Hannu Raittila: Terminaali

Jää kauas ranta synnyinmaan

Hannu Raittila: Terminaali. Romaani, 454 s. Siltala 2013.

Hannu Raittila on selvästi insinöörimpi kuin voimassa olevat insinöörikirjailijat. Raittilan teoksissa kuvataan toistuvasti sitä yleistä kokemusta, että ihminen käyttää rakentamiaan välineitä maailmassa liikkumiseen ja että tämä liikkuminen muuttaa ihmistä ja maailmaa. Uudessa Terminaalissa on maakulkuneuvoilla porhaltelu vähissä. Ilmailu on tärkeää, niin kuin romaanin hauskasti tai huolestuneesti kaksimerkityksisestä nimestä arvaa, ja vesillä viivytään.

Merenkulun pysyväisihailija ilahtunee rajavartiolaitoksen palveluksessa elämäntyönsä tehneen Johanin laajasti ja tarkasti kuvatuista liikkeistä läheisillä ja kaukaisilla vesillä. Johan kiihtyy etsimään kadonnutta tytärtään ympäri maailman meriä matkustaen.

Kun Johan liikkuu Karibialla ja kertoo Panaman kanavalla vaadittavaista fendareista, köysigasteista, varaköysistä ja kahdeksan solmun huippunopeudesta, alkaa maakrapulukija hyytyä yksityiskohtien ryöppyyn. Koko meriseikkailu on kyllä Terminaalissa hyvin perusteltu. Johan liikkuu luontojaan etsintätoimessa vesikulkuneuvoin, ja hänellä on solmuinen suhde vesillä oleskeluun. Lentokoneet ovat tarinassa kuitenkin värikkäästi ja vahvasti ykkösasemassa. Parhaidenkaan vene-yksityiskohtien on siinä seurassa vaikea kiinnostaa.

Kadonnut Laura on lentokone- ja lentokenttäintoisen tyttökaksikon toinen osapuoli. Hannu Raittila on kirjoittanut Lauralle ja Laralle mielikuvituksellisen ja uskottavan elämänmuodon. Pikkutyttöinä vietetään aikaa Helsinki-Vantaan lentoasemalla, elellään pätkätehtävillä ja pätkäkerjäämisellä, ollaan onnellisia ja irti, iloisia ja pätevämpiä kuin ikätoverit. ”Rahaa voi saada myös, kun kertoo ihailioille, missä ne voi nähdä kuuluisuuksia. Laura ja Lara ei yleensä mene katsomaan kuuluisuuksia, mutta Roxettea ne meni katsomaan ja Toni Niemistä, kun muut ei tiennyt millä koneella se tuli olympialaisista, mutta ne tiesi ja ne sai nimikirjoitukset, mitkä ne myi.”

Aikuistuessaan Laura ja Lara liikkuvat koneilla maailmaan. ”Jää kauas ranta synnyinmaan! Hulabaloo balai! Ei kotiin tulla milloinkaan!” Maailman oloja ja isoja kriisejä riittää kerrottavaksi, kaksoistornien romahtamisesta Syyrian nykypäivään. Raittila on taitava sijoittamaan katastrofien keskeen arkisen liikuttavia detaljeja. Halifaxin kentällä on WTC:n tragedian jälkeen kymmeniä koneita, jotka eivät ole saaneet laskeutua New Yorkiin. Suomalaisnainen saa matkatavaransa päivien odotuksen jälkeen ruumasta ja aikoo tehdä valituksen, kun mukaan pakattu suomalainen voi on sulanut.

Runsaan maailmankuvailun ja seikkailunsävyisen aineksen sisältä saa kuorineeksi romaanin ytimen, jos moraalisen ytimen esiin kuorinta kiinnostaa: Miten vastata perheestä? Johan on poistunut perheestä varhain. Laran äiti on kannustanut tyttöjä alun alkaen itsenäisyyteen: ei käytetä sanoja ”äiti” ja ”koti”, puhutaan kämpille menosta ja käytetään etunimeä. Itsenäisiksi on kasvettu. ”Laura oli aina varma siitä, että pystyy mihin tahansa ja pääsee minne vain. Sen vähän ajan, kun Laura kahdeksanvuotiaana harrasti ratsastamista, se suunnitteli kesyttävänsä hirven ja ratsastavansa sillä.” Lopulta Lauran äiti kysyy: ”Olenko ollut koko ajan väärässä?” Lara, sittemmin Sara, vastaa äkäisesti: ”Meihin oikein istutettiin kaikki se matkustamisen ja pois lähtemisen ja valheellisen itsenäisyyden arvomaailma.”

Kaisa Neimala

Teksti: Plaza
Avainsanat: Hannu Raittila, Kaisa Neimala, Terminaali

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *