Hannu Raittila: Marsalkka

Elävien kirjoissa 

Mannerheim palautti kirjailija Hannu Raittilan uskon romaaniin.

”Tie tämä on”, Hannu Raittila sanoo. Hän avaa ja sulkee lehmihaan veräjän ja muutaman kymmenen metrin päässä toisen. Ollaan perillä kirjailijan luona Kyläniemessä Saimaan rannalla. Raittila lahmoo kumisaappaissaan kuloheinikossa. ”Ei tämä minun lapsuuteni aikaan mikään paratiisi ollut. Olin aika yksin. Muistan paljon lohdutonta ikävää täältä”, hän puhelee kulkiessaan. Hänellä on ulkoilmaihmisen olemus ja hän puhuu likimain täydellisiä lauseita.

Hänen isänsä kuvataiteilija Tapani Raittila hankki Kyläniemen torpan kesäpaikaksi sinä keväänä kun perheen äiti menehtyi syöpään. Hannu oli tuolloin viiden. Hän alkoi puhua itsekseen. Hän keskusteli mielikuvitussiskon ja -veljen kanssa. Aikuistuttuaan hän jatkoi yksinpuhelua. Ääneti. Jopa siinä määrin, että hänen kurkunpäänsä kipeytyi pidemmillä automatkoilla. Hän haluaa olla äänessä omana itsenään myös kirjoissaan. Hänen kolme edellistä teostaan ovat minäproosaa. Nyt hän on tunkenut itsensä myös uuteen C.G. Mannerheimista kertovaan romaaniinsa Marsalkka.

Hän istuu vakaana kuin Väinö Linnan Koskelan Jussi konsanaan nojatuolissa Kyläniemen uudisrakennuksen olohuoneessa. Hän kirjoitti ensimmäiset novellikokoelmansa ja romaaninsa spontaanisti; suunnittelematta ja laskelmoimatta. ”Niin kuin lapsi leikkii. Niin viattomasti kuin romaanit pitäisikin kirjoittaa.” Äkkiä se ei enää tuntunut mahdolliselta. Hän halusi tutkia asioita. Kuten miten Venetsian vajoaminen voitaisiin estää (Canal Grande, 2001) tai miksi maailma ajautuu loppuunsa (Atlantis, 2003).

Ennen kaikkea hän halusi tutkia romaanin tekoon liittyviä asioita, rakennetta ja kerrontaratkaisuja. Silläkin uhalla, että romaaneista tulisi muotopuolia. Eivät ne olleet epäonnistuneita. Hänen kielensä on kirkasta ja kylmää. Aina sitä on kehuttu. Hän välttää adjektiiveja, koska ne ovat epäluotettavia ja värittävät aina. Hän suosii päälauseita. Hän sai Canal Grandesta Finlandia-palkinnon. Sitten hän päätti lopettaa kokeilut ja panna peliin ”tasapainoisesti kaiken kirjailijana oppimansa”, käyttää tietoisesti kaikkea sitä, mistä täydellinen teos rakentuu. Valmistui Pamisoksen purkaus (2005). Hän uskoi, että teos olisi menestys, mutta se sai nihkeän vastaanoton. Kirjan myynti oli kymmenesosa Canal Granden myynnistä.

Hän oli hämmästynyt ja pettynyt. Kyse oli myös toimeentulosta. Äkkiä kirjoittaminen ei enää huvittanut häntä. Hänestä tuntui lapselliselta kirjoittaa sellaisia sovinnaisia romaaneja kuin lukijat tuntuivat haluavan. Pamisoksen purkauksessa hän oli kirjoittanut tyylitellyn maailmanlopun, ja oli äkkiä itsekin kuin kuollut. ”Kuolleessa vaiheessa.” ”Ison työn päätyttyä pitäisi olla jotain tähdellistä tekemistä.” Hänellä ei ollut. Hän oli ”kaivanut maan jalkojensa alta saadakseen romaaninsa tukevalle pohjalle”. Hän oli masentunut.

Raittilalla on selviytyjän luonto. Kun elämässä oli umpikuja, hän kirjoitti kirjan omasta umpikujastaan eikä umpikujaa enää ollut. Pamisoksen purkausta seurannut teos Kirjailijaelämää (2006) ei ole mietoa luettavaa. ”Romaani se ei ole. Romaani ei ole tarina, se on kuva, kuva maailmasta.” Hänen kirjailijaystävänsä Juha Seppälä määritteli teoksen kirjalliseksi epäsikiöksi. ”Luulen, että kun luen sen joskus vuosien kuluttua, ihmettelen, oliko tilanteeni noin paha.” Hän havahtui näkemään tilansa, kun Kari Hotakainen, hyvä ystävä, soitti hänelle umpikännissä tultuaan nimetyksi Finlandia-ehdokkaaksi. ”Ei paljoa muuta sanonut kuin että Hannu älä tapa itseäsi.” ”Mietin itsekin, että helvetti, enhän minä nyt sentään…” Muistoista tulee materiaalia. Ei ole mitään, mikä ei muuttuisi materiaaliksi kirjailijalla, joka ”imee kaiken omasta peukalostaan”. Olisi pitänyt osata pitää varansa, mutta hän ei osannut.

Seuraavana vuonna hän kirjoitti yhdessä Juhani Syrjän kanssa kirjeenvaihtokirjan Mitä voi sanoa. Keskustelukirjeitä kuolemasta. Sitä kirjoittaessaan hän ymmärsi, että hänen aikayksikkönsä on yksi vuorokausi. Ja että joka aamu on armo uus. Seuraavassa teoksessaan Ulkona (2008) Raittila rakastuu kollegaansa Leena Landeriin.

Ikkunasta avautuu Kotirannanselkä. Siitä oikealle on Ilkonselkä ja Ilkon saaret. Kun Raittila oli viidentoista, isä osti hänelle veneen, jossa oli purje. Sen jälkeen häntä ei enää nähty Kyläniemessä. Hän asui vesillä. Vedet aina Lappeenrantaan, Mikkeliin ja Savonlinnaan asti tulivat hänelle tutuiksi. Kotona Helsingin Katajanokalla hän kävi seurakuntanuorissa. Hän osallistui myös Kruununhaan demokraattisten nuorten toimintaan. Totuuksia oli monta, mutta Saimaan selillä hän hyväksyi, että elämä on täynnä ristiriitoja.

Yliopistossa Raittila opiskeli poliittista historiaa ja filosofiaa. Hän ei valmistunut. Hän teki tilapäistöitä, meni naimisiin ja tuli kolmen lapsen isäksi. 33-vuotiaana hänestä tuli yllätyksekseen kirjailija. ”En ollut kirjoittanut mitään enkä paljoa lukenutkaan.” Ystävät, jotka pyysivät häntä ensin lehtiavustajaksi ja sitten kirjoittamaan novelleja Radioteatterille, tunsivat hänen kykynsä tuottaa valmiita lauseita. Raittilalla on myös kuvantarkka, eideettinen muisti.

Juodaan välillä kahvia. Alma, Raittilan ja hänen puolisonsa Leena Landerin koira, haluaa taas ulos. Se haluaa koko ajan ulos ja heti kohta sisään. ”Pitäisi löytää sisäinen natsi, jotta tämän kanssa pärjäisi”, Raittila sanoo. Hänestä on tullut koiran portsari. Siksi hän kirjoittaa oven vieressä keittiössä. Uudisrakennuksen valmistuttua kolme vuotta sitten Raittila on viettänyt Kyläniemessä enemmän aikaa kuin siihen asti yhteensä. Varsinkin Lander on halunnut kirjoittaa maalla.

Paikka on kaukana, lähimpään mihinkään, kauppaankin, on yli 60 kilometriä. Yläkerran työhuone on Landerin käytössä. Raittila suunnittelee toisen rakentamista ullakolle. Syksyllä hän rakentaa varaston. Jos hän haluaisi, hän osaisi rakentaa vaikka taloja, mutta hän kirjoittaa mieluummin. Hän on ”kirjoittava eläin”. Marsalkka-kirja on juuri ilmestynyt. Raittila ei osaa eikä halua ennustaa sen vastaanottoa.

Intensiivisen työtalven jälkeen myös kesä kului Saimaalla. Turun kodissa pariskunta ei ehtinyt käydä, aika kului Alman kahdeksaa pentua hoitaessa. Puhutaan Almasta. Se on heidän pehmeä kohtansa, kuten hevoset olivat Mannerheimin. Koira on saanut nimensä Väinö Linnan Koskelan suvun kantaäidin mukaan, vaikka ”Aune sen nimi pitäisi olla”, Raittila sanoo. Lunttu mikä lunttu. Hankkiutua nyt tiineeksi ensimmäisessä kiimassa, kahdeksankuisena. Nyt pennut ovat maailmalla. Olohuoneen ikkunasta vetää. Tuulee koillisesta, Siperiasta. Talon edessä kallio putoaa jyrkästi veteen. Raittila kalastaa talvella. Hän tekee talvella myös metsätöitä. Pihalla olevan traktorin, Fiatin, vuosimalli on sama kuin Raittilan syntymävuosi 1956.

Raittilan Marsalkka-kirjan alussa äänessä ovat vuoronperään Mannerheim, häntä Hollywood-elokuvaa varten haastatteleva toimittaja, kirjailija Martha Gellhorn (Ernest Hemingwayn kolmas puoliso), ja kolmantena eversti Aladár Paasonen. Paasonen kirjoittaa marsalkan kanssa tämän virallisia muistelmia.

On vuosi 1948, Berliini saarrettu ja maailma ajautumassa kylmään sotaan. Yhdysvaltojen tiedustelu, vasta perustettu CIA, haluaa käyttää Suomen tarunhohtoista talvisotaa johtanutta marsalkkaa omiin tarkoituksiinsa. Se haluaa tehdä historian johtavasta bolsevismin vastustajasta elokuvan keinoin Vapaan Maailman esikuvan, propagandasodan aseen. Elokuvan on määrä päästä julkisuuteen jos ja kun Suomi miehitetään. Raittilalla on vilunki silmäkulmassa. Hän kertoo lukijaan iskemistään koukuista, joista hän sitten vetää tätä käsistä ja jaloista kuin marionettinukkea, kunnes romaanissa tapahtuu äkkikäänne.

Hämmästyksekseen Mannerheim alkaa avautua ”Amerikan missille”. Myös Gellhorn huomaa pitävänsä ”ukosta”. Hän näkee edessään kaikesta menestyksestään huolimatta yksinäisen ja mahdollisesti myös onnettoman ihmisen. Silti hän ei ole tyytyväinen haastattelujen antiin. Ukko on iäkäs, kahdeksankymmenen, mutta edelleen pokerinaama. Hän osaa salata tarkoituksensa ja harhauttaa. Myös lukijan on kestettävä tämä: Mannerheim puhuu mieluiten johtamistaan sodista.

Raittila ymmärtää Mannerheimia. Sodat olivat Mannerheimin elämän sisältö neljäkymmentä vuotta. Hän käy niitä läpi uudestaan unissa ja valveilla. Hän nukkuu hyvin vain junassa. Kävikö Mannerheim koskaan sellaisen ”toimettomuuden, tyhjyyden, mielettömyyden, kaiken sen eksistentiaalisen kauhun partaalla”, johon Raittila oli ollut joutumassa? Kirjassaan hän panee marskin tiukille. Pakottaa tämän tutkimaan luoksepääsemätöntä ilmettään. Sitä kuvista tuttua. Näkeekö Mannerheim sisäänsä? Mannerheim tuijottaa kuvaansa ja ymmärtää, että hänen ilmeensä peittää kenties sellaistakin, josta hän ei itsekään tiedä. Hän kysyy itseltään: olenko elänyt elämäni?

Lopulta Gellhorn/Raittila hyväksyy Mannerheimin tragedian: Hänen kohtalonsa on muunnelma Faustin sopimuksesta: päädyt marsalkaksi, presidentiksi ja patsaaksi, saat kaiken, minkä sotilas ja valtiomies voi saavuttaa. Hinta on se, että et milloinkaan voi rakastaa yhtään elävää ihmistä eivätkä ihmiset koskaan tule tietämään kuka sinä oikeastaan olit, jos ylimalkaan olit oikeastaan kukaan. Et koskaan ollut ihminen, olit patsas. ”Vain kirjeissään Mannerheim on elävä ja mutkaton. Muilta osin prisma on läpinäkymätön.” Raittila ei halua pelehtiä Faustin kanssa. Kirjojen kirjoittaminen ei ole hänelle koko elämä. ”Olen sanonut, että antaisin Pentti Saarikosken koko tuotannon siitä että hän olisi hakenut lapsensa yhtenä iltapäivänä ajoissa päivähoidosta.”

Näin Raittila suunnitteli etukäteen kirjaansa. Hän juoksisi siinä lukijalta jalat alta. Hän käyttäisi teoksessaan kaikkia osaamiaan kirjailijan keinoja. Hän olisi kuin käärmeenlumoaja. Hän kieputtaisi lukijan niin monta kertaa lipputangon ympäri, että tämä pökertyisi eikä enää tietäisi, missä on taivas ja missä maa. Siinä tilassa lukija söisi hänen kädestään, olisi täysin hänen vallassaan. Silloin hän vaihtaisi häikäilemättömällä tavalla kertojaa. Hän astuisi omana itsenään kirjan lehdille. Se myös tapahtuu. Sivulla 253 Raittila siirtyy ennalta varoittamatta historiasta nykyhetkeen ja alkaa kertoa omana itsenään kirjansa tekohistoriasta. Teko on ällistyttävä, melkein raivostuttava. Raittila kutsuu kirjansa äkkikäännettä ”lukijan harhauttamiseksi”. Se on kirjoitustekninen temppu.

Palataan joulukuuhun 2008. Ulkona -kirja oli valmis ja Raittila tunsi olevansa taas kerran tyhjän päällä. Puhelin soi. Raittila kuuli hyväksyvänsä tuosta vain Ajatus Kirjojen kustantajan Jan Erolan pyynnön kirjoittaa romaani, joka toimisi rinnakkaisteoksena Markus Selinin ja Renny HarlininMannerheim-elokuvalle.

Kirjoittajaeläin tarvitsi tekemistä. Jos tekemistä ei olisi ilmaantunut, elukka olisi kenties alkanut taas nävertää häntä sisältä päin. Niin kuin Pamisoksen purkauksen jälkeen. Puoli vuotta kirjan kustannussopimuksen allekirjoittamisesta sopimukset ehdot kumoutuivat yksi toisensa jälkeen. Ajatus Kirjat lakkasi olemasta itsenäisenä kustantamona ja Jan Erola sai potkut. Elokuvan merkittävä rahoittaja vetäytyi ja filmaukset katkesivat.

Varhain viime keväänä Raittila totesi, että sopimus oli rauennut. Martha kuitenkin ”haastatteli ja liehitteli höpertyvää marsalkkaa, ja Paasonen sotkeutui amerikkalaisten verkkoon” täyttä päätä hänen tietokoneensa näytöllä. Hän ei voinut keskeyttää kirjoittamista. Hänellä oli takanaan puolen vuoden taustatyöt. Gellhorn ja Mannerheim olivat kuin olivatkin tavanneet toisensa Sveitsissä. Nyt kirjan julkaisee Raittilan vakituinen kustantaja Siltala. Lukija saa itse ottaa selvää, mikä kirjassa on totta ja mikä kertomisen taidetta.
”Romaani liikkuu mahdollisen, mutta todistamatta jääneen maailmassa.” ”Taiteen riippumattomuus voi parhaassa tapauksessa tuottaa hypoteeseja, joita edes tutkijat eivät ole osanneet tehdä.”
Tai ehtineet.

Myös Selinin ja Harlinin elokuva toteutuu. Se tulee ensi-iltaan tiettävästi syksyllä 2011. Solar Films löysi tarvitsemansa rahoittajan Saksasta. Lehtitietojen mukaan saksalaisyrityksen motiivi oli enemmän ideologinen kuin taloudellinen. Loppurahoituksen saamiseksi tuotantoyhtiö vetosi ”isänmaallisiin piireihin”. ”Elokuvahanke surffaa vuosikymmeniksi tukahdutetusta kansallistunteesta uusisänmaalliseksi kasvaneen aatteen aallolla.” Kaikki on mahdollista, koska päähenkilö Mannerheim. ”Mannerheimin panssarin sisällä tuntuu tosiaankin olevan tyhjä tila, jonne voidaan kaataa mitä tahansa. Hänestä riittää kaikille kaikkea.” Raittilan kirjan ja elokuvan välillä ei ole enää minkäänlaista suhdetta. Raittilan tutkimusten perusteella mielenkiintoisinta Mannerheimissa on hänen tutkimattomaksi jäänyt suhteensa Amerikkaan. Elokuvahankkeen lähtökohdat on sidottu kansalliseen näkökulmaan. E

”Vasta Mannerheimin näkeminen antikommunismin ja neuvostovastaisuuden suurmiehenä tekisi hänestä historiallisesti ja kansainvälisesti todella mielenkiintoisen hahmon.” Martha Gellhorn haukkoo henkeään: Ukko tahtoi marssia sadantuhannen miehen kanssa Pietariin kesällä 1918 Venäjän bolsevikkivallankumouksen jälkeen. Hän oli vähällä muuttaa koko maailmanhistorian kulun. Mutta suomalaiset valkoiset poliitikot olivat sitoneet itsensä saksalaisiin, joilla on sopimus bolsevikkien kanssa…

Romaani päättyy Mannerheimin hautajaisiin 1951. Teko on harkittu. ”Lukijan pitää olla jääkaappipakastin välttääkseen liikutuksen.” Tunnistakaa lauseen sisältämä ironia. On helmikuinen yö, ja pakkasta yli 30 astetta. Satatuhatta ihmistä jonottaa kuten ne perkeleen pingviinit dokumenttielokuvissa päästäkseen Tuomiokirkkoon jättämään viimeisen tervehdyksen Mannerheimille, Martha Gellhorn kirjaa muistilehtiöönsä. Hän tekee oudon ja irvokkaan havainnon: Marsalkasta on tullut Suomea ja Neuvostoliitoa yhdistävä hahmo.
Eversti Paasonen on samaa mieltä: Marsalkka joutui lähtemään täältä siinä uskossa, että hänen koko elämäntyönsä oli turha.
Onnistuneen itsemurhan jälkeen Raittilan romaani elää taas. Hän on tyytyväinen. Julistettuaan, että kirja on ”pötyä”, hän tuntee onnistuneensa ”virittämään pödyn uudestaan elämään”. Omakohtainen episodi sulautuu osaksi teosta. Hän särkee romaaninsa illuusion ja rakentaa sen uudestaan. Pamisoksen purkausta seurannut pitkä epäusko on päättynyt.  ”Marsalkka-romaanin polveileva prosessi palautti halun kirjoittaa mahdollisesti toistekin romaaneja.”

Teksti: Riitta Kylänpää/ SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Hannu Raittila, marsalkka

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *