

Toimeksianto on yksinkertainen. Mihin Antero loppujen lopuksi katosi, se kuvataitelija Hannu Väisäsen alter ego -Antero, joka ei enää palaa? Niin Väisäsen trilogian kolmatta osaa, Kuperat ja Koverat on pakko tulkita.

Väisäsen esikoisromaani Vanikanpalat ilmestyi 2004. Hannu ilmoitti silloin, että lapsuuden kuvaus Oulusta oli hänen ensimmäinen ja viimeinen kirjansa. Lukijat ja kustantaja olivat eri mieltä. Anteron tarina jatkui 2007 ilmestyneessä romaanissa Toiset kengät. Se voitti Finlandia-palkinnon. Muutamaa viikkoa ennen tätä kirjallista pamausta Väisänen oli saanut valtion kuvataidepalkinnon.

Anteron pyrkimyksien ja kasvamisen tarina taiteilijaksi kerrotaan loppuun Kuperat ja koverat– teoksessa. Antero jää ihmettelemään, tätäkö tämä nyt on, hän ei enää olekaan poikkeuksellisin ja ainutkertaisin. Nyt pitäisi tehdä taidetta ahdistuksesta, jota hänellä ei ole. Hannun kuvaamataidonopettaja piti poikaa eideetikkona, siis hemmona, jonka muistilla on taipumusta tuottaa mielikuvia, jotka ovat aistimuksen ja todellisen havainnon voimaisia. Se oli hyvä diagnoosi. Vaikka eideettisyys on edelleen jossain määrin kiistanalainen käsite, Hannun kohdalla se näyttää totena toimivan. Hän kirjoittaa eideettisen muistin aistilla. Miten muutoin on mahdollista tuottaa Hannulle tyypillisiä lauseita ”maisema muuttuu yhä tasaisemmaksi laahusteeksi” tai kuvata, miten kesäloman jälkeen kouluun palattaessa voi esitellä ”kasvanutta siipiväliään”. Ihmisen vähäeleisyys nostaa kuvana mieleen ”kaappikellon punnoksen” ja jostain vuorokauden tunnista voi yllättäen tulla ”nimetön”.

Anteron tarinassa on voinut kolmen romaanin verran liikkua säikkymättä avaamattomien ovien takana olevia yllätyksiä, mutta valppaana kohtaamaan kaikki se, millä tavoin tulee liikutetuksi ja kosketetuksi. Väisäsellä on kyky kirjoittaa vaikeistakin asioista tahraamatta itseään ja muita. Se on jonkinlaista itseironian tuottamaa huumorin väristä valoa, jota lukija voi vapaasti lainata nähdäkseen itsensä oikean kokoisena.

Eteläisessä Ranskassa Toulousen kaupungista 150 kilometriä pohjoiseen on Souillacin kaupunki. Kaupungista kolme kilometriä länteen on Saint-Etiennen kylä. Matkalla kylään pidetään ensimmäiset Väisäsen mielenmaiseman karttaharjoitukset. Hän näyttää talonsa paikkaa rinteen reunalla. Laaksonpohjalta kuikuillen sitä pitää haeskella haukkojen lentokorkeudesta. ”Noustaan nyt mun luo”, tien pientareella paleleva Hannu sanoo.

Vaikka Antero ei enää palaa, niin voisihan Hannu aina palata Hannuna, mutta vastausta siihen ei tiedä kyllä Hannukaan, hän kiertelee vastauksen ympärillä kuin hiirihaukka. Hänellä on valmis aihe, joka haluaa jo nyt tulla kirjoitetuksi niin innokkaasti, että sitä pitää ”töniä takaisin uuniin hautumaan”. Tarinan on aika saada muotonsa vuonna 2011 ja täysin fiktiivisistä ainesosista. Nyt on alkamassa kuvataiteilijan elämä, taulunpohjia on jo maalailtu. Täyspäiväistä siirtymää on hidastanut se, että kellarinovet ovat menossa vaihtoon, timpuria ei ole vain kuulunut, mutta tavaraa on kuitenkin pitänyt roudata eestaas.

Kuperat ja koverat -romaanin käsikirjoituksen viimeiset korjaukset lähtivät Hannun kustannustoimittaja Martti Anhavalle Otavaan maanantaina 8. helmikuuta. Tiistaina 9. helmikuuta Hannu sanoo, että ”mustavalkoisen kirjoittamisen jälkeen on ihana levittää väriä pienellä näädänkarvasiveltimellä isolle kankaalle”. Vain kuvataitelija voi nähdä kirjoittamisen mustavalkoisena prosessina. Tässä talossa ei ole muuta mustavalkoista kuin viisikuinen kissa Zoe (Ilo), joka ”ei osaa mennä pankolleen, jos isäntä ei ole kotona”.

On nimetön tunti, jostain tähän verannalle liukunut, johonkin tästä haipuva. Talo soi, Hannu improvisoi Schubertin viimeiseksi jääneen sonaatin hidasta osaa, valokuvaaja kuvaa. Heillä on yhteinen kieli, valon kieli, jolla keskustella siitä, missä kulmassa valo viiltää ikkunaovista huomenaamuna sisään, jos pilvet ja Luoja suo. Auringon aamuna myös sali saisi uudenlaiset valokehykset. Siihen tilaan Hannu ensimmäiseksi talossa ihastui, vaikka se raiskiokunnossa olikin kymmenen vuotta sitten. Hannu ei kiinnittänyt huomiotaan niinkään salin kuntoon kuin sen luonteeseen, ja ”olin sisäisesti räjähtää”.

Entisen pappilan lautalattiat ovat 1830-luvulta, ja talo nyt hyvässä ryhdissä kolmessa tasossaan. Salin toisella puolen on keittiö ja Zoen inhoama kylpyhuone. Keittiössä ovat tavarat kurinalaisesti paikoillaan. Pienellä pöydällä on munakello, jolla on muuta keittiötarpeistoa keskeisempi rooli. Salin eteläisessä päädyssä on soitannollinen tila pianoineen. Siitä huoneesta noustaan kesämakuuhuoneeseen. Sen korottaminen on seuraava kohennusprojekti. ”Kaikki mikä maalaten ja kirjoittaen tulee”, Hannu sanoo, ” myös tähän taloon menee”. Salista vievät portaat alas, talvimakuuhuoneeseen, osittain kallion sisään rakennettuun. Sen ikkunaovien takana on patio, lämpötasku jo nyt helmikuun alkupäivinä kevään pahasti myöhäillessä.

Vehreytymätön maisema on graafinen, ja laaksossa näkyvän joen liike näyttää voimaansa verkkaisemmalta, kun sen pinnoilla ei vielä valo välki. ”Dordogne on merkittävä vesiväylä”, Hannu sanoo, ”jonka kaikki Ranskassa tietävät.” Salista on kolme askelmaa päivänkierron suuntaisesti rakennetulle, lasitetulle 25 neliön suuruiselle verannalle. Sen päädyssä on suurikokoinen tekeillä oleva työ, yksi Helsingin juhlaviikoille syksyksi valmistuvista. Taulu on pussilla, vielä ei ole kiristämisen aika, kohta on. Hannulla on tänä vuonna kolme näyttelyä. Urakka vaatii kurinalaisuutta ja kurinalaisuus taas munakelloa.

Pappilan historiasta on jäljellä joitain viitteitä. Talon viikunahillo on nimeltään Mélasse du Presbytère (Pappilan tahmea). Hannu hoitaa myös kappeliurkurin viransijaisuutta. Keikkoja on ollut vähän, viimeksi pääsiäismessu. Kun paikalle ei saada pappia, ei ole virkaa urkurillakaan. Kylässä asuu parikymmentä ihmistä. Jos Hannu tältä rinteeltä johonkin joskus lähtee valumaan, niin ilmansuunta on etelä, ei pohjoinen. Hän on kovin vilukas ihminen, jopa siinä määrin, että tuntee vieraittensa suhteen henkilökohtaista syyllisyyttä kevätlämpöjen myöhästelystä. Toisaalta. Verannalla on puolenpäivän aikaan 16 astetta, kosteusprosentti 43. Pihalla on kaksi jalavaa, joiden runkoja ja oksia ikivihreä sammal peittelee. Pohjoisen nietoksista kaivautuneille se kevään aluksi riittää.

Hannu lähti Ranskaan 20 vuotta sitten. Suomessa graafikot, taidemaalarit ja kuvanveistäjät työskentelivät omiin fakkeihinsa suljettuina. Oli epäsuotavaa, ellei peräti paheksuttavaa edes käväistä vierailla reviireillä. Hannu oli Kuvataideakatemian grafiikan laitoksen yliopettaja, hautaan saakka taidegraafikoksi leimattu. Niin nelikymppinen tulevaisuutensa silloin näki. ”Edessä ei olisi mitään suurta tapahtumaa, ei mahdollisuutta ottaa riskiä, jos ei lähde pois.” Hannu oli jo aloittanut maalaamisen, mutta Pariisiin hän ei lähtenyt taiteen vuoksi. Kaupunki oli jo silloin menettänyt ykkösasemansa taiteen pääkaupunkina, mutta muutoin Pariisi Hannulle kaikin puolin sopi, tutuin kaupunki Euroopassa, ja ”oli viimeinen hetki ottaa se riski”.

Riskin ottamisen kyky on vaikuttanut Hannun elämässä kaikkeen. Lähtö Oulusta Savonlinnan taidelukioon, lähtö Savonlinnasta Helsinkiin Taideakatemiaan, Helsingistä Pariisiin ja pappilan osto Saint-Etiennen kylästä. Riskin ottoon liittyy sekin, että hän vuosi sitten hankki ajokortin. Hän on ilmiselvästi lumoutunut mahdollisuudesta skootterin sijasta liikkua omalla autolla, ”päähän on auennut uusi tilava osasto”. On käynyt selväksi, että Antero ei enää palaa, paitsi ”mahdollisesti joskus myöhemmin. Seuraava hanke on fiktiivinen yhden teeman vyörytys ilman Anteroa, ilman Hannua. Se on itselleni uusi kokemus kirjoittamisesta, sitä ennen Anterot piti kirjoittaa pois voidakseen löytää lapsen itsestään.” Vaikka Hannu miten muistuttaisi törkeästi liioittelusta ja kirjojensa fiktiivisestä kudelmasta, lukijoiden päissä liikutaan tosiasioiden tukevalla kamaralla. Hannu ei pidä sitä itselleen riskinä. ”Fiktion osuus on kirja kirjalta kasvanut. Kuvausten psykologisen yhdenpitävyyden tunnistan, vaikka tapahtumat eivät aina paikkaansa pidäkään.”

Todellista sielunsärkyä aiheuttavaa yksinäisyyttä on se, ettei ole ketään kenen kanssa jakaa elämänsä keveys ja paino. Hannu käyttää ilmaisua ”häikäistymisseura”, jonka käsitteen hän on oppinut Platonilta, joka taas oli kirjoittanut sanan Sokrateen suuhun. Ajatus siitä, että taide on pyrkimystä ykseyteen, tarvetta päästä osalliseksi, on Hannulle ”tänä päivänä hirvittävän tärkeä”. ”Tiedän kyllä, mitä ahdistus on, mutta on helpompi niellä suru ja ahdistus kuin niellä jotain sellaista kaiken yli menevää kokemusta, mikä on liian suurta yksin käsiteltäväksi. Kun aistitarkkuus ja vastaanottokyky kasvavat, häikäistymisseuran puute saattaa pakahduttaa pienemmissäkin asioissa.” Aihetodisteiden perusteella on syytä olettaa, että maalaukset ovat jollain toisella tasolla sitä minuuden kertomusta, jota Hannu kertoo itselleen ja kirjoittaminen taas enemmänkin jakamista muiden kanssa. ”Psykologinen pohja on sama, vaikka väline on eri. Minulla on hyvällä tavalla naiivi usko siihen, että maalausten sisäiselle kuvallekin löytyy myös ’kuulijakuntaa’.” ”Se, missä kirja avaa keskustelun, kuva saattaa sen sulkea. Kuva pidättää pidempään, sen edessä voi meditoida lausetta kauemmin.”

Maalauksissa Hannu on siirtymässä autenttisiin kuvallisiin tapahtumiin, joissa on vähemmän kertomusta. ”Saan purettua kertomisen tarpeen kirjoittamalla.” Kuvan autenttisuuden korostuminen maalauksissa näkyy myös niiden nimissä, jotka niukistuvat tyyliin Keltainen marraskuu. Hannu sanoo, ettei hän tauluissaan tule päätymään ”nimettömyyteen asti. Tietää tosin ei voi, miten tulevaisuudessa käy.” Trilogian päätösosan nimi Kuperat ja koverat ”on säilynyt alusta asti”, Hannu sanoo. Hän kuvaa kirjassa monin kohdin kokemustaan kuperan ja koveran läsnäolosta, ”jotka kaikessa sisältävät toisensa”. Kaikessa tarkoittaa, ettei kysymys ole vain materian maailmasta. Ajatus harhautuu, vaikka tässä ei ole seudun kuuluisaa pähkinäviinaa nappailtukaan, liittämään Hannun kirkkoisä Nikolaus Cusanuksen (1401–1464) seurakuntaan. Nikolauksen suuria oivalluksia oli ajatus siitä, että elämässä kaikki merkittävä tapahtuu vastakohtiensa leikkauspisteessä. On siis olemassa vastakohtien ykseys.

Hannu sanoo, että kuvataiteissa ”tilaus kansallisen identiteetin rakentamisesta on edelleen voimassa. Suomalainen kannel ei ole vieläkään valmistunut.” Kansallisen identiteettitilauksen hän itse hylkäsi kuvittaessaan Kalevalan 1999. Työ nosti Hannun isoihin otsikoihin. Hannu on kokenut suomalaisen taide-elämän ”yrityksenä murtautua ulos pateettisen itsesuojelun kaudesta”. Parhaillaan Kiasman ympärillä käyty keskustelu on sen ulosmurtautumisen heijastumaa. ”En ole nauttimassa enkä kärsimässä kulttuuripiirien sisäänlämpiämisestä, mutta uskoin identiteettiriisin jo kadonneen. Akseli Gallen-Kallela ja Pekka Halonen eivät näytä riittävän. Kullervon kirouksen kivisen leivän aika, kurjuus ja itsensä töhriminen, ei ole ohi. Taiteen keskiössä on edelleen kainuulainen värikäs köyhyys.” ”Suomessa kannattaa seurata, mitä tapahtuu Espoon modernin taiteen museossa Emmassa ja Saara Hildénin taidemuseossa Tampereella.”

Hannua kannattelee Upanisadista, intialaisesta filosofisesta kirjoituskokoelmasta peräisin oleva ajatus: ”Ilosta syntyy kaikki luominen, ilo sillä on tukenaan, iloa kohti se kulkee ja iloon sen on palattava”. Hannu sanoo, että tämä ajatus on muuttunut entistä suuremmaksi. Suomalainen kollega on kysynyt, miksi Hannu tuota Upanisadin vappuhuiskaa alati heiluttaa. Kirjoittamisen aikojen kurinalaisuutta hoitaa kello, joka määrittelee työpäivän pituuden. Maalausvaiheen päivien pituus mittautuu luonnonvalon riittävyyden mukaan. Hannu, joka on huono nukkuja, ei aamuisin itseään tajuihinsa venytellessään mieti, kummaksiko hän tänään rupeaisi, kirjailijaksi vai maalariksi. Se asia on päätetty hyvissä ajoin etukäteen. Ja siinä päätöksessä sitten pysytään. Aamuisin hän kiertää munakelloon 60 minuutin tikutuksen. Sen aikana on lupa tehdä, mitä mielii. Luonnostella, jos meneillään on kirjoittamisen vaihe, kerätä talteen lauseita, jos on taulujen aika. Zoe on innostuneempi tauluvaiheesta, sillä se on taiteellinen kissa. Se mielellään hieroo itseään pohjustettujen taulujen tuoreisiin väripintoihin, jos ne ovat kihnuttamiskorkeudelle jääneet. Itsensä värittänyt kissa ei kuitenkaan pidä hieroskelua vääjäämättömästi seuraavasta värihuuhtelusta. Pappilan väellä on taiteellinen ristiriita.

Hannu on lähdössä Pariisiin, missä hänellä on edelleen asunto, korkealla sielläkin, 40. kerroksessa Eevan tornissa (La Tour Eve). Matka tehdään nyt omalla autolla ja Hannu haluaa Zoen mukaansa. Kissaa on totuteltu kaulapantaan. Zoea panta lähinnä nolottaa. Se pikaisee pois silmistä käpälöimään pannan irti ja palaa sitten verannalle häntä pystyssä kuin onnistumisen huutomerkki. Taivas on luonnottoman siniharmaa, uhkaileva. Hannu seuraa ennusteita. Hän ei halua lunta seurakseen. Ratkaisujen aikaa on aamuun. Aurinko tuli sittenkin aamulla. On seies sää. Laakso kuivahtaa kuin verannalla juuri pohjustetun taulun väri. Se on ultravioletin sineä, mutta siihen sävyyn ei taivas vielä pysty levittäytymään.

Päivien tästä vielä lämmetessä tulevat haukat ja valloittavat rinteet variksilta. Haukanpoikasten aloittaessa lentoharjoituksensa ne saavat häikäistymisseuraa. Hannu saattaa jäädä pitkiksikin ajoiksi katselemaan taivaanviistäjiä niiden hioessa siipiään. Rinteet ovat haukkojen. Villisioille ja kauriille kuuluvat laakson viidat ja joen rantamat.

Teksti: Risto Lindstedt/ SK

[embed http://lukeminen.fi/kirjat/kuperat-ja-koverat]

Lue myös muut arviot kirjasta.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Hannu Väisänen, Kuperat ja koverat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *